LEENA (makaa edelleen samalla paikalla ja samassa asennossa
tainnoksissa).
PALVELUSTYTÖT (tulevat päivitellen perältä).
1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Voi, voi sentään, mikä vahinko, mikä hirmuinen
vahinko!
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Ja kun hukkui juuri se parempi poika!
1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Eipäs vaan katsottu oliko rikas vai köyhä!--Ja
Leena-neiti--pyörryksissä!
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Siinä oli morsian, kahdesti kuulutettu! Anna tänne
vettä!
1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Mihin nyt kaikki ompelukset ja häälahjat ja
myötäjäiset! Siinä se nyt oli!--Älä vettä suuhun anna, kastellaan
hiukka polvia, niin se herää.
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Viedään vuoteelle kamariin. Ota sinä jalkain
puolelta. (Kohottaa Leenaa, pidellen kainalojen alta.) Noin!
1:NEN PALVELUSTYTTÖ (nostaen Leenaa jaloista): No, no, pikku lintu, on
niitä poikia toisia.
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Vaikkei yhtä rikkahia.
LEENA (herää tuntoihinsa, muistamatta tapausta): Mitä?--mitä? Missä
olemme?
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Laske maahan, se herää. Ei sanota sulhasen
hukkuneen.
1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Sanotaan Uuno-herran hukkuneen, ettei tule
hulluksi, ja me vielä syyn saamme. Viedään pois.
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Nosta.
LEENA: Missä olemme?
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Valtasella ollaan. Nosta paremmin.
LEENA (muistaa): Aa--aa--vene kaatui! Uuno!
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Älkää säikähtäkö, eihän ne molemmat...!
LEENA: Juoskaa apuun, apuun!
1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Toinen herroista ui rantaan airon päällä.
LEENA: Kuka ui rantaan?
PALVELUSTYTÖT (tekevät toisilleen merkkejä).
LEENA: Kuka hukkui, kysyn minä!
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: No ei suinkaan se sulhanen hukkunut, Uuno-herra
hukkui.
LEENA (riuhtasekse irti, hyökkää perälle): Uuno! Uuno!
(Pyörtyy uudelleen, kaatuu.)
1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Näet sen!
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Ja etkö sinä osaa nostaa!
1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Et olisi sanonut kummankaan hukkuneen, niin olisi
itse kävellyt kamariin.
(He käyvät tarmokkaasti Leenaan käsiksi ja kantavat
hänet vasemmalle.)
(Aurinko pilkistää esille.)
VALTANEN (hitaasti perältä, masentuneena, vapisevana, itsekseen
höpisten. Tahtoisi jatkaa kulkuaan oikealle, mutta Valdemarin pulpetin
ohi kulkiessaan vaipuu voimatonna pulpettia syleilemään ja
nyyhkyttämään).
ROUVA VALTANEN (perältä hajamielisenä, melkein järjettömänä ympärilleen
katsellen): Ei, ei, minä en kestä tätä ... miksi ... miksi ... miksi...
(Valittaen): Aa-aa-aa ... minä en kestä, en kestä ... Valdemar...
MARTTA (pitelee äitiään kyynäspäästä, koettaen lohduttaa): Pitää
kestää, äiti kulta... Onhan kaikki jo ohitse ... hän ei kärsi enää ...
hänellä on rauha ... hän on meitä onnellisempi...
KAKSI KONSTAAPELIA (tukien Uunoa kummaltakin puolen saattavat hänet
oven viereen sohvalle, sitten poistuvat).
UUNO (vaipuu väsyneenä ja hengästyneenä puoleksi loikovaan asentoon
sohvalle).
(Äänettömyys.)
ROUVA VALTANEN (äkkiä kesken itkuaan): Mutta miksi kaikki tulivat
rannalta pois? Jospa hän ei vielä ... jospa hän ui vielä! Kuule Uuno,
jospa hän kamppailee vielä aaltojen keskellä!
UUNO: Ei, äiti minä näin hänen vaipuvan. Olimme ensin molemmat samassa
airossa, mutta hän hellitti, kun se ei meitä molempia kannattanut. Ja
kun katsoin taakseni, hän vaipui.
ROUVA VALTANEN: Mutta ehkä hän sitten jälleen pääsi pinnalle, ehkä hän
tapasi toisen airon, niin Uuno, toisen airon ... voi menkää, menkää
rantaan...
UUNO: Toinen airo ajelehti edelläni, minun uidessani jo kaukana,
kaukana onnettomuuspaikalta.
MARTTA: Miksi et luovuttanut omaa airoasi hänelle? Sinähän olet parempi
uimaan...
UUNO: Niin, Martta,--miksi?! Siksi kai, että silloin minä olisin
hukkunut.
MARTTA: Mutta miksi...
UUNO: »Miksi hukkui perheentoivo ja elämään jäi sen hylkylapsi»,
niinkö?
MARTTA: Sitä en tahtonut sanoa.
PALVELIJA: Herra pankintirehtööri... Sanoo olevan välttämätöntä asiaa.
PANKINJOHTAJA (tulee kiireesti): Mikä onnettomuus, mikä onnettomuus!
Sallikaa, rouva ilmaista syvimmän osanottoni--ja sinä kunnon veli, älä
sorru, seiso tammena myrskyssä niinkuin olet aina ennenkin seissyt...
(Tervehtii muita.)
VALTANEN (nyyhkyttää).
UUNO: Äiti, minun on vilu.
ROUVA VALTANEN: Ah, anteeksi, lapseni. Tulehan, rakas Uuno, sinun pitää
toki saada kuivat vaatteet yllesi, tule lapseni!
(Menee oikealle.)
UUNO (on myös menossa oikealle, mutta pysähtyy uteliaana kuuntelemaan
Valtasen ja pankinjohtajan välistä keskustelua).
MARTTA (pysytteleikse syrjässä, tarkasti seuraten kaikkia).
VALTANEN: Kaikki on minulta mennyt. Valdemar oli ainoa toivoni, mitä
olen ilman häntä!
PANKINJOHTAJA: Nyt tulee sinun seistä yksin, Valtanen. Se on usein
liikemiehen kohtalo. Eikä voi kieltää, että siinä uhmassa on jotain
nautintoa. Meitä ei tue koskaan muu kuin oma uhmamme... Mutta nyt
ystäväni, voitko antaa minulle anteeksi, että minä tämmöisen
onnettomuuden hetkellä...
VALTANEN: Ystävä--läsnäolosi minua onnettomuudessani päinvastoin
lohduttaa, jää tänne, jää tänne.
PANKINJOHTAJA: Oikeastaan aijoin sanoa toista... Juuri tällä samalla
hetkellä ovat tarkastajat saapuneet pankkiini...
VALTANEN: Oh, en pysty mitään ajattelemaan... Toiste, toiste...
PANKINJOHTAJA: Ainoastaan nimesi! (Ottaa taskustaan paperiliuskan.) Kas
tässä vekseli...
UUNO (itsekseen): Seis, mies, sitä et sinä tee!
VALTANEN (silmäilee paperia): Täyttämätön?
PANKINJOHTAJA: Kiireessä, veliseni ... tässä kynä ... kirjoita
tunnusteesi ... lupauksiini luota ... tässä, tässä kynä...
UUNO: Tarkastajilla lienee aikaa odottaa sen verran, että saamme kuivat
vaatteet yllemme!
PANKINJOHTAJA (ihmeissään, ylimielisesti): Nuori herra Valtanen,
oletteko jo ehkä astunut prokuristin sijalle?
VALTANEN: Käy pukeutumassa--mene...
UUNO: Merkitkää silläaikaa summa, herra tirehtööri. Isällä lienee aikaa
olla allekirjoittamatta, kunnes palaan. Tulen silmänräpäyksessä.
(Menee oikealle.)
PANKINJOHTAJA: Summasta ei minulla ole tällä hetkellä täyttä selkoa,
mutta jos todella epäilet...
VALTANEN: Joutavia! (Kirjoittaa tunnusteen, heittää tuskaisesti kynän
kädestään.) Oh, Valdemar, Valdemar!
PANKINJOHTAJA (panee rauhoittuneena paperin povitaskuunsa): Onpa
täytynyt olla veljesten kesken hirmuinen kamppailu siitä ainoasta
airosta!
VALTANEN (hämmästyneenä): Kamppailu--airosta?!
PANKINJOHTAJA: Niin--eikös Valdemar hukkunut siksi, että Uuno tempasi
häneltä airon?
VALTANEN: Uunon kertomuksen mukaan Valdemar sen hänelle luovutti
vapaaehtoisesti.
PANKINJOHTAJA (naurahtaen): No niin, niin,--väkevämpi voittaa tässä
maailmassa, ... kyky, taipumukset, nero ... se kaikki hukkuu aaltoihin.
Paljon--paljon sinä Valtanen olet kadottanut, kun Valdemarin kadotit!
VALTANEN: Kamppailu--airosta?!
PANKINJOHTAJA: Sano minulle, Valtanen,--tiesikö Uuno siitä
testamentista, jonka sanoit tehneesi poikasi Valdemarin hyväksi?
VALTANEN: Ah, se ei ole mitään. Tahdoin vain kurittaa häntä.
PANKINJOHTAJA: Minä kysyn vaan... Muuten--mikä omituinen, melkein
selittämätön päähänpisto lähteä purjehtimaan tämmöisellä säällä!
VALTANEN (itsekseen): »Tiesikö Uuno testamentista»!
PANKINJOHTAJA: Mutta en tahdo syvää suruasi lisätä. Tiedä, myrsky
raivoaa minunkin rinnassani. Minäkin olen paraikaa hukkumassa--
tuhatkertaisesti hukkumassa! Kiitos sinulle pelastuslaudasta! Hyvästi!
(Kiirehtii ulos.)
VALTANEN (itsekseen): Hän epäilee Uunoa! Se merkitsee, että kohta koko
kaupunki epäilee Uunoa. (Niinkuin jotain täyttä mahdottomuutta): Uunoa!
Hänen täytyy saada tilaisuus julkisesti puhdistautua! Epäillä Uunoa!
(Ääneen): Uunon täytyy puhdistautua, sillä minä epäilen häntä.
MARTTA (epätoivoissaan): Oh, tämäkö vielä lisäksi!
ROUVA VALTANEN (oikealta): Mutta miksi ette mene rantaan...
MARTTA: Äiti, äiti, Valdemarin kuolema ei tässä ehkä olekaan vielä
kaikkein suurin tragedia...
ROUVA VALTANEN (koettaa ponnistaa järkeään ymmärtääksen Martan
tarkoitusta): »Kaikkein suurin tragedia»?--Sinä ajattelet ... et
suinkaan sinä vaan ajattele jotain Uunosta!
MARTTA (nyykäyttää myöntävästi päätään).
ROUVA VALTANEN: Ettäkö Uuno ei välittänyt Valdemarin pelastamisesta?
MARTTA: Ssh...
VALTANEN: Tahdon puhua Uunon kanssa,--missä Uuno on?
ROUVA VALTANEN: Hän lupasi tulla tuossa tuokiossa.
VALTANEN: Selittäköön tapauksen tarkemmin ... hän puhuu kovin
ylimalkaisesti... Selittäköön polisitutkinnossa ... minä en alennu
urkkimaan.
ROUVA VALTANEN (kauhistuen): Mitä sanot? Polisitutkinnossa?!
Aleksander, hän on oma poikasi!
VALTANEN: Uuno tänne!
ROUVA VALTANEN (kiireesti oikealle ovelle): Uuno!--Uuno!--Joudu alas,
isä kutsuu... Aleksander, minä rukoilen sinua, älä ole hänelle liian
ankara! Sinä aivan vapiset! Jätä toiseen kertaan. Eikö meillä ole surua
jo kylläksi...
UUNO (tulee nopeasti oikealta): Missä tirehtööri?--Mennyt--Ja paperi--
allekirjoitettu!--Isä, isä--
VALTANEN (tulee horjuen Uunon luo): Sano, Uuno minulle, sano... Miksi
et viskannut toista airoa hänelle? Miksi jätit hänet?
UUNO: Vai niin. Sitä en olisi uskonut teistä, isä.
VALTANEN: Kaikki tietävät sinut hyväksi uimariksi ... ja
testamentista...
UUNO: Te ette epäile minua, te valehtelette! En alennu vastaamaan.
VALTANEN: En myös minä urkkimaan. Selvittäköön siis polisitutkinto.
UUNO: Eikö kukaan puolusta minua? Martta!--Äiti!
ROUVA VALTANEN: Minä puolustan sinua, minä puolustan!--Aleksander,
rakas, ajattelehan, toki! Olethan itsekin paljoon syypää. Miksi tahdoit
antaa kaiken Valdemarille ja jättää Uunon ilman mitään?!
UUNO: Äiti, äiti, vaijetkaa, tekin syytätte minua!
ROUVA VAIHTANEN (ymmällä): Mutta olihan tuo testamentti vääryyttä sinua
kohtaan!
UUNO: Oli, mutta se ei kuulu tähän, äiti.
ROUVA VALTANEN (rukoillen polvillaan): Aleksander, älä turmele Uunon
nuorta elämää! Rakkautemme nimessä, älä pidä polisitutkintoa! Sinä et
tiedä kaikkea. Ajattele jospa hän todellakin olisi--
VALTANEN: Oletko mieletön?! Jos hän on syypää, riittäisikö silloin
polisitutkinto! Murskaksi minä hänet musertaisin, murskaksi!
UUNO: Martta, eikö sinullakaan ole tähän mitään sanottavaa?
(Äänettömyys.) Minua ei siis kukaan puolusta?
LEENA: (avaa vasemman oven, pysähtyy, huudahtaa rajattomasta riemusta,
sitten juoksee hillittömästi Uunon kaulaan): Uuno! Uuno! sinä elät!
UUNO (on liikutettu, mutta torjuu Leenan varovasti luotansa).
VALTANEN (juhlallisesti, säälien Leenaa, seisaallensa nousten,
lähestyen häntä): Lapsi-parka, minun täytyy sinulle ilmoittaa
surullinen, kauhea tapaus: sulhosi Valdemar on hukkunut.
LEENA: Niin--Valdemar, Valdemar raukka! Minä näin kuinka vene kaatui.
Mutta mikä suuri onni onnettomuudessa, että Uuno pelastui!
(Syleilee Uunoa).
UUNO (torjuu hänen lähestymistään vielä varmemmin).
ROUVA VALTANEN ja MARTTA (katsahtelevat toisiinsa).
UUNO: Leena, katso ympärillesi...
VALTANEN (menee synkkänä puhelimelleen, soittaa polisikonttoriin):
Haluan, että asianomainen tutkinto pidetään äskeisen tapahtuman
johdosta luonani--viipymättä.--Nyt heti.--Ei, ei, heti.
ROUVA VALTANEN: Aleksander!
MARTTA (yhtaikaa): Isä, eikö voisi lykätä!?
VALTANEN: Olkaa huoletta. Tämä on välttämätöntä. Ja sitäpaitsi sopiva
kuritus hänen röyhkeydestänsä.
(Menee vasemmalle).
UUNO: Hyvä on.
LEENA: Mitä? Mitä hän soitti polisikonttoriin?
UUNO: Ah, muodollisuuksia.
LEENA: Voi, että sinä toki pelastuit!
ROUVA VALTANEN ja MARTTA (menevät äänettöminä eri ovista vasemmalle).
LEENA (katsoo heidän jälkeensä ihmetellen): Uuno, onko jotain
tapahtunut, jota minä en tiedä?
UUNO: Älä kysy, Leena hyvä. Tästälähin meidän vaan täytyy vielä
tarkemmin kuin milloinkaan ennen salata koskaan rakastaneemme
toisiamme.
LEENA: Olin vaan iloinen kun näin sinut pelastuneeksi.
UUNO: Niin, sinä olit vaan iloinen... Mutta nyt älä milloinkaan, älä
sanallakaan, älä vähimmälläkään liikkeellä...
LEENA: Niin ihmeellistä! Surenhan minä Valdemarin kohtaloa, en ole edes
oikein ehtinyt tehdä itselleni selväksi mitä on tapahtunut... Niin, hän
hukkui ... ei varmaankaan jaksanut uida niinkuin sinä...
UUNO: En olisi minäkään jaksanut, mutta hän luovutti minulle airon, ja
toisen vei tuuli.
LEENA (taas syleillen Uunoa, onnellisena): Voi, hän oli niin hyvä. Ja
sinä pelastuit!
UUNO (torjuu hellästi, mutta varmasti Leenan luotaan).
LEENA (ihmetellen): Uuno?!
UUNO: Voisihan olla ... en tahdo sitä sanoa omaisistani ... mutta
voisihan olla, että he alkaisivat epäillä meitä.
LEENA: Epäillä?
UUNO: Tai ainakin minua.
LEENA: Mutta miten--»epäillä»?
UUNO: No ... katsos ... että me ... kuinka sanoisin ... että sinä ...
että minulla ylimalkaan ei ollut mitään Valdemarin hukkumista
vastaan...
LEENA: Että sinulla ei ollut Valdemarin hukkumista vastaan? En ymmärrä
mitään.
UUNO: Kun hän olisi tullut yksin perijäksikin...
LEENA: Yksin perijäksi--?
UUNO: Ehkä emme myöskään ole onnistuneet rakkauttamme salaamaan...
LEENA: Uuno!!
UUNO: Enhän sano, että he epäilevät, ainoastaan että he voisivat...
LEENA: Mutta kuinka saattavat semmoiset ajatukset...
UUNO: Ja epäilkööt minua, mutta että he ajattelisivat sinusta, sitä en
voi sulattaa.
LEENA: Ettäkö minullakaan ei ollut mitään Valdemarin hukkumista
vastaan--?
UUNO: Voisihan niinkin olla, sanon minä.
LEENA (nopeasti): Mitä setä soitti polisikamariin?
UUNO: Ah, ainahan tapaturmaisen kuolemantapauksen jälkeen on pidettävä
polisitutkintoa.
LEENA: Pidetäänkö täällä polisitutkinto?!
UUNO: Sanoinhan sinulle, että se on pelkkä lainvaatima muodollisuus...
LEENA: Jos täällä todella aijotaan pitää polisitutkintoa, ymmärrän
minäkin, että eromme on välttämätön.
UUNO: Ei, Leena, sinä et saa ruveta noin ajattelemaan, sinä rupeat
vihaamaan heitä, mutta sitä sinä et saa. Me olemme onneton perhe, ei
sitä vitsausta, joka ei meitä kohtaisi. Sääli meitä.
LEENA: Polisitutkintoa en voi antaa anteeksi.
UUNO: Polisitutkinnolla on puolensa. Se hajoittaa vanhusten hirveän
surun, joka muuten voisi saattaa isän mielipuoleksi. Toiseksi, Leena,
se on oleva oivallinen keino käsissäni isän kasvattamiseksi.
(Naurahtaen): Niin, muissa kodeissa isät kasvattavat poikiansa, mutta
täällä on poika pantu isänsä kasvattajaksi. Se on nyt kerta kaikkiaan
niin. Ja minä aijon nyt käyttää tilaisuutta oikein voimaperäisesti, sen
saat nähdä.
LEENA: Minä lähden.
UUNO: Sääli minua, Leena. Ja erittäinkin nyt, kun eromme on tullut
välttämättömäksi. Tietää, että sinä kuljet jossain siellä maailmalla ja
ajattelet meitä halveksien, se olisi minulle vielä raskaampaa kuin tämä
Valdemarin kuolema.
LEENA: Uuno! (Aikoo ottaa häntä kaulasta, mutta muistaa heidän eronsa
ja vetäytyy takasin, ruveten itkemään).
PALVELIJA: Polisimestari ja kaksi konstaapelia.--Kysyvät herra
Kauppaneuvosta.
UUNO (viittaa käskemään sisälle).
PALVELIJA (menee).
UUNO (soittaa oikeanpuoleisen oven puhelutorveen): Polisiviranomaiset
ovat saapuneet.
POLISIMESTARI (virkapuvussa perältä, kumarreltuaan): Saan syvimmin
valittaa... Herra Kauppaneuvoksen nimenomaisesta toivomuksesta saavumme
näin välittömästi--suorittaakseni muutamia virkaani kuuluvia
muodollisuuksia...
UUNO: Isäni toivomuksella on puolensa. Istukaa, herra Polisimestari.
Tämä hirveä onnettomuus tai mitä suurin onni--kuinka vaan tahtoo sanoa
--on tapahtunut todellakin aivan poikkeuksellisissa olosuhteissa.
POLISIMESTARI (hämillään): »Poikkeuksellisissa olosuhteissa», sanotte?
UUNO: Aivan varmaan.
POLISIMESTARI: Sitä en tiennytkään!--(Itsekseen): »Onni»?!
UUNO: Mutta tuossahan isäni jo tuleekin.
VALTANEN (oikealta, tervehtii kylmästi polisimestaria).
ROUVA VALTANEN ja MARTTA (saapuvat toimitukseen vasemmalta äänettöminä,
itkettyneinä, toisiaan käsistä pidellen).
POLISIMESTARI (syvään kumartaen): Uskallan täten korkeimman
kunnioitukseni ohella nöyrimmästi ilmaista syvimmän osanottoni ...
valitettavaan tapaturmaan, joka on kunnianarvoisaa taloanne kohdannut.
VALTANEN (vastaa ainoastaan jäykällä kumarruksella).
ROUVA VALTANEN (lähestyy miestänsä, kuiskaa): Pitääkö tarjota kahvia?
VALTANEN (syrjäyttää vaimonsa): Ole nyt!
MARTTA (vetää äitinsä pois): Ei, ei, äiti.
VALTANEN: Kuten jo puhelimitse äsken mainitsin, pyydän toimittamaan
tutkimuksen tästä--sanokaamme tapaturmasta, mitä tarkimman, vähimpiin
erikoisuuksiin menevän tutkimuksen.
POLISIMESTARI: Saan herra Kauppaneuvokselle kunnioittavimmin ilmoittaa,
että virkavelvollisuuteni on tässä asiassa täydellisessä sopusoinnussa
herra Kauppaneuvoksen arvoisan toivomuksen kanssa. (Kumarrus).--Saamme
siis alkaa.
(Kutsuu esille kaksi konstaapelia, asettuu itse
kirjoittamaan pöytäkirjaa.)
KONSTAAPELIT (perältä, jäävät todistajina seisomaan oven kummallekin
puolelle).
POLISIMESTARI (kirjoitettuaan jonkun aikaa): Suokaa anteeksi ... rouva
Kauppaneuvoksettaren etunimi?--
ROUVA VALTANEN: (neuvottomana): Mitä minun pitää vastata? Minä en tiedä
mitään!
(On pyörtyä Martan syliin.)
UUNO (polisimestarille): Sofia Maria.--Sisareni--jaha, te tiedätte.
POLISIMESTARI: Suokaa anteeksi--mutta tämä neiti?
UUNO: Asiaan kuulumaton.
VALTANEN: Leena Högdal--vainajan morsian.
UUNO: Tarpeetonta mainita.
VALTANEN: Mainitkaa pöytäkirjaan: kahdesti kuulutettu morsian.
ROUVA VALTANEN: Ah, mitä tästä tulee!
POLISIMESTARI: Käännyn puoleenne, nuori herra Valtanen, pyytäen
kertomaan mitä tiedossanne on asiasta yleensä ja onnettomuuden
tuottaneesta purjehduksestanne erittäin.
UUNO: Toistan siis minkä jo äsken teille sanoin, että minäkin pidän
asiallista, yksityiskohtaista polisitutkintoa erittäin suotavana,
katsoen niihin peräti poikkeuksellisiin oloihin, joissa onnettomuus on
tapahtunut.
VALTANEN: Mitä?
POLISIMESTARI: Sallikaa kysyä, mitä tarkoitatte noilla
poikkeuksellisilla oloilla?
UUNO: Esimerkiksi sitä, että minä olin juuri ennen purjehtimaan-menoa
saanut tietää isäni tehneen testamentin kaiken omaisuutemme
siirtymisestä veljelleni.
ROUVA VALTANEN: Herra siunatkoon ja varjelkoon meitä!
MARTTA: (yhtaikaa): Uuno!