"Muruja on elon onni,
Suurin osa suruja."
Muutaman vuoden kuluttua pistäytykäämme vielä Tarvaslammin rannalla.
Huonompata torppaa ei enää näy. Sen sijaan on toinen tuolla koivujen.
keskellä tullut entistä ehompaan kuntoon. Kovasti ovat torpan
asukkaat tehneet työtä, sen näkee jo kaukaa; metsä on paennut, aidat
uudistuneet, uusi tupakin on rakennettu. Ja kuuseen verkkomökin edessä
on vielä yksi karhun pää ilmestynyt niiden entisten lisäksi. Mutta
rikkaus ei eksy korpiin eikä erämaihin. Se ei tahtonut koteutua Sahin
torpassa.
Ilmestyipä eräänä aamuna torppaan pieni tytär, josta tehtiin äitinsä
kaima. Pikku Anni toi tullessansa paljon iloa, mutta paljon työtä
ja huoliakin äidilleen. Hellää hoitoa häneltä ei puuttunut, sikäli
kun olot sen myönsivät. Isä, äiti ja Lassi kilvan hyväilivät ja
hypittelivät häntä milloin kerkesivät. Mutta usein sai hän jäädä yksin
kehtoonsa, ensimältä lyhemmiksi, vaan sittemmin pitemmiksikin ai'oiksi.
Siihen hän tottuikin pian. Nukuttuansa tarpeeksi, heräsi hän iloisena,
"hymyili enkeleille" ja katseli pieniä, valkoisia käsiänsä. Tosin ne
sietivätkin ihmettelemistä, sillä luonto oli oikuissaan muodostanut
molempiin käsiin kuusi sormea. Toisinaan taas, kyllästyneenä käsiinsä,
katseli hän mustunutta kattoa ja valkeaksi pestyjä seiniä ja
akkunanpeiliä. Tyynenä ja tyytyväisenä tapasi äitinsä hänet useimmiten,
palattuaan askareiltaan.
Tulipa sitten kesä taas ja Annukankin täytyi ruveta jälleen ulkotöissä
käymään. Ristimäen läntiselle rinteelle hakattiin suurta ohrakaskea.
Annukka kassaroitsi pois vesat ja alimmat oksat puista, joita miehet
sitten kaatoivat tulen ruuaksi valmistumaan. Pikku Anni vietiin myötä.
Hiski oli jo talvella sitä varten tehnyt päreistä soikean lapsenvakan.
Siihen pistettiin pienonen, ja äiti otti vakan selkäänsä ja kuteimen
käteensä. Miehet kantoivat eväitä ja työkaluja. Kun paikalle päästiin,
niin kumarrettiin hoikka, kasvava koivu, jonka latvaan lapsenvakka
kiinnitettiin ja peitettiin hurstilla. Sitten sai tuuli tuuditella,
ilman henki heilutella uneen pikku Annin, kuten niin monen muunkin
köyhän lapsen, sill'aikaa kun vanhempansa hikoilivat raskaassa työssä
kauniina kesäpäivänä.
Raskaita töitä seurasi joku levon hetki. Sunnuntaina käytiin kirkossa
tai luettiin kotona perittyä Uutta Testamenttia. Pikku Anni kasvoi
isommaksi, oppi käymään ja puhelemaan ja tuli kaikille päivä päivältä
rakkaammaksi. Nuo liiat sormet eivät näyttäneet kasvavan. Lapsi tuotti
vanhemmilleen paljon iloa ja häntä hyvitellessään muuttui Hiskikin
puheliaammaksi. Työt näyttivät menestyvän hyvin ja onnen kylläisyydessä
vierivät kultaiset päivät.
Mutta onni usein pettää, sen saivat Sahin asukkaat huomata. Kaksi hyvää
lehmäänsä sekä vanha, uskollinen ruuna olivat heidän paras rikkautensa.
Huolellisesti he holhoivat luontokappaleita, jotka kiitollisina
palkitsivat hyvän hoidon.
Annukka meni eräänä iltana syksyn puoleen kytkemään lehmiänsä, jotka
näki koteutuvan kujalla. Pian palasi hän sieltä itkien ja valittaen.
Karhu on repinyt Mansikin! sai hän tuskalla sanotuksi tupaan päästyään.
Miehet sattuivat olemaan kotona ja kiiruhtivat katsomaan lehmää. Sen
selkä oli täynnä syviä haavoja ja vatsa oli puhki. Töin tuskin saattoi
se pysyä pystyssä.
— Mistäs karhu mokoma nyt olisi tullut seutuville, kun minä en koko
syksynä ole nähnyt pienintäkään jälkeä metsiä käydessäni? tuumaili
Hiski epäileväisesti.
Lassi katseli tarkemmin eläintä ja lausui:
— Hui, hai, vai kontion töitä! Sitä on kaksijalkainen karhu pidellyt.
Aivanhan nuo ovat selviä puukon haavoja.
— Kuka onneton olisi tuommoisen julmuuden kehdannut tehdä! Emmehän ole
tehneet kenellekään mitään pahaa! huudahti Annukka kauhistuneena.
Siihenpä oli vaikea vastata. Hiskin mieleen muistui tosin Rassin
Roiston uhkaukset, joita hän oli tuon tuostakin lausunut, mutta eipä
ollut mitään, millä hän olisi voinut todistaa epäluulonsa.
Annukka tiedusteli isältänsä millä eläintä olisi lääkittävä. Lassi
tarkasteli vielä haavoja ja sanoi että eläin on lopetettava, koska
sille kuitenkin kuolema tulisi. Se oli työläs toimi ja sahilaiset
tunsivat olevansa puolta köyhempiä, kun paras maidon antaja oli poissa.
Vastenmielisesti he taipuivat sen onnettomuuden alle, joka heitä
kohtasi.
* * * * *
Tuo "viimeinen kova aika" oli käsillä. Missäpä halla taisikaan
surkeampia jälkiä jättää, kuin juuri Sahin torpassa? Metsän kulmassa,
läbdetten ja purojen ympäröimänä, tunsivat ne maat vähimmänkin kylmän
hengähdyksen.
Halla oli kyllä edellisinäkin syksyinä käynyt siellä vieraana, vaikka
tosin vaatimattomampana, tyytyen vaan perunan varsiin, pellaviin sekä
joutumattomiin ohran päihin. Nyt se vei kaikki — kaikki koko maasta!
Kysymys: Mitä syödään? tunkeutui väkisenkin kaikkien huulille. Sen
surun ja epätoivon, johon kaikki ihmiset vaipuivat silloin, muistavat
vielä hyvin ne, jotka silloin elivät. Jokainen voi sen mielessään
kuvitella, mutta hyvin on mahdoton kertoa sitä sanomatonta surkeutta.
Mutta jalo kansamme on kärsimystenkin aikoina tottunut Luojaansa
luottamaan ja saanut siitä Voimaa kestämään koetuksissa. Tosin Hiski
ja Annukka vaipuivat moneksi päiväksi sanattomaan suruun eivätkä
näyttäneet enää mistään huolivan. He eivät oikein tienneet, olisiko
vielä ajateltava elämää, vai pitäisikö jo heittää pois kaikki toivo.
Toimeentulo näytti aivan mahdottomalta. "Kuollaan pois, jo Herra meidät
hylkäs" — se ajatus tahtoi väkisenkin saada voiton. Lassi, joka oli
kokeneempi, pysyi rohkeampana. Hän käveli päivät päästänsä vainioilla
etsien, eikö yhtään tähkäpäätä olisi säilynyt. Se oli turhaa. Kuitenkin
tiesi hän kokemuksesta, että nöyrtyminen Jumalan väkevän käden alle on
paras keino hädässä. Hän sai toisetkin vähitellen tointumaan.
— Elää tässä kuitenkin täytyy, niin mahdottomalta kuin se näyttäneekin,
tuumaili hän. Näin on kyllä ennenkin tapahtunut. Jospa hinkalomme
jäivätkin tyhjiksi, niin onpa otusta metsässä ja petäjiä kankaalla.
Uskallusta vaan!
— Uskallusta vaan! sanoi Annukkakin, etsi käsille Uuden Testamentin,
josta luki. Ja Sahin murheelliset asukkaat päättivät vieläkin jatkaa
sitä vaivaloista tointa, jota elämiseksi sanotaan.
Kiiruimmiten leikattiin ja korjuusen toimitettiin paleltunut vilja.
Ohrahalmetta Ristimäen rinteellä ei ollut kukaan käynyt katsomassa
hallayön jälkeen. Sanomaton oli siis heidän ilonsa, kun he, mentyään
sitä leikkaamaan, näkivät että se oli suurimmaksi osaksi hallalta
säilynyt. Se oli päivänpuolella ja niin korkealla ettei halla
harmaaparta ollut sinne ulottunut. Ainoastaan alasyrjällä, missä
metsän varjossa kasvanut vilja oli vihantaa, näkyi hallan jälkiä.
Tämä oli niin odottamaton onni, etteivät he pitkään aikaan tahtoneet
voida uskoa silmiään. Mutta tultuaan siitä vakuutetuksi, kiittivät he
sydämellisesti Jumalaa tästä laupeudesta.
Säilyneen viljan he päättivät tallettaa, jos se vaan suinkin oli
mahdollista, tulevan kevään siemeneksi. Siitä sitten taas olisi ehkä
toivoa. Tämähän tuntui jo onnelta onnettomuudessa.
Syyskylvön aika tuli, mutta siementä puuttui. Ainoastaan suurella
vaivalla sai Hiski Levä-Helliltä, eräältä loismieheltä, joka edellisinä
vuosina oli toimittanut Lassin viinan kaupaksi kylänä, puolen tynnyriä
itäviä rukiita, luvaten niistä moninkertaisen hinnan. Talven tultua,
kun tukinajosta saisi rahaa, lupasi hän ne maksaa.
Sääli oli heitellä maahan kultaisia jyviä, jotka leiväksikin olisi
niin tärkeästi tarvittu. "Elää maansa myynyt, vaan ei elä siemenensä
syönyt", ajatteli Hiski ja kylvi.
* * * * *
Eräänä aamuna otti Hiski suitset olalleen ja läksi hevosta niityltä
noutamaan. Annukka meni isänsä kanssa Tarvaslammille verkkoja
katsomaan. Pikku Anni jäi tupaan nukkumaan ja tavallisuuden mukaan
pönkitettiin ovi, ett’ei hän pääsis ulos.
Hevonen ei ollut kaukana, ei puolenkaan virstan matkalla kotoa. Sitä
enemmän ihmetytti toisia, kun Hiski viipyi viipymistänsä. Annukka oli
jo valmistanut ruuan ja Lassi kaivanut monta perunapenkkiä, vaan Hiskiä
ei kuulunut.
— Ikäänköhän ovat asiat oikein, sanoi hän viimein. Hiski viipyy liian
kauan. Lieneekö hevonen joutunut vaaraan. En muista koko yönä kuulleeni
kellon kalausta
— Mitä sanoitte? kysyi Annukka pelästyneenä.
Hiski astui samalla tupaan, kovin alakuloisen näköisenä. Hän istui
perä-akkunan pieleen synkästi tuijotellen eteensä. Lassi jätti
ruokailunsa ja astui ulos, palaten pian sieltä yhtä murheellisen
näköisenä kuin Hiskikin. Annukka aavisti mitä pahinta ja kiiruhti ulos.
Pikku Anni seurasi häntä. Molemmat palasivat itkien tupaan.
— Voi, voi, kuinka ruuna on nyt ruma! Ei ole päätä eikä jalkoja ja veri
juoksee. Miksi tapoit, isä, ruunan? valitteli Anni.
— Miksi tapoit ruunan? kysyivät. Lassi ja Annukkakin, nähtyään verisen
nahan seipäällä, ulkona.
— Ei tapetussa ollut tappamista. Riisuinhan tuon nahkarääsyn pois,
kun ei enää muuta ollut pelastettavissa, vastasi Hiski katkerasti ja
kertoi, kuinka oli löytänyt Rimpinevalta ruunan kuolleena valta-ojasta.
Enempää hän ei jutellut eikä toisetkaan enempää saattaneet kysellä
häneltä. He ymmärsivät kysymättäkin, että kova onni oli taas kohdannut
heitä, ja he näyttivät vallan vaipuvan maahan sen alla. Taivaskin
vetäytyi pilveen ja vettä alkoi sataa rajusti. Sahin torpassa
vietettiin taas yksi noita pitkiä pilvisiä päiviä, josta onnen
lempilapset eivät tiedä uneksiakaan.
* * * * *
Tiet täyttyivät jo syystalvella kerjäläisistä. Useiden ennen
varallisten ihmisten täytyi turvautua vierasten apuun. Almun-anojia oli
kaikkialla, mutta harvassa oli niitä, jotka jotakin voivat antaa, sillä
kullakin oli työtä ja tietämistä oman henkensä ylläpidosta. Moni kurja
nääntynyt saapui Sahinkin torppaan. Siellä ei heidän puutoksensa paljoa
parantunut. Kuitenkin läksi moni köyhä sieltä tyytyväisempänä kuin
useista rikkaammista paikoista. Ystävällisiä sanoja ainakin riitti,
vaikk'ei muuta ollutkaan paljoa antaa.
Kurjuus lisääntyi yhä hirvittävämmäksi, mitä pitemmälle talvi kului, ja
sitä enensi varsinkin se hirveä kuumetauti, joka ruton tavalla leveni
kaikkialle. Hiskikin kääntyi vuoteen omaksi ja virui viikkoja, jopa
kuukauden aivan tunnotonna. Hän parani kumminkin vähitellen, vaikk'ei
enää päässyt entiseen terveyteensä.
Eräänä päivänä oli erittäin kova rajuilma raivonnut ulkona, eikä vielä
yönkään tultua tyyntynyt. Sahin asukkaat tuumailivat jo monta menoa,
kun kova kolkutus kuului ovelta. Rukoileva ääni kuului pimeässä ulkona.
— Kukahan onneton lienee ulkona tällaisessa ilmassa? lausui Annukka,
ja Hiski meni avaamaan oven. Kokonainen perhekunta, mies, vaimo ja
kolme lasta tuli sisälle, mutta pikku Annista näyttivät he ilmeisiltä
lumi-ukoilta, niin lumen vallassa he olivat. Sydäntä särkevällä äänellä
pyysivät he yösijaksensa jotakin lämmintä loukkoa, sillä heidän oli
mahdotonta pitemmältä matkustaa sellaisessa ilmassa. Nuorin lapsi
sairasti kuolemaisillaan. Kovilla sanoilla oli heidät ajettu pois
Niemelästä ja samoin muistakin taloista kylässä.
— Onhan tuota toki lämmintä; Jumalan kiitos, köyhinäkin aikoina,
vaikk'ei muuta ole, sanoi Lassi ja käski heidän riisua vaatteensa.
Hiski toi sylillisen halkoja, joista Annukka sytytti aimo lieskan
liedelle palamaan ja sen loistossa saivat onnettomat lämmitellä ja
kuivaella itseään.
He kertoivat olevansa Pohjanmaalta, jossa heillä oli ollut torppa. Kun
ei ollut halla jättänyt mitään, millä elää, niin oli täytynyt lähteä
kerjäämään. Heillä oli muassaan hevonen ja lehmä! He eivät pyytäneet
muuta kun eläimen ruokaa. Sitä oli sahilaisilla hyvin runsaasti, kun
eläimet niin tapaturmaisesti olivat hävinneet. Annukka sytytti tukon
päreitä ja läksi vierasten kanssa ulos. Lehmän taluttivat he navettaan
ja hevosen sai mies viedä talliin, koska se oli tyhjä. Tyytyväisyydestä
hyräili lehmä, kun emäntänsä päästeli sen sarvista ja jaloista pois
kääreet ja otti loimen pois selästä. Olikin jo pitkä aika siitä, kuu
se oli saanut seista lämpimässä navetassa, kukkanurmia edessään.
Tavallisesti oli se mieron tiellä saanut vaan olkia eteensä. Jos
joskus oli heinätukkokin annettu, niin sen oli hevonen tarvinnut saada
osakseen, että jaksoi vetää kuormaa talosta taloon. Eukko lypsi lehmän
ja jakoi tupaan tultuansa lapsille maidon, josta pikku Annikin sai
osansa.
Lämmitellessään valkean loisteessa tunsivat matkustavaiset
sydämmensäkin sulavan siitä ystävyydestä, jota heille torpassa
osotettiin. Hetken kuluttua puhelivat he kuin vanhat ystävät asioistaan
ja huolistaan. Wanhemmat lapset, Mari ja Hilma alkoivat leikitellä
Annin kanssa, mutta nuorin, joka ei vielä ollut vuodenkaan vanha,
valitteli kovasti. Annukka arveli sillä olevan nälkä.
— Eipä sillä vilukaan liene, arveli lapsen äiti. Emme ole päivään
syöneet mitään. Ainoastaan lapset saivat tuon maitopisaran.
Monta päivää ruuatta — se oli hirveää kuulla. Annukka ei voinut olla
vähistä varoistaan tuomatta heille ruokaa, jota he saivat nauttia
illallisekseen. Kiitollisuuden kyyneleet vuotivat vierasten silmistä.
He saivat luvan pysähtyä torppaan muutamiksi päiviksi. He saivat ruuan
apua ja Hiski ajeli halkoja kotiin heidän hevosellaan. Lassi oli
nyreissään, kuu vieraita ihmisiä ruokittiin, vaikka itselläkin oli
puute, mutta Hiski ja Annukka eivät voineet heiltä kieltää muutamaa
ateriaa, koska heistä hyötyäkin oli ja kun lapsi tuli yhä kipeämmäksi.
Kolmantena päivänä kuoli lapsi ja Hiski auttoi heitä sen hautaan
toimittamisessa. Mutta he viipyivät vielä useita päiviä Sahilla.
Lehmä, jonka he jo hädissänsä olivat aikoneet tappaa, alkoi paremmille
päiville päästyään lypsää kelpo lailla. Maito tasattiin, samoin muutkin
ruoka-aineet. Mies kävi kylässä työtä hakemassa, vaan ei kukaan
antanut. Mutta he olivat onnellisia, kun olivat saaneet edes hiukan
levähtää määrättömällä matkallaan. Muutaman päivän kuluttua läksivät
he taas mittelemään mieron tietä, kiitellen sahilaisia ja toivotellen
heille Jumalan siunausta. He olivat tulleet sahilaisille rakkaiksi ja
lausuivat syvällä liikutuksella jäähyväiset. Hiski oli vielä täyttänyt
heidän kuormansa heinillä matkavaraksi.
Vaikka ei sahilaisilla vielä ruokavaroista kovin kovaa hätää ollut,
niin olivat he kuitenkin hyvin huolissaan, sillä Levä-Hellin rukiit
olivat maksamatta. Tukin-ajosta ei tullut mitään, kun hevosta ei ollut
ja Hiski oli sairas. Rahaa oli aivan mahdoton saada. Eräänä päivänä
hakkaili Hiski halkoja tuvan takana. Rantalan herrastuomari tuli ja
puhutteli häntä. Keskustelu ei kestänyt kauan. Herrastuomari kääntyi
jälleen kirkkotielle ja Hiski pirstoili vihan vimmassa puita niin että
lastut korkealle kimpoilivat. Surullisena söi hän sitten illallisensa
ja kävi nukkumaan. Unta ei tahtonut tulla silmiinsä. Toisetkin olivat
hyvin murheellisia, vaikka eivät vielä tietäneet, että Hiski oli saanut
haasteen Levä-Hellin jyvistä.
Alinomainen murhe valtasi nyt noiden ennen niin hilpeiden ja iloisten
ihmisten mielet. Yhä uudistuneet onnettomuudet saattoivat heidät
köyhyyden ja epätoivon äärimmäiselle partaalle ja heidän rohkeutensa
lannistui. Monta päivää salasi Hiski murheensa, mutta Annukka huomasi
sen kuitenkin ja tahtoi tietää sen syyn. Hiski ilmoitti saaneensa
haasteen velasta. Se oli uusi isku ja pitkä, työläs neuvottelu tuli
kaikille siitä, mistä rahat otettaisiin.
— Ei! Rahoista ei puhettakaan tänä aikana! lausui Hiski. Jospa hän
ottaisi edes lehmän, niin senkin antaisimme.
— Sehän olisi mahdotonta! huudahtivat Lassi ja Annikka yhdestä suusta.
Siitähän rippuu koko elämämme toivo, varsinkin kesän tullessa.
— Eikä hän huolikkaan mistään muusta, kun rahaa hän vaan tahtoo, jatkoi
Hiski. Rahat on meidän hankkiminen, tulkootpa vaikka tuulesta!
— Onhan kuitenkin ahdistus kohdannut meitä! huokasi Annukka. Pikku
Annikin alkoi itkeä, kun näki kyyneleet vuotavan äitinsä silmistä.
Monta ikävää päivää kului, kunnes Lassi viimein ilmoitti keksineensä
keinon, millä pulasta pääsisivät. Hän oli käynyt Levä-Hellin puheilla
ja esitteli, että Ristimäen ohrat, joita oli siemeneksi säästetty,
keitettäisiin — viinaksi! Levä-Helli oli luvannut ottaa sitä velastaan.
Se oli tavaraa, joka kelpasi.
— Voi, isä, mitä puhutte! Älkäätte johdattako meitä kiusaukseen!
vaikeroitsi Annukka. Mutta Hiski loi appeensa niin vihaisen katseen,
ettei Lassi sillä kertaa uskaltanut suutansa avata koko asiasta. Puhe
päättyi siihen.
Päiviä kului eikä pulma näyttänyt ensinkään selvenevän. Lassi
kuiskutteli Annukan korvaan asioita, joita ei julki uskaltanut
lausua, Annukka kielsi ensin jyrkästi eikä aikonut rikkoa anoppinsa
kuolinvuoteen ääressä tekemäänsä lupausta.
Mutta kiusaus tuli yhä kovemmaksi. Keräjäin aika lähestyi. Eihän siihen
monta viikkoa viipyisi, ennenkuin Hellillä olisi tuomio kädessään ja
mikäs siitä sitten muu oli, kun ryöstö seurauksena? Lassi muistutti
ehtimiseen Annukalle, kuinka helppoa siten olisi poistaa tuo kova
kohtalo, joka heitä odotti, elleivät saisi velkaansa maksetuksi. Eikä
ainoatakaan muuta keinoa näyttänyt olevan.
Hiski istui vaimonensa eräänä iltana pimeässä tuvassa asioistansa
haastellen. Kyllä oli huolta heillä, mutta ilon päiviä ei muullakaan
vietetty, sen he tiesivät. Maantiellä tapasivat he joka päivä
joukottain nääntyviä ja kaikkialta kuului kamalia uutisia. Eräs
tuntematon vaimo oli kolmen lapsensa kanssa löydetty kuolleena jäältä
kirkonkyliin ja Niemelän väliltä. Samoin olivat Niemelän miehet
tavanneet eräänä aamuna rantamäessä vanhan ukon, joka yöllä oli
siihen kuollut. Hänellä oli ollut palanen raakaa jäistä hevosen lihaa
pussissa. Nälkä ja väsymys näännyttivät ensin onnettomat ja sitten teki
pakkanen lopun tuskista.
Tiedettiin jo kertoa useista muistakin yhtäläisistä onnettomuuksista.
Hätä ja hämmästys vallitsi joka paikassa.
— Miksi vaan yhä tätä kuolettavaa tuskaa ja epätoivoa, jonka vielä
voisimme poistaa! huokasi Annikka ja kietoi kätensä Hiskin kaulan
ympäri. Suostu isäni tuumaan, niin kaikki on taas hiukkaa paremmin!
rukoili hän.
— Jos se lienee ainoa keino, jolla voimme poistaa uhkaavan ryöstön —
ja siitäpä se nyt näyttää, ettei muuta keinoa ole — niin tehkää sitten
sekin. Nähtävästi ei onnettomuus meistä luovu, ennenkuin syvimpään
syvyyteen olemme vaipuneet! vastasi Hiski kotvan mietittyään.
Seuraavana aamuna läksi Hiski metsään. Lassi ja Annukka menivät
aittaan, josta kantoivat ohrat saunaan. Siellä ne tehtiin maltaiksi.
Lassi laahasi ullakosta alas kummallisen puukolhon, jossa oli
rinnatusten kaksi reikää. Outo ei olisi voinut sitä miksikään
ymmärtää, mutta Lassi tiesi, mihin se kelpaa. Hän toi aitasta vanhat
vaskipiiput, liitti ne tarkasti noihin reikiin, meni kotaan ja laski
tuon piipuitetun kummituksen padan päälle. Ken hyvänsä olisi jo voinut
arvata, mikä sen tarkoitus oli. Viinapannu oli valmis. Lassi aikoi
Riihimäen ohrista pusertaa mehua, joka ilahduttaisi ihmisten mielet ja
riemastuttaisi surkastuneet sydämet.
Taas istui hän iloisena Tarvaskosken kuusikossa, taas räiskyi valkea
tervaksissa viinapannun alla ja kirottu neste juoksi astiaan kirkkaana
kuin timantti. Näistä on köyhinäkin aikoina rikkaita, joilla on
markkoja uhrata iloliemeen, vaikka ei ole penniäkään, millä auttaa
kurjaa tarvitsevaa, joka antaisi vaikka osan sydänvertansa, jos vaan
saisi maksetuksi velkansa.
Varovaisuuden vuoksi hiihteli hän suksilla työpaikallensa aina samaa
latua, kantaen selässänsä sinne kaikki, mitä luuli tarvitsevansa.
Suksilla täytyi Annukankin kulkea sinne, sillä hänen apuansa tarvittiin
siellä. Hän olikin jo lapsena tottunut taitavaksi hiihtelijäksi.
Hiski oli sanomattoman levoton ja tyytymätön mainittuun toimeen. Hän
ei ollut vieläkään täydellisesti parantunut sairaudestaan. Hän aavisti
jotakin lähestyvää vaaraa. Rikoksen ilmi tulo ei häntä niin paljo
huolettanut, sillä korvessa ei ollut kenelläkään mitään liikkumista ja
tulta pidettiin vaan öillä. Kuitenkin tuntui hänestä kuin joku tuho
taas uhkaisi heitä.
Syötyänsä päivällisen ja lasta hyvitettyänsä, läksi Hiski eräänä
päivänä taas metsätöillensä. Annukka jäi kotiin. Pikku Anni nukkui
sänkyyn ja äitinsä asetti hänelle ruokaa, tuolille. Sitten hiipi
hän hiljaa ulos ja pönkitti oven lujasti ulkopuolelta. Aitasta otti
hän lekkerin selkäänsä ja hiihteli Tarvaskoskelle isänsä luokse.
Hän ei näyttänyt enää tuolta siistiltä, sievältä Annukalta, joka
vuosia takaperin öillä uneksi onnestansa ja riemuitsi liekkien
loisteessa Tarvaskosken kuusikossa. Kasvonsa olivat kalpeat ja pukunsa
epäjärjestyksessä. Ennen niin iloinen ja naurunsekainen puheensa kuului
nyt surulliselta ja vakaantuneelta.
Vastenmielisesti hän lähestyi isänsä työpaikkaa. Syvät huokaukset
puhkesivat rinnastansa. Joka olisi nähnyt hänen sydämeensä, hän
olisi tavannut siellä ankaran tunteiden riehun. Hän inhosi vanhaa
isäänsä, vaikka hän rakkaudesta heihin tiesi hänen esitelleen tuon
ilkeän keinon. Annukka tiesi, kuinka Hiski halveksi heitä ja näytti
ikäänkuin vieraantuneen heistä sen rikoksen tähden. Ja se kirveli hänen
sydäntänsä niinkuin kuolema, että hän oli rikkonut lupauksensa.
Metsästä, palattuansa näki Annukka tuvan oven olevan auki. Hän kiiruhti
hätäisesti ovelle ja huusi Anniansa, mutta vastausta ei kuulunut. Hän
juoksi katsomaan sänkyä, mutta se oli tyhjä. Tuvassa ei ollut ketään.
Annukka huuteli ulkona lastaan, mutta turhaan. Vavisten hän juoksi
avannolle ja sieltä takaisin, juoksi pitkin kirkkotietä huutaen, palasi
sieltä ja etsi navetat, saunat, tallit, kaikki — ei mitään missään!
Äänensä sortui eikä kuulunut enää mihinkään, kun hän koki huutaa miehiä
avukseen. Hän koetti saada askeleista selvää, mutta kovettuneilla
iljanteisilla teillä ei niitä tuntunut. Mistä etsisi hän vielä! —
taas entisistä paikoista uudelleen, monta monituista kertaa, kaikista
paikoista, mistä vaan mieleensä juohtui. Kaikki turhaan! Viimein muisti
hän metsätien, jota myöten Hiski oli halkoja ajanut metsästä. Sen
perille hän kiiruhti, mutta palasi sieltä yksin.
— Jumalani! — — — missä on lapseni! — — — kultaseni! — — —
hirmuista—armahtakaa! — — — voi! — — — kuolema! — — — yö joutuu! — — —
Hiski — — — armahtakaa! — — —
Tuollaisia katkonaisia, sydäntä vihlovia sanoja saattoi hän enää
juostessaan lausua. Rintaansa rupesi kovasti ahdistamaan ja hänen
täytyi heittäytyä hangelle pitkäkseen. Hiskin ääni kuului tuvan luota
ja hän kiiruhti sinne.
— Etsi lastamme, hän on kadonnut! huusi hän ja sylki verta suunsa
täydeltä.
Kahdesti ei tarvinnut Hiskille sanoa tätä.
— Oletko päästänyt lapsen silmäisi alta! huudahti hän juostessansa
avannolle, jota oli aina pitänyt lapselle vaarallisena. Palattuansa
sieltä tapasi hän Annukan voivotellen juoksentelevan pitkin pihaa.
— Missä olit, kun laskit lapsen hukkateille? kysyi hän vihaisesti.
— Hän jäi nukkumaan, kun minä, pönkitettyäni oven, läksin käymään
tuolla korvessa. Kun sieltä palasin, näin oven avattuna ja lapsen
olevan poissa!
Hiski ei enempää kerinnyt kuulemaan. Haikealla äänellä huusi hän Lassia
pari kertaa. Sitten juoksenteli hän, aivan niinkuin Annukkakin äsken,
sinne ja tänne, avannolle, saunaan, talliin, joka paikkaan. Viimein
alkoi hän juosta pitkin kirkkotietä maantielle, juoksenteli sitä
sekä kylään että korpeen päin, palasi vihdoin kotiin, mutta Annia ei
löytynyt missään.
Lassi ja Annukka olivat sill'aikaa kotona etsineet, minkä olivat
tainneet. Lassi huomasi, että hänen pyssynsä oli viety. Varas oli
arvattavasti oven auki jättänyt.
— Missähän se koirakaan on, kun ei sitä missään näy, että edes
sen avulla voisi paremmin löytää? kysyi Lassi. Vaan kukapa siitä
tiesi? Sieppi oli jo tullut vanhaksi eikä enää pitänyt paljon lukua
virastansa, vaan makaili päivänsä laiskana eikä viitsinyt edes
vieraitakaan haukkua.
Yö yllätti Sahin onnettomat asukkaat. Ilma muuttui pilkkosen pimeäksi
ja lunta alkoi sadella. Täytyi vihdoin kaikkien tulla tupaan
hengähtämään ja Annukka muistutteli uudelleen, kuinka hän oli lähtenyt
Tarvaskoskelle.
— Kirottu olkoon Tarvaskoski ja ne työt, jotka sinua sinne vetivät!
lausui Hiski tuimasti, sivalsi tukon päreitä kouraansa, sytytti
ne ja syöksyi jälleen ulos. Hänen viimeiset sanansa vihlaisivat
kuin veitsi Annukan sydäntä, joka jo ilmankin oli särkymäisillään,
ajatellessansa lapsensa kohtaloa. — Missä on lapseni! — — — Annini! — —
— paleltuneena! — — — nälkään nääntymässä! — — — Tule — — — Anni kulta
— — — jälleen! huudahti hän toivotonna.
Hauskaa ei Lassillakaan ollut. Huonolla menestyksellä koki hän
lohdutella tytärtänsä, omistaen itsellensä kaiken syyn.
— Antakaa minulle lapseni! Yhden tekevää, kuka tässä on syypää!
Tuokaahan vaan lapseni minulle! vaikeroitsi hän viskellen käsiänsä
epätoivosta.
Hiski kulki ympäristöllä tulisoittoinensa. Tielle oli satanut tuoresta
lunta, joten jälistä oli mahdoton selkoa saada. Hän pistäysi taas
tuvassakin, vaan tapasi sen tyhjänä. Lassi ja Annukkakin olivat
lähteneet ulos etsimään. Aamupuoleen kiiruhti hän Niemelään, jossa
herätti koko talon väen ja kertoi onnettomuutensa. Sieltä luvattiin
levittää sanaa toisiin taloihin ja päivän tultua sanoivat hekin
tulevansa lasta etsimään. Kaisakin, Annukan täti sattui olemaan
Niemelässä. Hänkin otti kovin pahakseen lapsen katoamisen, vaikka hän
muutoin hyvin vähän oli huolinut sahilaisten kohtalosta.
— Rakastinpa sitä tenavaa enemmän, kuin luulinkaan, lausui hän,
pyyhkien kyyneleitä silmistään.
Hiski läksi Niemelästä ja Kaisa kiiruhti hänen perässään.
— Äläs mene! Mieleeni johtuu jotakin, lausui hän Hiskille. Lapsi ei ole
kadonnut oikeita teitä. Ennen tuloasi näin unta. Ilma oli täynnä mustia
höyheniä ja se merkitsee noituutta. Eikös sieltä ole kadonnut muitakin?
Hiski ei tiennyt, oliko muuta kadonnut, kuin lapsi.
Kaisa neuvoi Hiskiä menemään kirkolle ja soittamaan heti Annille
kirkonkelloja. Se tekisi noituuden voimattomaksi ja palauttaisi heti
lapsen hiisien vallasta.
— Ei tyttönen ole missään muualla kun metsässä jonkun pensaan juurella.
Ei siellä ole kylmä eikä nälkä. Sillä on karhunnahka peittona ja
poron voita ruokana. Mutta kun ihmiset saavat hänet nähdä, muuttuu
karhunnahka heti sammaliksi ja voi muuttuu puolipalanneiksi tulitikun
päiksi.
— Saisihan tuota soittamistakin koettaa, jos siitäkään edes apua
olisi. Saisihan tuota samalla käydä pastoriltakin neuvoa kysymässä,
arveli Hiski ja läksi. Kaisa kiiruhti Sahille, jossa jakeli viisaita
neuvojansa Lassille ja Annukalle. Hän otti kerrassaan ohjataksensa
asiain menon torpassa.
— Noituutta! Noituutta! Koko ilma oli täynnä mustia höyheniä. Lapsi on
hiisien vallassa. Mutta pannaan kova kovaa vastaan! huudahteli hän ja
sillä käskevällä tavallaan, joka oli hänelle niin omituista, pakotti
hän Annukan kanssansa nostamaan sängyn akkunan eteen, että auringon
noustuansa sopi paistaa siihen. Hän kysyi, oliko Annukka käsin pidellyt
sänkyvaatteita sitten, kun lapsi katosi, joka olisi ollut kovin paha.
Annukka ei muistanut koskeneensa niihin.
Kaisa etsi pikku Annin vaatteet, mitä löysi, puetti ne luudan
ympärille, joten siitä syntyi vauvan tapainen, ja asetti sen sänkyyn
pitkäkseen. Luudan varvuista teki hän kolme ristiä, solmiten varvut
toisiinsa punalangoilla. Ristit hän asetti kolmioon vauvan ympärille ja
kävi odottamaan päivännousua.
Annukka ei seurannut tätinsä toimia, vaan huupotteli kuin hullu
vuorotellen ulos ja sisälle. Lassia ei missään näkynyt.
— Älä siinä suotta huutele ja hoilaele! Luuletko sen siitä paranevan?
lausui Kaisa Annukalle. Kun päivän tulikerä valaisee paikan, missä
lapsi viimeksi nukkui, ja kun siunattu malmi ensikerran helähtää, niin
kukistuu hiisien mahti. — ‒ ‒
* * * * *
Aamu oli tullut. Pastori Saarni oli jo ehtinyt nousta vuoteeltansa
ja heittää yöjakun yllensä, kun Hiski tuli pappilaan ja pyysi
saada puhutella häntä. Pastori tuli kovin liikutetuksi sahilaisten
onnettomuudesta. Hän kehotti Hiskiä miehenä kestämään onnettomuudessa,
joka vaikkapa tuntuikin sangen raskaalta, oli kuitenkin kärsivällisesti
kannettava.
Pieni Kalle, pastorin kuusi vuotias poika, kuunteli tarkasti kertomusta
lapsen katoamisesta ja kysyi, oliko pikku Anni ollut kiltti. Hiskin
täytyi myöntää se.
— Kyllä se sitten vielä löytyy! vakuutti Kalle vilpittömästi. Hänen
sanansa kuuluivat kummalliselta isänsä korvissa, vaikka ei niihin
suurempaa huomiota auttanutkaan panna, puhuihan lapsi vaan, mitä
mieleen sattui tulemaan.
— Siinä on luottamusta, jota meiltä vanhoilta usein puuttuu, lausui hän
Hiskille ja koki lohdutella häntä Jumalan sanalla.
Hiski ilmoitti pastorille Kaisan neuvon ja pyysi saada soitattaa
kelloja, että hiisien mahti kukistuisi, jos, kuten arveltiin, lapsi
olisi niiden vallassa.
Hämmästyksestä ei pastori tahtonut saada sanaa suustansa.
— Jos en tuntisi sinua ja tietäisi sinun olevan niin yksinkertaisen,
niin tuosta minä antaisin ja ajaisin sinut hiisinesi paikalla tiehesi!
lausui hän viimein kiivastuksissaan ja näytti tukevaa kuhmusauvaansa.
— Rankaisematta et olisi, sen sanon vieläkin, tuonut esille niin
törkeätä taikauskoa minun huoneessani! jatkoi pastori. Mutta silloin
olikin hänen vihansa ohitse ja lempeydellä alkoi hän neuvoa Hiskiä
luopumaan niin hirveistä ja perättömistä luuloista ja toivoi, että
Hiski rukoilisi Jumalalta ymmärrystä ja valaistusta eikä uskoisi
taikoja.
Hiskikin oli hämmästynyt. Oliko se siis vaan pelkkää luuloa, kun
sanottiin hiiden vievän lapsia, vaikka hän jo pienestä pitäin oli
kuullut sitä totena juteltavan! Hän luotti kuitenkin siihen, että
pastoripa sen paremmin tietää, joka on niin oppinut. Hän lausui
jäähyväiset ja lupasi mennä nimismiehelle asiaa ilmoittamaan. Pastori
sanoi, että hänellä oli tärkeitä asioita nimismiehelle, jonka luokse
aikoi pian lähteä, ja lupasi samoin tein toimittaa Hiskinkin asian.
Tuskin oli Hiski ehtinyt Sahille, johon kylästä jo useita miehiä oli
saapunut, kun nimismieskin tovereineen tuli sinne. Etsiminen alkoi.
Miesjoukko hajaantui Tarvaslammin ympärille. Jäällä oli ollut lunta
tuskin nimeksikään ennen viimeöistä lumisadetta ja epäiltiin lapsen
kulkeneen jäätä myöten metsään, sillä hänellä oli ollut erinomainen
halu päästä jäälle. Kun ei sieltä mitään löytynyt, kokoontuivat
etsijät taas torpan pihalle. Roistokin näkyi olevan joukossa. Toisten
neuvotellessa, mistä vielä olisi etsittävä, hiihteli hän ympäri peltoja
ja tutki tarkoin kaikkia metsään viepiä jälkiä. Hän näytti olevan
erittäin innostunut etsimään ja silmänsä vilkkuivat kummallisesti.
— Hoi, miehet! Mihinkäs tämä tie vie? huusi; hän, huomattuansa vähän
lumen alta tuntuvia suksen latuja, jotka veivät Lassin työpaikoille
Tarvaskosken rannalle.
— Ei se vie erittäin mihinkään. Minä siellä olen vaan toisinaan
hiihdellyt, ehätti Lassi hämillään vakuuttamaan. Mutta se oli jo
myöhäistä. Miesjoukko hiihti kilvassa, Rossin Roisto edellä, ja pian
olivat he hänen keittimönsä ääressä.
Mahdotonta on kertoa sitä rähinää ja naurua, hämmästystä ja
suuttumusta, joka siinä syntyi. Ahnaimmat alkoivat maistella viinaa,
jota oli lekkereissä kuusen juurella. Kiireessään ei Lassi ollut
kerinnyt niitä edes korjata parempaan talteen edellisenä iltana.
— Kukas olisi luullut meillä tällaista onnea olevan! huudahti yksi.
— Ja kuka olisi heitä luullut näin hävyttömiksi! lausui toinen.
— Ja näin tyhmiksi! pilkkaili kolmas. Kutsutaan tänne pitäjään väki ja
ruununmiehet, vaikka tämmöiset rehkäiset ovat paraillaan toimessa!
— Mitäs te siellä piipitätte niinkuin kananpojat? Olisiko täällä
mielestänne ollut hyvinkin hauskaa hiipotella tyhjin suin ympäri
metsiä? Eikö ollut paljoa kauniimmin tehty, kun valmistettiin vähä
suunavausta tätä suurta etsikonaikaa varten? ivaili Jukka naukkuja
ottaessaan.
Muutamat alkoivat särkeä astioita ja kaadella riistoja maahan; mutta
nimismies, kuultuansa miesten huudot ja rähinän, kiiruhti paikalle ja
esti sen. Ihmetellä täytyi hänenkin tätä löytöä. Hän käski ajurinsa
ottaa vaskipiiput, padan ja viinan takavarikkoon. Piipputynnyri ja
padan puuhattu särettiin. Muutoin jäi kaikki entiselleen. Herjauksia,
pilkkaa ja uhkauksia satoi tulvanaan sahilaisten yli. Erittäinkin
Niemelän isäntä oli kiukuissansa siitä, kun hänen maallaan oli
sellaista uskallettu tehdä. Mutta hän lohdutti kuitenkin itseänsä
sillä, että torpan kontrahti loppui tulevana keväänä. Sitten lupasi hän
ottaa kunniallisempia ihmisiä alustalaisikseen.
Nimismiehen käskystä haastoi Rantalan herrastuomari Hiskin, Lassin ja
Annukan oikeuteen luvattomasta viinanpoltosta. Etsijät läksivät kukin
kotiinsa ja siihen päättyi lapsen virallinen etsiminen. Maailma muuttui
nyt entistä synkemmäksi sahilaisille. Tähän saakka oli heitä ahdistanut
ainoastaan murhe, mutta nyt tuli vielä häpeä lisäksi.
Annukka istui nurkassa täynnä tuskaa. Kyyneleetkään eivät tuottaneet
enää mitään lievitystä. Nekin olivat jo loppuun juosseet. Nyt he eivät
ruvenneetkaan vaiti suremaan. Sitä voimaa heillä ei ollut. Jokaisen
tunteet saivat vapaan toimivallan. Moniin, moniin pitkiin hetkiin ei
tuvassa kuulunut muuta, kun valitusta ja tuskan huutoja.
Ainoastaan Kaisan tunteet pitivät tasapainonsa. Hän tosin juostessansa
ja hääriessänsä pyyhkieli turkin hihalla silloin tällöin silmiänsä,
vaan muuta mielenliikutusta hänessä ei huomattu.
Hiski kertoi hänelle pastorin terveiset ja nuhteet taikomisesta, mutta
niitä hän ei kuulevaan korvaan ottanut.
— Olisipahan se mustamikko antanut vaan soittaa kirkonkelloja, niin
eiköhän lasta olisi löydetty. Kyllä sitä nyt etsiä saa. Kuka sen
tietää, kuinka monta kertaa hän on jo sivuutettu? Hän voi olla kivenä
tai hautana silmäimme edessä. Hiidet ovat taitavia silmänkääntäjiä!
Sellaisia lasketteli Kaisa eikä häntä ollut helppo auttaa uskostansa.
Lasta ei lakattu etsimästä. He tulivat viimein siihen päätökseen,
että hän oli mennyt avantoon, koska häntä ei mistään löydetty. Avanto
hakattiin hyvin suureksi ja ankara haraaminen alkoi. Olisi ollut niin
lohdullista löytää edes tuo pieni ruumis, että sille olisivat voineet
osottaa viimeisen palveluksen.
Kaisa puoliksi kielsi; puoliksi myönsi hänen olevan avannossa.
Hiisijutusta hän ei enää uskaltanut mitään lausua, sillä Hiski ja
Annukka eivät voineet sitä kärsiä. Tullaksensa vakuutetuksi siitä,
olisiko lapsi siellä, kävi Kaisa noutamassa kukon kotoansa, vei sen
avannolle, silitteli sitä ja antoi sen kurkistella avantoon, vaan kukko
oli vaiti. Hän löi sitä, repi höyhenistä ja pyrstöstä, mutta se ei
hiiskunut mitään.
— Lapsi ei ole avannossa, kosk'ei kukko laula, vakuutti Kaisa. Hän ei
muistanut sitä, että kukko oli ollut surullisella tuulella koko talven
eikä ollut ensinkään laulellut.
Lassi uskoi sisarensa taikoja, mutta Hiski ja Annukka vaan yhä
harasivat avantoa. Viimein alkoivat he etsiä yhä avarammalta toisista
kylistä, arvellen että joku matkustaja olisi hänet ottanut maantieltä,
johon hän kyllä pian olisi saat= tanut juosta ulos päästyään. Mutta
mitään tietoa ei saatu hänestä. Pikku Anni oli kadonnut tietämättömiin,
sillä hän ei ollut ainoa lapsi, joka silloin katosi. Silloin oli
kansainvaellus ja mahdoton oli kenenkään tietää, mihin mikin joutui.
Kysy lehteä, jonka syksyn myrsky tuhansien muiden kera repäsi irti ja
lennätteli avaruuden ympäri, mihin se on joutunut. Etsi lastua, joka
putosi virtaan, ja virta tulvilleen paisuneena vei muassaan. — — — Yhtä
turhaa oli etsiä pikku Annia.