ROUVA VALTANEN (vasemmalta, tarjottimella maitoa ja kuppeja): No kas
niin! Kulkisitte, rakkaat lapset, edes useammin kävelemässä--jotakin
urheilua tai semmoista--eihän tämmöinen elämä kelpaa! Kenen pitäisi
sitten olla onnellinen, ellei teidän, kaikki teidän asemaanne
kadehtivat.
MARTTA: Ja minä sanon, että me olemme kaikkein onnettomimpia kaikista
ihmisistä. Esimerkiksi isä itse!
UUNO: Jaa-a, ensin panee kaikki voimansa rikkauden haalimiseen, ja kun
vihdoin on miljooneja, ei saa syödä kuin keitettyä maitoa vesikorppujen
kanssa!
MARTTA: Ja onnen sijaan kuinka vihainen, tyytymätön, levoton!--Voiko
yleensä ajatella onnettomampaa kuin isä, kuin me, kuin me kaikki? Ei,
mutta sanokaa todellakin! Voiko?
UUNO: Onnettomuus tulee siitä, että meillä on kaikilla paha omatunto.
Me tiedämme mistä rikkautemme ovat kotosin ja kuitenkin jatkamme
rikkaina olemista.
VALDEMAR: Sh!
ROUVA VALTANEN: Niin, Uuno, miksi taas tuota iankaikkista!
UUNO: Ennen viimeistä nälkävuotta hallitus antoi isälle toimeksi..,
MARTTA: Ah, lakkaa, tiedänhän minä...
VALDEMAR: Uuno!
UUNO: Pukekaamme kerrankin selviin sanoihin, mitä kuitenkin jokainen
meistä aina, yöt päivät tuntee tässä. Totuus ei tee pahaa.
VALDEMAR: Joutavia. Kaikki muutkin rikastuvat samalla tavalla.
UUNO: Mutta muut eivät ole niin kehittyneet kuin me, että vääryyden
ymmärtäisivät.
(Alakuloisuus valtaa kaikkien mielet. Kuuluu huokauksia,
asennot veltostuvat, kasvot kääntyvät Uunosta poispäin).
VALDEMAR: (kuitenkin, Uunon alettua puhua, reipastuttaa itsensä äkkiä,
ei ole häntä kuulevinaan, viheltelee, selailee konttorikirjoja,
paiskellen niitä auki ja kiinni).
UUNO (korottaa äänensä Valdemarin meluamisen tähden): Hallitus antoi
isälle toimeksi koota viljaa nälänhädän varalle. Isä sai käsiinsä
mahdottomia summia. Nälkävuosi tulikin, entistä julmempi. Mutta isä
käytti asemansa viljanhinnan korottamiseksi, koska sitä ei ollut
kellään myydä. Ja niinpä hän hypoteekkilainainsa avulla pääsi
nälistyneen kansan maitten omistajaksi. Siitä ovat kaikki maatilamme
peräisin.
MARTTA: Sinä väität isää suorastaan rosvoksi!
ROUVA VALTANEN: Mutta mitä hän oikeastaan sanoo, kun en minä voi mitään
ymmärtää?
VALDEMAR: Älkää kuunnelko häntä. Sillä tavallahan olisivat kaikki
rikkaudet pelkkää rosvousta!
UUNO: Niinpä ne melkein ovatkin.
MARTTA: Sanokaa kerrankin, kuinka rikkaita me oikeastaan olemme?
ROUVA VALTANEN: Kuinka lienee. Valittaahan isä aina, että olemme aivan
konkurssin partaalla.
MUUT (naurahtavat).
UUNO: Hermosairautta. Vainohulluutta. Vähintäin seitsemän miljoonaa.
MARTTA (aivan kuin vaaran uhatessa): Seitsemän miljoonaa!
(Ajatuksissaan:) Sinun mielestäsi siis meidän pitäisi nuo miljoonat...
UUNO (kevyesti): Tietysti pitäisi.
ROUVA VALTANEN: Mutta sanokaa, mitä pitäisi?
VALDEMAR: Joutavia. Tuommoiset ajatukset eivät vie muuhun kuin
toimettomuuteen. Kaikkia esi-isäin erehdyksiä tässä vielä rupeisi
penkomaan! Pääasia on tehdä työtä. Työ on onni. Ja jos vaan teen
tehtäväni hyvin, en tarvitse mistään muusta pitää huolta.
UUNO: Hm! Toiset niin, toiset näin.
MARTTA: Sinä tarkoitat siis, että esimerkiksi minun ei tarvitsisi
ollenkaan hakea paikkoja tai ylimalkaan koettaa päästä itsenäiseen
työhön, vaan ainoastaan harjoitella ahkerasti pianonsoittoa niinkuin
ennenkin.
VALDEMAR: Juuri sitä tarkoitan.
MARTTA: Ja luulet, että voisin olla onnellinen, jos vaan koettaisin
olla ajattelematta, ajattelematta, ajattelematta! (Takoo nyrkillä
päähänsä.)
VALDEMAR: Ihan varmaan. Soitat vaan ahkerasti.
MARTTA: Ja mitäpä jos todella olisit oikeassa! Jospa vaan tietäisin
varmaan, että se on niin ... minä voisin olla äärettömän ahkera ... ja
olisin todella onnellinen... (Menee vasemmalle.)
(Kohta alkaa vasemmalta kuulua hartaita sormiharjoituksia
pianolla.)
ROUVA VALTANEN (puoleksi itsekseen, ajatuksissaan): Aina vaan samat ja
samat keskustelut! (Huokaa): Kun ymmärtäisi ... (Vie kahvitarjottimen
pois vasemmalle).
LEENA: Kyllä minusta vaan on niin, ettei kaikki työ sittenkään ole aina
hyvää, joka eteen pannaan, vaan toista voi tehdä ilomielin, toinen taas
ihan yököttää.
UUNO: Yököttääkö sinua pankkityö?
LEENA: Noh...
VALDEMAR: Sitä asiaa et sinä Leena kulta vielä voi oikein arvostella.
UUNO: Minusta Leena on arvostellut asian oikein.
VALDEMAR: Te kaksi olette aina samaa mieltä.
LEENA: Valdemar, pahoitinko?...
UUNO (kiihkeästi): Älä nyt vaan luovu mielipiteestäsi!
VALDEMAR: Ihminen saa usein luvan luopua mielipiteestään. Ei pidä aina
olla niin varma. Asioilla voi olla monta puolta. Muuten jos jokaisella
pitää välttämättä olla oma mielipiteensä--voi pian käydä niin, että
koko yhdyselämä tulee heidän välillään mahdottomaksi.
LEENA (huolissaan): Kas niin, arvasinhan, että olit pahoittunut.
UUNO: Pysy vaan omassasi, Leena!
LEENA (pyrkien sovittamaan): Rakas Valdemar...
VALDEMAR: Ei, ei, ei. Tahdon kerrankin puhua sinun kanssasi totisesti
tästä asiasta. Olen suoraan sanoen saanut kyllikseni tästä ikuisesta,
kuolettavasta jankutuksesta. Enkä voi ajatella, että nyt vielä minunkin
avioliitossani sama erimielisyys tulisi uudistumaan. Minä en voi, minä
en tahdo, minä en kestä sitä.
UUNO (varottaen Leenaa heltymästä): Leena!
VALDEMAR: Otan isältä vastaan koko liikkeemme, ja sanon nyt kerta
kaikkiaan, että katson kunnian-asiakseni suurentaa omaisuutemme
vaikkapa kymmenkertaiseksi. Sitävarten tarvitsen intoa, tarmoa, hyvää
mieltä, niin, ja erittäinkin--rauhaa, kotirauhaa. Sentähden sanon
sinulle suoraan: mieti tarkkaan, ennenkuin otamme ratkaisevan askeleen.
LEENA: »Otamme ratkaisevan askeleen»--kun olemme jo kahdesti
kuulutetut!
UUNO (halveksivasti): Kuulutetut!
VALDEMAR: Se ei tee mitään. Vielä voi hyvin peruuttaa. Ja jos
mielipiteestä luopuminen sinulle on jotakin mahdotonta, niin--sanon sen
ilman mitään katkeruutta--on todella parempi...
LEENA (kyyneleet silmissä): Mutta Valdemar--!
UUNO (pettyneenä): Ah!
VALDEMAR (heltyen): No niin, niin, Leena, meitä ei erota enää mikään,
me kaksi kuulumme toisillemme...
UUNO (katkeralla moitteella): Leena, Leena!
(Kopinaa yläkerran rappusissa).
VALDEMAR: Isä! (Vasemmalle): Isä, isä...
ROUVA VALTANEN (tulee kiireesti vasemmalta, puhuu vasemmalle): Martta,
jätä soittosi, isä tulee!
(Järjestää hätäisesti Valtasen kirjoituspöytää.)
VALDEMAR: ja UUNO (istuvat pulpettiensa ääreen työhön).
MARTTA (tulee happamena): Missä käsityöni?
VALTANEN (tulee lyhyin, nopein askelin oikealta).
MUUT (kunnioittavasti): Hyvää huomenta, isä!
VALTANEN (ähkien): Huomenta, huomenta lapseni.
ROUVA VALTANEN: Taas huonosti nukkunut, rakas Aleksander?
VALTANEN: Vai hyvinkö vielä?! Täällä soitellaan ja melutaan kuin
markkinoilla. Muuten--tämä on kaiketi viimeinen päivä, jonka saan elää
itsenäisenä, vapaana miehenä.
UUNO (kohauttaa olkaansa, menee jälleen pulpetilleen).
MARTTA (huokaa, ei viitsi kuunnella, poistuu vähitellen vasemmalle).
LEENA (menee Uunon luo katselemaan hänen työtään tai oikeammin
selitelläkseen äskeistä käytöstään).
ROUVA VALTANEN: Mutta mitä sinä sanotkaan, rakas Aleksander?
VALTANEN: Minä sanon, että meitä kadehditaan ja vainotaan joka
suunnalta: nyt viimeksi on vihollisiimme liittynyt myöskin...
UUNO (yskäsee).
VALTANEN: Mikä sinua ryittää? Hoida asiaasi tai ilmoittaudu sairaaksi
ja mene--mene--
ROUVA VALTANEN: Aleksander!
VALTANEN: Hän yskii aivan kuin meitä ei vainottaisi--Mutta mitä
merkitsevät, kysyn minä, toisviikkoiset sanomalehtikirjoitukset ja
pankkimme osakkeiden laskeminen juuri silloinkuin tiedetään minun ne
ostaneen melkein kaikki? Hä? Olemme konkurssin partaalla, sanon minä
teille.--Taas yskäkohtaus!
(Istuu hermostuneena).
ROUVA VALTANEN: Ah, miksi ärsytät isää!
VALTANEN (pidellen Valdemaria kädestä): Sinuun, Valdemar poikani, panen
kaiken toivoni. Sinun on nyt pelastettava kauppahuoneemme. Tiedäppäs,
eilen kävi pankinjohtaja luonamme tahtomassa minua suureen vekseliin,--
johon minulla periaatteessa ei kyllä ollut mitään vastaankaan. Hän veti
esille paperin tunnustaakseni sen. Silloin sanoin hänelle: Ystäväni,
olen käynyt vanhaksi, olen luovuttanut liikkeeni pojalleni
Valdemarille, (katsahtaen merkitsevästi Uunoon), jonka olen
testamentissa asettanut myös pääperillisekseni. No, vieläkö yskittää?
--Poikani Valdemarin suostumuksetta, sanoin, en ryhdy enää mihinkään.
VALDEMAR (liikutettuna): Isä!
VALTANEN: Tirehtööri koetti parastaan, mutta minä en kirjoittanut.
UUNO: Sehän mainiota! Nyt saamme vihdoinkin antaa tirehtöörille
ansaitut potkut!
VALTANEN: Keskustelen Valdemarin kanssa, en sinun. Vekseli on tietenkin
tunnustettava.
UUNO: Tunnustetaan vaan. Mutta jospa nuo »toisviikkoiset
sanomalehtikirjoitukset ja osakkeiden laskeutuminen» ovat seurauksena
siitä, että luottamus tirehtöörin asioihin alkaa horjua?!
VALTANEN (hyökkää seisaalleen, saamatta sanaa suustansa):
Lu-lu-luottamus! Hä-vytön!
ROUVA VALTANEN (yrittää estää Uunoa jatkamasta): No, no, Uuno...
UUNO: Äiti, anna minun puhua... Leena on joka päivä pankissa ja hänkin
sanoo...
LEENA (hätääntyen): Minä en ole sanonut mitään... Niin, vaan sinulle
yksin ... mutta minulla ei ole oikeutta...
VALTANEN: Mitä Leena sanoo?
LEENA: Voi, en mitään,--juorua--konttoriväen keskuudessa...
VALTANEN: Sellaiset jutut pitää tukahuttaa, ei niitä saa levittää,
Leena.
UUNO: Niin, Leena, pitää aina valehdella, ei saa koskaan puhua totta.
ROUVA VALTANEN: Mutta lopettakaa jo, lopettakaa!
VALTANEN: Valdemar, tule ylös luokseni. Täällä näyttää olevan aivan
mahdoton saada järkevää sanaa vaihdetuksi. Mennään.
VALTANEN ja VALDEMAR (menevät oikealle).
ROUVA VALTANEN: Sinun ei pitäisi noin ärsyttää isää!
(Menee Uunon puhuessa vasemmalle.)
UUNO: Herranen aika, en syytä häntä sanallakaan. Mutta hän tarvitsee
vaan nähdä minut hermostuakseen pilalle. Niinhän se on ollut aina.
(Jonkun ajan kuluttua Leenalle): Mutta että sinäkin, Leena!
LEENA (seurusteluhuoneessa neulouksen ääressä): Mitä minä? En minä
mitään--
UUNO (pulpettinsa luota): Kuinka paljon oli käsissäsi, mutta sinä
viskasit luotasi!
LEENA: Koeta ymmärtää asemaani. Olenhan sitäpaitsi siksi vieras, ettei
minun sovi niinkuin teidän muiden...
UUNO: »Vieras»!--Jos olisit sanonut mitä tiedät, ehkä isä olisi
ruvennut tirehtööriä epäilemään ja säästynyt ikävyyksistä. Mutta tuo
teidän iankaikkinen »hienostumisenne», se on tietysti jokapaikassa
kaikkea muuta tärkeämpää! Tärkeämpää kyllä kuin jonkun kauppahuoneen
menestys, mutta ei koskaan tärkeämpää kuin toden puhuminen.
Kohteliaisuus, makeileminen tärkeämpää kuin totuus! Se voi saattaa
minut ihan raivoon!
LEENA: Kaikki tämä voi olla niin, mutta sinun raivoosi on sittenkin
toinen syy.
UUNO: No niin onkin. En sitä peitäkään. Mutta sittenkin samaa totuuden
kiertelemistä sinun puoleltasi.
LEENA (pannen pois neulomuksensa): Sinä olisit tahtonut siis, että
kihlaus olisi purkautunut, nyt, ihan tuossa, noin vain.
UUNO: En. Vaan että olisit pysynyt mielipiteessäsi. Sinä olit oikeassa:
jos joku toimi tuntuu väärältä, niin siitä pitää empimättä luopua,
mutta sinä luovuit empimättä mielipiteestäsi, lupasit ainakin luopua.
LEENA: Voiko nyt sellaisen satunnaisen erimielisyyden vuoksi...
UUNO: Se ei ollut mitään satunnaista, vaan sinä olet perin juurin
erimielinen Valdemarin kanssa. Sehän se tässä onkin.
LEENA: Tarkoitan, voiko semmoisen syyn tähden purkaa kihlauksen, joka
on ollut välillämme päätetty oikeastaan jo lapsuudestamme asti?
UUNO: Mutta olisihan Valdemar ollut valmis purkamaan! Ja kuitenkin olit
sinä oikeassa! Se se raivostuttaa minua.
LEENA: Johan sanoin, että raivoosi on toinen syy.
UUNO: No, koska niin välttämättä tahdot kuulla oikean syyn, niin kuule:
minä en jaksa kestää sitä, että sinä tulet toisen vaimoksi.
LEENA: Ash! Taas!
UUNO: Oikeastaan sinä sen itse tiedät ja ymmärrät, mutta mitä et tiedä,
niin se on tämä!
(Näyttää ulkomaanpassia.)
LEENA (hämmästyneenä): Ulkomaanpassi! Mitä sinä, Uuno!
UUNO: En tahdo olla läsnä. Ja minusta voi todellakin tulla juoppo
häittenne jälkeen, jos jään tänne.
LEENA: Ja miten selität lähtösi muille? Kenties vielä rupeavat
epäilemään jotain.
UUNO: No, onhan isän aikomus tehdä minut perinnöttömäksi ja Valdemarin
liikkeenjohtajaksi,--ne syythän riittävät selitykseksi maailmalle.
Mutta sinä tiedät ainoan syyni. Mitä voin minä siihen, että rakastan
sinua!
LEENA: Mitä tarvitset sinä voida? Elämme ja olemme niinkuin ennenkin.
UUNO: Vaikkako sinä tulet hänen vaimokseen?
LEENA: Eihän sinun ja minun rakkaudessa ole mitään sellaista! Näemme
niinkuin ennenkin joka päivä toisemme, saamme aina ajatella toisiamme--
se ei ole mitään pahaa,--saamme milloin hyvänsä puhutella toisiamme,--
eihän sekään ole mitään pahaa. Mitä me vielä kaipaisimme, sano!
UUNO: Etkö sinä siis ole koskaan tuntenut sellaista vastustamatonta
vetovoimaa, sellaista--kuinka sanoisin--no että sinä, juuri sinä
kaikkinesi tuossa olet minun, kokonaan minun eikä kenenkään muun?...
LEENA: En yhtään edes ymmärrä. Ne ovat niitä teidän, miesten,
merkillisyyksiä. Aina teillä pitää olla jotain semmoista.
UUNO: No--tuota noin--miksi esimerkiksi äitisi, joka niin rakastaa
sinua, tahtoo syleillä ja suudellakin sinua?
LEENA: Ah, sinä kenties kuvailet, että suuteleminen minusta on syntiä?
Ei ollenkaan. Mutta se on aivan tarpeetonta meidän välillämme. Mitä
varten? Ajattele kuinka hassuakin se oikeastaan on: suut vastakkain
ja--(maiskauttaa suullaan, nauraa).
UUNO: Ei, Leena, et sinä siitä niin vähällä pääse. Minä matkustan.
LEENA: Tule tänne.
UUNO (tulee Leenan luo): Hyvästi, Leena.
LEENA: Jos sinusta ei ole kylläksi, että saamme joka päivä katsoa
toisiimme ja puhella, niin olkoon sitten... (Suutelee Uunoa.) Sinä et
matkusta minnekkään--(suutelee)--ymmärrätkö, minä kuolen ilman sinua,
minä kuolen...
VALDEMAR: (tulee oikealta heidän huomaamattaan, naurahtaa, sitten
teeskentelee suuttumusta).
UUNO: Valdemar!
VALDEMAR: Jos sinä rakastat Uunoa, niin sano se suoraan. Toistan
vieläkin: kihlauksemme voi kyllä purkautua.
UUNO: Se oli leikkiä.
VALDEMAR: Oliko se leikkiä, Leena?
LEENA: En tiedä.
VALDEMAR (rupeaa nauramaan): Voi, lapsi raukka, suottahan minä...
Tiedänhän minä, että sinä rakastat minua. Saat mielelläsi suudella
häntä. Päinvastoin minä iloitsen, että sinäkin Uuno pidät Leenasta.--
Niin, niin, no suudelkaa nyt minun nähteni, en välitä siitä vähääkään.
(Tulee äkkiä totiseksi.) Uuno, tulehan tänne.
UUNO (lähestyy Valdemaria arasti): Anna minulle anteeksi, Valdemar!