"Nyt minä mielelläni
kuolen, kun näin sinun
kasvosi, ja ettäs vielä
elät!"
Näiden onnettomuuksien tapahduttua hypätkäämme kertomuksessamme
puolentoista vuosikymmentä eteenpäin. Siirrymme siten parempaan
aikaan, jolloin enää vaan unen näkönä kangastelee edellisessä kerrottu
kurjuus ihmisten mielissä. Käsillä on nyt onnellisempi aika. Suruille
ja kieltäymyksille nauretaan. Puutoksien aika — se on satujen aika.
Nekin, joihin se oli iskenyt kovat kouransa, ovat sen jo melkein
unohtaneet. Viljaa tulee, rahaa tulvailee maahan, kaikki on hyvin, on
suloista, iloista, hauskaa, tyyntä ja päivänpaistetta. Pienemmissäkin,
huonommissakin metsätorpissa kuin Sahissa juodaan vaan vehnäskahvia ja
herrastuomari käy verassa ja tohvelissa. Mekään emme enää viihdy tuolla
surujen laaksossa Tarvaslammin rannalla, vaan siirrymme sieltä toisiin,
valoisempiin piireihin.
* * * * *
Eräänä kirkkaana syysaamuna, kun kaupungin koulunuoriso oli juuri
aamurukouksista tullut ja kukin oppilas oli asettunut paikallensa
opettajaa luokalle odottamaan, tuli koulun kunnianarvoisa vahtimestari
juhlallisen näköisenä luokalle ja lausui:
— Tulen rehtorin käskystä ilmoittamaan että teillä on tänään
luistinlupaa kaksi päivää.
Iloisempaa sanomaa hän ei olisi voinut tuoda. — Jokaiselta pääsi
ilonhuudahdus, kirjat lennätettiin laatikoihin ja kilvan kiiruhti
kukin asuntoonsa. Puolen tunnin kuluttua he jo kilvassa kiitelivät
kirkasta jään pintaa ristiin ja rastiin. Tyttökouluinkin oppilaille oli
luistinlupa ja hekin ottivat iloisena osansa tuosta pohjolan nuorison
reippaasta huvituksesta.
Eräs sorea poika, nähtävästi ylimmän luokan oppilaita, otteli pitkiä
harppauksia erillään muista. Hän luo tuon tuostakin odottavan katseen
laiturille eikä näyttänyt olevan luistelemisesta yhtä huvitettu kuin
toverinsa.
— Mikäs Kallea, vaivaa, kun on noin vakainen ja totinen? kyseli muuan
toveri.
— Etkö huomaa, ettei Anna Heilina ole vielä täällä? sanoi toinen.
— Kuka on Anna Heilina? kaikui useasta uteliaasta suusta yht'aikaa.
— Te olette kaikki Sysmästä! lausui eräs poika, näyttäen
tietoviisaalta. Mutta kysyjät eivät tulleet hullua viisaammaksi siitä,
kuka Anna Heilina oli.
Kaikki tiesivät hänestä vielä ainoastaan sangen vähän, eikä ihmekään,
sillä hän oli vasta pari viikkoa ollut kaupungissa. Hänen nähtiin
säännöllisesti kulkevan kouluun vähää ennen soittoa ja sieltä taas
kotiinsa luentojen loputtua. Toisinaan hän kulkiessaan vallattomasti
heilutteli kaunista kirjalaukkuansa ja veitikkamaisesti kallisteli
kiharaista päätänsä, toisinaan taas asteli aivan vakavana kuin vanha
ihminen. Mutta aina oli jostakin tähystelemässä joku, joka häntä
ihmetteli ja ihmetteli. Siinä vähässä ajassa oli hän ehtinyt lumota jo
monta poikaa, sillä hän oli niin kaunis.
Ainoastaan Kalle Saarnilla oli ollut onni saada puhutella häntä
muutaman kerran. Sen enempää ei hänelläkään ollut kerskattavaa Annan
tuttavuudesta. Mutta paljonkos siihen tulta; tarvitaan, että tappurat
syttyvät?
Kalle oli jo tehnyt monta kierrosta jäällä. Hän oli kaunis, reipas
poika, näöltänsä paljon muistuttaen isästänsä, pastori Saarnista, jonka
Sahilla sairasvuoteen ääressä opimme tuntemaan.
Kallesta alkoi tuntua hyvin ikävältä. Tokkohan äitinsä laskenee taas
tyttöä mihinkään, arveli hän epäillen ja aikoi jo lähteä pois jäältä.
Kuitenkin teki hän vielä muutamia kierroksia kokien keksiä tilaisuutta,
missä saisi sanankaan, vaihettaa Annan kanssa.
Mutta jopa tulla keiskutteli luistimet kädessänsä eräs hoikka kaunotar,
niinkuin näytti, vast'ikään pitkän hameen saanut, pitkin kirkkokatua
alas jäälle. Kalle luisteli kiireesti häntä vastaan lumottunna
katsellen häntä kuten Wäinämöinen ennen ilman ihanata impeä.
Sievästi tervehdittyänsä ja luvan saatuansa, alkoi hän auttaa neitiä
ja asettaa luistimia hänen jalkaansa. Palkaksi siitä sai hän tarjota
hänelle kätensä ja niin he läksivät käsi kädessä luistelemaan. Kalle
oli onnellinen. Hän ei huomannut ketään muita jäällä olijoita, hänestä
tuntui kuin ei olisi ollutkaan ketään, ei ketään muita kuin he kahden
maailmassa.
Ensimältä pysyttelivät luistelijat vaan kaupungin kohdalla, mutta
etenivät vähitellen ulommaksi. Pienemmillä pojilla ei kaikilla ollut
luistimia, vaan he lainaisivat niitä toisiltaan. Täytyipä muutamain
tyytyä siihenkin, että lykkelivät kelkassa toisiaan. Koettelipa eräs
suksillakin jään liukkautta.
Kalle oli pojista paras luistelija. Hän teki lukemattomia
hämmästyttäviä, jopa peloittaviakin mutkia ja käänteitä. Jää oli jo
niin vahvaa, ettei tarvinnut epäillä sen kestävyyttä. Ainoastaan
etäällä joen suussa lahden pohjukassa oli se heikompaa. Toisten
huomaamatta oli muutamia tyttöjä, Anna Heilina etupäässä, luistellut
aivan lähelle joen suuta. Toiset sen huomattuansa huusivat heitä
pelästyneinä takaisin. Muut kääntyivät heti, mutta Anna, joka oli juuri
ottanut vahvan vauhdin, ei voinutkaan niin äkkiä kääntyä takaisin. Jää
risahti kerran ja hän upposi huutaen veteen.
Kaikki alkoivat kiiruhtaa hädissään, huutaen ja hälisten- sinnepäin.
Kalle sivalsi sukset hiihtelijältä, kuiskasi eräälle toverillensa,
että se kutsuisi ajurin rannalle ja oli jo muutamassa henkäyksessä
Annan luona. Vaikka jää oli niin ohutta ja heikkoa, että siihen joka
kerta, kun hän suksensauvansa laski, tuli reikä, pääsi hän kuitenkin
suksijalassa tytön luokse, auttoi hänet jäälle ja toi kiireesti
rannalle. Ajuri oli jo siellä ja vei märän, pelästyneen, värisevän
tytön kotiinsa.
Ihmisiä oli sill’aikaa keräytynyt paljo rannalle sitä ihmettä näkemään.
Eräs maalaisvaimo veteli ahkerasti kelkkaansa ihmisjoukossa ja tarjoili
kaupunkilaisille sukkia ja käsineitä kaupaksi ja hänen hienot, kauniit
teoksensa saivat hyvän menekin. Kuultuansa että jäähän pudonneen tytön
nimi oli Anna, kyseli hän levotonna, kenen tytär hän oli. Mutta kun hän
näki Annan istuvan ajurin rekeen ja näki hänen hienon vaatteuksensa,
arvasi hän hänen olevan ylhäisten lapsia ja lakkasi kyselemästä.
Rouva Heilina oli leski ja oli vasta muutamia viikkoja sitten muuttanut
Helsingistä uuteen asuinpaikkaansa tuonne pieneen maaseutukaupunkiin.
Hän oli kovin pelästynyt siitä vaarasta, johon Anna oli ollut vähällä
joutua. Kalle sai pian sen jälkeen kutsun Annan kotiin ja rouva Heilina
kiitti häntä lapsensa pelastuksesta. Kallen ja Annan tuttavuus muuttui
pian ystävyydeksi — ja miksi lienee muuttunutkaan!
* * * * *
Vaimo kukkoineen on kadonnut kaupungin rannasta. Mistä hän tuli ja
mihin meni — sitäpä ei ollut niin helppo sanoa. Hän oli aina matkalla
ympäri maata ja tiesi kertoa havaintojansa Uudelta-maalta ja Savosta
yhtähyvin kuin Pohjanmaalta ja Karjalastakin. Kerjäläiseltä hän
ei näytä, vaikk'ei hänellä nähtävästi rikkauksiakaan ole. Tuossa
kelkassa on kaikki hänen omaisuutensa. Kesäksi nostaa hän korinsa
nelipyöräisille rattaille, joita on yhtä helppo vetää kuin kelkkaakin.
Näin on hän kierrellyt jo vuosikausia. Tuskinpa on pitäjää, tuskinpa
kylääkään, jossa hän ei olisi käynyt. Mitä etsii hän? Miksi kiiruhtaa
hän paikasta paikkaan?
Tultuaan taloon, lausuu hän Savon murteella: Hyvee päivee! Sitten
levähtää hän hetkisen, näytellen sukkiaan ja siinä, kun talon nais-väki
katselee ja pitelee niitä, tutkii hän tarkoin heitä katseillaan.
Vanhat eivät herätä hänen uteliaisuuttaan, eipä lapsetkaan. Mutta jos
on saapuvilla nuoria, kasvunsa päähän päässeitä tyttöjä, niin niitä
mittelee hänen katseensa moneen kertaan. Hän käy heidän luoksensa,
katselee tarkasti heidän käsiänsä, kyselee heidän ikäänsä, nimeänsä ja
vanhempiansa. — Ei! lausuu hän sitten pudistellen päätänsä pettynein
toivoin. Hänelle nauretaan. Häntä pilkataan. Ylimalkaan luulevat
kaikki, että hänellä on vika järjessä. Kukapa tietää, mitä murheet ja
tuskat ovat aikaan saaneet? — hän on äiti, joka yhä etsii kadonnutta
lastaan.— hän on Sahin Annukka.
Näin on hän kulkenut siitä saakka kun jäi leskeksi. Sen onnettoman
tapauksen jälkeen ei Hiski elänyt kauan. Lassikin kuoli pian ja Annukka
jäi yksin. Hänkin tunsi olevansa aivan tarpeeton maailmassa. Ainoa työ,
jota varten hän luuli saaneensa jäädä viimeksi henkiin noista Sahin
kova-onnisista asukkaista, oli kadonneen lapsen etsiminen. Lapsellinen
yritys! — kaikki pitivät sen aivan turhana. Yhtä hyvin voisi etsiä
menneen vuotista lunta. Vaan mitäpä huoli hän noista puheista. Hän
seurasi sydämensä vakuutusta. Hänestä tuntui, kuin olisi joku ääni
hänen sydämessään kuiskannut: Sinun tyttäresi elää! Se oli varmaankin
äidin rakkaus, joka ei uskaltanut sammuttaa viimeistä toivon kipinää
sydämestä, sillä silloin olisi sammunut elämä siitä.
Pari kertaa vuodessa kävi Annukka pastori Saarnilta, joka jo oli
päässyt kirkkoherraksi, neuvoa kysymässä ja hänelle huoliaan
haastamassa. Hänenkin mielestään näytti vaimoraukan toivo turhalta,
mutta hän vahvisti kuitenkin häntä siinä. Olihan ennenkin ihmeitä
tapahtunut. Hän lahjoitti Annukalle Raamatun, jossa erittäin
kertomukset Jaakopista ja Joosefista tulivat hänelle rakkaiksi.
Nyt on hän matkalla Pohjanmaalle, johon häntä seuratkaamme. Sielläpä
hänellä on työtä, noissa suurissa kylissä, joita on toinen toisensa
vieressä. Siellä riittää kyselemistä ja katselemista. Siellähän sitä on
helppo vetää kelkkaakin, kun tiet ovat niin mäettömiä ja tasaisia.
Monta pientä torppaa, monta uljasta kaksinkertaista asuinriviä on hän
jo käynyt tutkimassa tuolla äärettömällä tasangolla. Nyt läksi hän
suuresta kylästä, jossa oli tunnustellut kaikki nuoret tytöt. Tuolla
metsän reunalla näyttää vielä olevan joku uutisasunto. Sinnekin on
poikettava. Tarkkaa on tehtävä, Kummallista kuinka nyt Sahin päivät ja
katovuoden kuvat mieleen muistuvat! Nämä täällä puhuvat juuri sellaista
murretta, kun ne vieraat, jotka Sahilla viipyivät muutamia päiviä ja
joiden lasten kanssa pikku Anni oli leikitellyt. Olivatkohan he olleet
täältä kotoisin?
Hän saapui jo pihalle ja asetteli kelkkaansa seinukselle. Talon vaimo
tuolla vei halkoja tupaan. Kummallista! Hän heitti halot sylistänsä ja
juoksi tulijaa vastaan. — Annukka! Oletko sinä Annukka! huudahtaa hän
syleillessään vierasta.
— Olen! Sahin onneton Annukka?
— Tule sisälle — tule sisälle siunattu vieras!
Ja hän taluttaa hänet kädestä sisälle ja juhla alkaa tuossa pienessä
uudistalossa. Annukka oli tavannut vanhat ystävänsä. Kaikki kiertyivät
hänen ympärilleen tervehtelemään häntä. He ilmoittivat vilpittömästi
ilonsa tästä jälleen näkemisestä. Mari ja Hilma olivat kasvaneet jo
aikaihmisiksi.
— Sellainen olisi jo pikku Annikin! huokasi Annukka ja kertoi heille,
mitä oli tapahtunut. Se teki hänen ystäviinsä erinomaisen vaikutuksen.
Mies ja vaimo katselivat hetken aikaa sanatonna toisiaan.
— Se oli siis kuitenkin hän! lausui viimein mies.
— Aivan varmaan oli se pikku Anni, kertoi vaimo. Sitte juttelivat
he Annukalle, että he monta viikkoa sen jälkeen, kun Sahilta olivat
lähteneet, olivat Savossa kuleksiessaan nähneet mustalaisjoukon
kiireesti ajavan heidän ohitsensa. Lapset olivat sanoneet silloin
kuulleensa lapsen äänen heidän joukostansa huutavan: Hilma! Mari!
Viekää minut kotiin! He eivät olleet voineet sitä miksikään uskoa, vaan
luulivat lastensa, erehtyneen.
Annukan oli mahdoton tunteitansa hillitä tätä kuullessaan. Se oli
viimeinen tervehdys pikku Annilta. Tuo sisällinen, salainen aavistus
oli siis tosi. Hän ei ollutkaan kuollut, hän oli vaan kadonnut!
— Minun tyttäreni elää! Minä etsin häntä niin kauan, että löydän,
vaikka minun tarvitseisi kulkea maailman ääriin saakka! huudahti hän
sanomattoman liikutuksen vallassa.
Hän olisi jo samana päivänä kääntänyt kelkkansa Savoa kohden, johon
hänen halunsa nyt paloi, mutta ystävänsä eivät päästäneet häntä. He
tahtoivat pitää häntä vieraanansa edes muutamia päiviä, saadaksensa
osoittaa hänelle kiitollisuuttansa. He eivät olleet enää köyhiä. He
olivat jo ostaneet itselleen maapalstan, johon uudistaloa rakensivat.
Hän vietti siis heidän luonansa muutaman hupaisen päivän. Ja hän oli
tullut aivan varmaan vakuutukseen tyttärensä löytämisestä.
* * * * *
Tyytyväisenä istuu kirkkoherra Saarni keinutuolillansa kuistilla.
Huomenna on Juhannus ja paljon vieraita odotetaan pappilaan. Palvelijat
juoksentelevat edestakaisin. Pitäjään nuorisoa soutelee kirkkosalmella.
Veneet ovat täynnä kukkia ja lehtiköynnöksiä, joilla mennään
koristelemaan huonetta keskikesän juhlaksi.
Entistä iloisempana silmäili kirkkoherra ympärilleen ja käänteli kirjan
sivuja. Salista kuului valtaava pianonsoitto. Sitä nautintoa oli hän
jo kauvan kaivannut, melkeimpä siitä saakka kun leskeksi jäi. Miehen
ja naisen ääni kuului soiton ohella heleältä ja raikkaalta. Rakkaita
olivat laulajat siellä sisällä sillä ne olivat — Kalle ja Anna Heilina.
Tänään vasta olivat he tulleet. Rouva Heilina oli myötä. Anna ei
ollutkaan hänen oma lapsensa, vaan oli hänen ottotyttärensä. Mutta yhtä
rakas oli hän siltä hänelle. Huomenna aiottiin viettää Kallen ja Annan
kihlajaiset.
Ensimäisillä sanoillansa, jo ensi katseellansa oli Anna lumonnut
kirkkoherran mielen ja oli hänelle tytärtä rakkaampi. Jotakin
tuttavallista, ennen nähtyä oli Annan kasvoissa, jota hän ihmetteli,
vaan ei voinut käsittää, ketä se muistuttaa.
Iltakello soi juhlallisesti ja tyyneys vallitsee kaikkialla. Lauluja
kuuluu vesiltä ja karjan kellojen ääni alkaa kuulua yhä lähempää.
Vanha Tiina, tuo uskollinen emännöitsijä, joka on ikänsä palvellut
kirkkoherraa, pyysi herrasväkeä menemään puutarhaan, jossa kahvipöytä
odotti heitä. Se oli hauska käsky ja pian olivat he kaikki siellä.
Anna oli sanomattoman onnellinen. Ensikerran iässään sai hän nyt
oikein vapaasti ja kodillisesti nauttia kesän ihanuutta maalla. Kalle
talutteli häntä pitkin käytäviä ja näytteli hänelle kaikkia puutarhan
merkillisyyksiä. He olivat juuri puutarhan etäisimmässä kulmassa
tiheimmässä pensaikossa, kun Anna huomasi peipposen pesän oksalla.
Miten kaunis se oli hänen mielestänsä! Siinä oli jo muutamia pieniä
munia. Kalle nosti viheriän puutarhapöydän pensaan juurelle, että hän
ylettyisi paremmin katselemaan sitä, sillä linnun pesää ei hän ollut
ennen vielä nähnyt.
Kirkkoherra istui rouva Heilinan kanssa ruohosohvalla ja keskusteli
vakavista asioista. Pian huomasi hän, että rouva Heilina oli
ylevämielinen, ja lahjakas nainen. Tunnit kuluivat melkein huomaamatta
ja he vaipuivat yhä syvemmälle uskonnollisiin puheisinsa. Viimein
palasivat Kalle ja Anna heidän luokseen ja sitten alkoi puhe taas
liikkua köykäisemmillä, jokapäiväisemmillä aloilla, kun Anna kaatoi
kahvia heille suuresta pannusta.
— Kummallista, kuinka hän muistuttaa, ajatteli: kirkkoherra
katsellessaan Annaa, mutta kenestä hän muistuttaa.
Ratinaa kuului maantieltä, joka kulki puutarhan sivuitse. Eräs vaimo
tuli sieltä, kutoen sukkaa ja vetäen pieniä nelipyöräisiä rattaita.
— Tuon vaimon näimme tänne tullessamme, sanoi Anna.
— Missä? En minä ainakaan huomannut, sanoi Kalle.
— Sinä ajoit kovasti etkä huomannut häntä, kun hän istui tien vieressä
kirja kädessä.
— Onko se Annukka? huusi kirkkoherra ja käski hänen tulla puutarhaan.
Annukka tuli ja Anna antoi kahvia hänelle. Kirkkoherra kyseli, missä
päin hän oli liikkunut ja mitä hänelle kuului. Sitten kertoi hän rouva
Heilinalle ja Annalle Annukan historian sekä sen, mitä varten hän
niin kuleskeli ympäri paikasta paikkaan. Sitä kuullessaan olivat he
sanatonna hämmästyksestä.
— No, mistä tuntisitte tyttärenne, jos hän vielä eläisi? kysyi rouva
Heilina.
— Vaikka tuhansien joukosta! Hänellä on kuusi sormea kummassakin
kädessään. Hän elää sillä hänet on nähty mustalaisten joukossa lapsena.
Anna ja rouva Heilina silmäsivät kummallisesti toisiaan.
— Mikä oli tyttärenne nimi? kysyi rouva.
— Anni! Pikku Anni!
— Äitini! Rakkahin äitini! huudahti Anna ja syöksyi hänen syliinsä.
Kaikki olivat mykkinä ihmettelemisestä. Anna vakuutti olevansa kadonnut
pikku Anni, mutta Annukka, ei voinut sitä uskoa. Hän, joka oli luullut
vaikka kuinka monien joukosta tuntevansa tyttärensä, ei tuntenut häntä
nyt, kun se oli hänen sylissään, vaan lykkäsi hänet pois luotaan.
— Sinä olet minun äitini! Älä sysää minua pois luotasi!
Kalle oli aivan kivettynyt. Kirkkoherrakaan ei saanut sanaa suustansa.
Rouva Heilina nousi seisomaan ja kertoi, miten oli saanut Annan
hoidettavakseen. Katovuotena, kun kuolema oli ryöstänyt häneltä hänen
ainoan lapsensa ja hän oli surusta joutumaisillaan epätoivoon, oli
kerran mustalaisjoukko ajanut heidän pihalleen. He asuivat silloin
vielä maalla Savossa, josta sitten piakkoin muuttivat Helsinkiin.
Mustalaisvaimo oli tuonut lapsen heidän kyökkiinsä ja lausunut:
— Hoi rouva kulta! ottakaa omaksenne tämä lapsi! Meidän joukossamme se
kuolee viluun ja nälkään! Hoi! emme ole sitä varastaneet, me löysimme
sen jo neljä päivää sitten maantieltä kaukana ihmisistä! Ennenkuin
hän oli mitään ehtinyt lausua mustalais-naiselle, oli se jo tiessään.
Koko joukko oli kadonnut pihalta eikä hän saanut sen tarkempia tietoja
lapsesta. Hän teki kaikki mitä voi, tiedustellakseen lapsen vanhempia.
Mutta kun ei heistä voinut selkoa saada, niin oli hän ottanut hänet
hoitoonsa ja kasvattanut hänet omana lapsenaan. Liiat sormet, jotka
rumensivat lapsen käsiä, oli hän antanut lääkärin leikata pois.
— Ei epäilemistäkään, ettei Anna ole sinun tyttäresi, lausui
kirkkoherra Annukalle. Jumala, johon luotit, ei ole antanut sinun
toivosi häpiään tulla.
Kaikki poistuivat puutarhasta, jättäen sinne äidin tyttärineen, jotka
niin kauan olivat olleet eroitettuna toisistaan.
* * * * *
Rouva Heilina ja Anna viipyivät yhä edelleen pappilassa, johon
Annukkakin jäi auttamaan vanhaa Tiinaa emännöitsemisen toimissa. He
sopivatkin hyvin yhteen, sillä he olivat vanhat tuttavat ja heillä
kesti aina puhumista ja aina ihmettelemistä niistä erinomaisista
vaiheista, jotka siten viimeinkin olivat selville tulleet. Vaikea oli
Annukan tottua siihen ajatukseen, että Anna neiti oli hänen tyttärensä,
niin suuri oli eroitus pikku Annin ja nykyisen Annan välillä. Hän
säpsähti aina kun nimitti häntä sinuksi. Mutta sitä ei kestänyt
kauan. Muutaman päivän kuluttua huomasivat he, että heidän välinsä
oli kuitenkin kaikista hellin, kaikista likeisin. Ja kaikki kilvan
riemuitsivat ja olivat onnellisia Annan rakkauden aarteesta, joka oli
tyhjentymätön, ja hän kertoi ihastuksella, kuinka onnellinen hän oli,
kun hänellä oli nyt kaksi äitiä ja isä ja — ennen kaikkia Kalle!
Anna halusi hyvin mielellään päästä näkemään Sahin torppaa, josta
äitinsä oli hänelle niin paljo kertonut Sen vuoksi tekivät he eräänä
päivänä huvimatkan sinne. Sepä oli hupainen matka varsinkin Annasta,
josta maaelämä tuntui sanomattoman viehättävältä. Tuossa sivuttiin
järvi, tässä ajettiin ikimetsäin synkkään pimentoon. Vaihetellen yleni
tie korkeille kukkuloille ja syviin laaksoihin. Heinäväki niityillä
tien varrella valkeissa vaatteissaan kokosi tuoksuvia nurmia talven
varaksi ja sievät lapset tarjoilivat maantiellä mansikoita heille
kaupaksi ja ihastuivat ikihyväksi, kun saivat muutamia hohtavia
hopearahoja kouraansa.
Mutta nyt lähestyivät he jo Sahin torppaa. Rajummasti rupesi Annan
sydän sykkimään, lähestyessään sitä paikkaa, jossa oli ensi kerran
nähnyt päivän valon, ja samoin Annukankin, sillä siellähän hän oli
elänyt niin onnellisena ja niin onnettomana.
He olivat juuri kääntymäisillään torppaan vievälle tielle, kun eräs
vaimo maantiellä tuli heitä vastaan. Kalle ja Anna eivät voineet
nauruaan pidättää, nähdessään hänen kumartavan niin syvälle, että oli
vähällä menettää tasapainonsa ja pudota istualleen.
— No, no, älä meitä niin pelästy, mummuseni! lausui kirkkoherra.
— Enhän minä teitä! Tuotahan minä vaan Annukkaa, kun se nyt noin on
kunniaan korotettu, että matkustaa teidän kanssanne! vastasi vaimo,
joka oli Kaisa, Annukan täti. He läksivät ajamaan torpalle, mutta
Annukka astui alas rattailta ja käveli Kaisan kanssa jälessä sekä
kertoi hänelle löytäneensä tyttärensä.
— Enkö sitä sanonut jo, ettei lapsi avannossa ollut! Ne mustat höyhenet
tiesivät kuitenkin jotakin! huudahti Kaisa lyöden käsiään yhteen ja
ihmetellen.
Torpalle tultuaan kävivät kaikki tervehtämään Kaisaa, joka oli kovin
hämillään nähdessään niin paljon herrasväkeä ympärillään. Hän ihmetteli
rouva Heilinan ja Annan hienoja pukuja eikä uskonut, ellei saanut
hiukan hypistää, kummoista kangasta ne olivat. Ja Anna oli hänen
mielestään aivan yhtä kaunis, kuin enkelinkuvat kirkon alttaritaulussa.
— Voi! voi! jospa Hiskikin ja Lassi heräjäisivät haudoistaan tätä
näkemään! huudahteli hän.
Sitäpä Annukkakin toivoi, vaikka hän muutoin tunsikin olevansa jälleen
onnellisin ihminen maailmassa. Olihan hänen sydämensä sisällisin
hartain toivo toteunut.
Sahin torppa oli jo hävinnyt. Pellolla kasvoi puita ja huoneet olivat
pois viedyt. Mutta koivut ja kuusi tuolla rannalla seisoivat vielä
yhtä juhlallisen näköisinä, kuin ennen. Karhunpääkallotkin rippuivat
vielä kuusessa Lassin ja Hiskin voitonmerkkeinä. Ainoastaan sauna oli
säästetty, sekin jo itsestään maahan vaipumaisillaan. Anna avasi sen
oven ja katsoi sisälle. Huudahtain paiskasi hän oven kiinni ja vetäytyi
takaisin. Kalle avasi oven ja näki kurjan olennon makaavan siellä.
— Kuka sinä olet? kysyi hän, ja kaikki tulivat ovelle katsomaan häntä.
— Etkö sinä ole Rossin Roisto! huudahti Kaisa. Mikä sinun onnettoman on
vielä tänne tuonut? Siperiassahan sinun on sanottu olevan!