— Etkö sinä ole Annukka, Hiskin vaimo? kysyi kurja. Saatuaan myöntävän
vastauksen, kertoi hän karanneensa vankeudesta, johon hänet, samoin
kuin Jukkakin, oli tuomittu koko elinkaudeksi niistä lukemattomista
ilkitöistä, joita he yhdessä olivat tehneet. Omantunnon tuska ei
ollut antanut hänelle missään rauhaa, vaan oli ajanut häntä etsimään
Annukkaa, että saisi tunnustaa hänelle pahat tekonsa ja pyytää
niitä anteeksi. Hän se sanoi olleensa, joka Jukan palkkaamana oli
haavoittanut heidän lehmänsä, ajanut ojaan hevosen ja hänen syynsä
oli lapsenkin katoaminen, sillä hän se oli käynyt varastamassa Lassin
pyssyn ja lähteissään jättänyt oven auki.
— Nyt olet kuullut tunnustukseni, lausu voitko anteeksi antaa minulle
kaikki! Ainoastaan sitten uskallan toivoa Jumalalta anteeksi antamista.
— Sinä ajattelit minua vastaan pahaa, mutta se on käännetty hyväksi.
Tässä on tyttäreni — kaikki olkoon iäksi päiväksi unhotettu ja anteeksi
annettu! vastasi Annukka.
Kyynelistä loistivat kurjan katuvaisen silmät, kun hän pusersi Annukan
kättä. Hän pyysi saada kahden kesken puhutella kirkkoherraa ja toiset
poistuivat. Hetken kuluttua huusi kirkkoherra heidät takaisin. Mutta
silloin oli hän jo ruumiina.
Jukka kärsi Siperiassa rangaistustaan.
Vakavalla mielellä kiipesivät huvimatkailijat Ristimäen kukkulalle,
jossa puinen risti vielä oli pystyssä. Anna laski siihen seppeleen,
joka oli paljoa taiteellisemmin tehty, kuin se, minkä Annukka kerran
oli siihen pannut. Sitten he istuivat siellä ihaillen kauniita
näkö-aloja. Annukka kertoi vielä heille onnensa vaiheet ja Kalle ja
Anna lauloivat heleillä äänillänsä sen kauniin laulun, jonka nimi on
_Onnen vaiheissa_.
Eurassa 1882.