UUNO (naurahtaen): Valdemar, vietteletkö sinä minua?
VALDEMAR: Uuno, minä tahdon toimia tässä asiassa yksimielisyyden
perustuksella, sinun täytyy ymmärtää vaikuttimeni.
UUNO: Purjehtimaan voin tulla, mutta ainoastaan muuttaakseni sinun
mielesi. Älä luulekaan! Jumaliste minä sinut käännän.
VALDEMAR: No, no, se nähdään. Jahka nyt kuulet juurta jaksain kaikki
perusteeni. (He alkavat pukeutua lähteäkseen): Ota sadenuttu mukaan, ei
tiedä mitä tulee. (Soittaa puhelimeen): Laittakaa pienempi
purjeveneistä kuntoon.--Ei, ei, reivaamme itse, jos tarvitaan. Ei, me
kahden vaan Uuno-herran kanssa.
(He tulevat pukeutuessaan hyvälle tuulelle.)
LEENA (katselee merelle): Pelottaa. Katsokaa noita pilviä. Tuotakin
tuolla. Kaataa vielä veneenne!--Pojat, rakkaat, jospa ette lähtisikään.
Ukkonenkin käy... (Seuraa lähteviä ulos.)
UUNO: Niin, Valdemar, sietäisipä olla varovainen! Nousen vielä minäkin
tästä tappeluun ja upotan sinut!
(Menee.)
VALDEMAR (menee huolettomasti vihellellen): Upota sinä vaan...
MARTTA (vasemmalta, hämmästyneenä, huolestuneena, katsoo kuistikolta
lähteneiden jälkeen, palaa sitten vasemmalle ovelle, kutsuu hiljaa):
Äiti!
ROUVA VALTANEN (vasemmalta).
MARTTA: Katso, he menivät purjehtimaan.
ROUVA VALTANEN: Herranen aika, tämmöiselläkö säällä!
MARTTA: Ah, ovathan he tottuneet, ei siitä. Mutta ennen lähtöään he
riitelivät hirveästi. En ole koskaan ennen nähnyt Uunoa niin rajuna,
enkä olisi aavistanut... Kuule, hän lausui suoranaisia uhkauksia!
ROUVA VALTANEN: Mutta etkö sinä ollutkaan huoneessasi?
MARTTA: Ovi oli raollaan. Minä tirkistin.--Enkä voi olla vielä
kertomatta sinulle... Se on kauheata...
ROUVA VALTANEN: No mitä nyt, lapseni?
MARTTA: Mutta älä vaan mitenkään kerro isälle, hän raivostuisi ja
tappaisi Uunon!
ROUVA VALTANEN: Martta, mikä sinun on?
MARTTA: Voi, kirous seuraa onnetonta perhettämme; joka askeleella tulee
vain uusia ja uusia onnettomuuksia!
ROUVA VALTANEN: Mutta rauhoituhan, lapseni! No, kerro nyt mitä näit ja
kuulit.
MARTTA: Uuno rakastaa Leenaa.
ROUVA VALTANEN: Mitä sinä sanot?!
MARTTA: He suutelivat toisiaan.
ROUVA VALTANEN (ei voi sanoa mitään, istuutuu väsyneenä): Täällä kuljen
minä ovissa edestakasin, tuon ja vien kahvipannua, mutta omain lasteni
tragedioista en tiedä mitään.
MARTTA: Leenasta, tunnustaakseni, kyllä jo ennenkin aavistin jotain,
mutta että Uuno--!
ROUVA VALTANEN: Ette puhu minulle enää mitään, ette ilmaise surujanne
ettekä ilojanne. Ja ihan äsken olin vielä kaikki kaikessa teille. Ette
luule minun ymmärtävän asioitanne. Erehdytte, lapset,--paljon, paljon
tämä vanha sydän voisi teille vielä antaa. Mutta te luulette aina, että
kaikki mikä teille tapahtuu, tapahtuu ensi kerran maailmassa. Ja
kärsitte--kärsitte--kokemattomina--yksin--ja välillemme kasvaa
vähitellen läpäisemätön, yhä paksuneva muuri... Kaikki onkin nyt niin
toisin kuin oli. Minä olen käynyt niin tarpeettomaksi ... usein
inhottaa minua oma itseni, enkä tiedä mitä varten ollenkaan olen ... ja
mitä tehdä itseni kanssa...
MARTTA: Mutta älä nyt vaan suinkaan sano isälle.
ROUVA VALTANEN: Enkö voi enää seurata nuorten elämää? Olenko niin
tylstynyt? Muistini on todella hyvin huonontunut... Minulla on liiaksi
näitä talouspuuhia, en ole milloinkaan joutanut kallistamaan korvaani
lasten äänille. Sanokaa miksi tämä talous on niin suuri, niin
tarpeettoman suuri? Mitä varten, ah, mitä varten kaikki maailmassa?!
MARTTA: Äiti, minä sanoin, ettei saa vaan mitenkään kertoa isälle.
ROUVA VALTANEN: Isälle?... Enkö minä saa puhua hänenkään kanssaan?
MARTTA: Hän ilmankin vihaa Uunoa.
ROUVA VALTANEN: Ei hän vihaa ... ei hän vihaa ... te teette vääryyttä
isälle ... hän on rehellinen, hän on maailman rehellisin mies.
MARTTA: Mutta Uuno sanoo...
ROUVA VALTANEN: Uuno sanoo paljon... Varmaan silloin piti niin
menetellä... Eikä kansalle saa ilmaiseksi jakaa ... silloin toinen saa,
toinen ei... Isä menettelee aina oikein, ja meidän aikanamme ei ollut
niin ankaraa kuin nyt. Mutta hänkin on niin yksin. Ajatteles, Martta,
emme ole puhelleet toistemme kanssa lähes kahteenkymmeneen vuoteen
mistään oikeasta asiasta. Nyt tahdon vihdoin puhua, jos hänellä vaan on
aikaa... Menen ylös hänen luoksensa.
MARTTA Mutta ei vaan siitä, ei siitä!
ROUVA VALTANEN: Ole huoletta, lapseni.
(Lähtee oikealle.)
LEENA (perältä, menee seurusteluhuoneeseen, katselee merelle, ollen
polvillaan ikkunan alla olevalla sohvalla.)
PALVELUSTYTTÖ (yhtaikaa vasemmalta): Komersrodinna olisi niin hyvä ja
tulisi keittiöön.
ROUVA VALTANEN: Ei nyt, ei nyt ... odottakaa...
PALVELUSTYTTÖ: Kinkku on leikattava. Komersrodinna olisi niin hyvä...
(Menee vasemmalle.)
ROUVA VALTANEN: Se on totta, unohdin aivan että Hilma on lomalla. Eikös
vaan sittenkin...
(Kääntyy vasemmalle.)
MARTTA: Minä menen, äiti.
ROUVA VALTANEN: Ei, te ette osaa sitä kukaan. Ja jos kuoressa tuntuu
vähänkään palaneen käryä, ei Valdemar voi syödä. Kyllä minun täytyy...
(Kiirehtii vasemmalle)
VALTANEN (oikealta, ulos menossa, päällysnuttu yllä, sateenvarjo ja
hattu kädessä).
MARTTA: Isä!
VALTANEN (pysähtyy, katsoo kelloaan): Mitä nyt? Minulla ei ole aikaa.
MARTTA: Sinulla ei ole milloinkaan aikaa.
VALTANEN (käsi povitaskussa) Rahaa?
MARTTA: Ei.
VALTANEN (panee hatun päähänsä, lähtee): Hyvästi.--(Pysähtyy ovella.)
Mitä sinulla on sanomista? Pian.
MARTTA: Mutta istu isä, pitäähän sinulla olla sen verran aikaa, että
joudat...
VALTANEN: Minun on määrä olla pankissa ennen kahta.
MARTTA: Olet paikkakunnan mahtavin mies. Luulisi sinun voivan määrätä
aikasi, kun on kysymys lastesi onnesta.
VALTANEN: Pian, sanon minä.
MARTTA: Isä, ajattele, emme ole vielä koskaan puhelleet totisesti
keskenämme, emme kertaakaan! Ja nyt minulla olisi niin tärkeätä
sanottavaa ja pyydettävää! Istu, isä!
VALTANEN: Minä istun. Laiminlyöty hetki voi minulle maksaa kymmeniä
tuhansia, mutta minä istun.
MARTTA: Olen kuullut sinun sanovan koonneesi omaisuutta vaan meidän,
lastesi, tähden. Hetki maksakoon minun puolestani vaikka miljoonan...
VALTANEN (nousemassa): Jollei sinulla ole muuta...
MARTTA: Isä, tämän ainoan kerran vaan... Mutta älä noin puhaltele,
äläkä täristele jalkaasi ... istu rauhallisesti ... koeta ymmärtää
asemaani... Voi, voi, isä, anna minun tulla sairaanhoitajattareksi!
VALTANEN: Ei, ei, ei.
MARTTA: No vakuutusyhtiöön sitten!
VALTANEN: En kärsi kuulla hassutuksiasi!
MARTTA: Jos lastesi onni sinulle todella on tärkein, anna minun
itsenäisesti ansaita toimeentuloani. Suurempaa onnea en pyydä enkä voi
saada. Jotain tointa--tointa!
VALTANEN: Tointa! Enkö ole koettanut pitää heitä kymmenittäin sinulle
tarjona? Enkö ole kärsivällisesti odottanut sinun armollista
valintaasi?
MARTTA: He kaikki kosivat rahojamme eivätkä minua. Samallainen on
myöskin herra van der Vaer. Olemme ihan vieraat toisillemme. En voi,
isä, en voi...
VALTANEN: En minäkään sitten mitään voi.
(Nousee.)
MARTTA: Mutta, isä...
VALTANEN: Te teette minut hulluksi! Olette kaikki liittoutuneet minua
vastaan kiduttaaksenne minua. Van der Vaer ei kelpaa sinulle! Onko
kuultu! Hollannin paraimpia kauppahuoneita! Mitkään toimeni eivät
sinulle kelpaa, rahani eivät kelpaa! Mene sitten sinäkin minne ikinä
haluat, niinkuin menee Uuno. Vai luuletko, etten minä ole oppinut
myrskyjä kestämään? Aijon jäädä pystyyn, vaikka jäisin yksin kuin
seiväs kinokseen!
MARTTA: Niinpä on siis puheesi lasten onnesta--puhetta.
VALTANEN: Minulla on toki vielä yksi, jolle sekä työni että omaisuuteni
kelpaa. Minulla on--Valdemar!
LEENA (kiljasee pitkään, ei saa sanaa suustaan, perääntyy selin
ikkunalta, kaatuu selälleen etuhuoneen lattialle kynnyksen viereen,
jääden tainnoksiin).
VALTANEN: Mitä se oli? Kuka huusi?
MARTTA: Hän varmaan näki jotain ikkunasta...
(Juoksee ikkunalle, katsoo merelle).
VALTANEN: Leena? Leena?
MARTTA: Herra jumala! Vene on kaatunut!
VALTANEN: Mikä vene?
MARTTA (juosten ulos): Valdemar ja Uuno olivat purjehtimassa...
VALTANEN: Valdemar!--Valdemar, sinä et saa mennä minulta! (Hän joutuu
hermolliseen vavistukseen, juo vettä lasin toisensa perästä, mutta ei
voi liikkua paikaltaan.) Va-al-de-mar! Va-al-de-mar!
ROUVA VALTANEN (juosten vasemmalta): Mitä täällä on tapahtunut? Kuulin
huudon ... Leena! Leena-tyttöni! Mikä häneen on tullut? Aleksander,
vastaahan toki! Mitä tämä on? Sinä vapiset! Mitä? Mitä?
VALTANEN (hiljaa, vaivalla): Val-de-mar on hukkunut...
ROUVA VALTANEN: A----Aleksan... Mitä sinä sanot...
VALTANEN (viittaa kädellään merelle, hoipertelee ulos).
ROUVA VALTANEN: Mitä hän höpisee... Leena, Leena lapseni (Muistaa.) He
menivät todella purjehtimaan (Kiirehtii ikkunalle.) Väkeä juoksee
rantaan ... jumalani!... (Ulos perälle.)