"Kun heitä oli kaksi,
Poika ja neitonen
Niin tuli rakkahaksi
Tuo laakso hiljainen".
Korven helmassa, kaukana kylästä, Tarvaslammin rannalla piilivät Sahin
torpat, joita oli kaksi, pienuudessa ja köyhyydessä toisensa vertaista.
Sahin puro, joka juoksi Tarvaslammista, oli raja-aitana niiden välillä.
Synkkä kuusikko, joka torppia ympäröi itäpuolella, kesti maantielle
saakka ja peitti torpat matkustajain utelijailta silmäyksiltä.
Tietä, joka torpista vei maantielle, ja sieltä erkani Niemelän kylään,
sanottiin kirkkotieksi, koska se oli oikotie kirkolle, johon maantie
teki pitkän kierroksen.
Komeat koivut varjosivat toisen näistä torpista, sen, joka oli
lähempänä rantaa. Siinä asui kunnon metsästäjä Lassi Huosio
tyttärillensä. Toinen torppa oli huonommin rakennettu. Tuvan malkokatto
oli lahoutunut. Muhkea pihlaja kohosi vaatehuoneen edessä ja rannalla
verkkomökin vastapäätä yleni mahtava kuusi. Sahin Sanna asui siinä
poikansa Hiskin kerällä. Hiskin isä oli ollut Lassin metsästystoveri.
Torppain asukkaat olivat ystävyksiä. He viettivät yksinkertaista,
hiljaista elämää, kuten metsätorpissa ainakin. Vähän siellä tiedettiin,
mitä muualla maailmassa tapahtui. Ainoastaan suuret maailman tapaukset
lähettivät sinnekin joskus vienon, murtuneen kaikunsa. Päivä meni,
toinen tuli, mitään merkillisempää tapahtumatta. Mutta sydämet
sykähtelivät täälläkin riemusta ja voivat käsittää, mitä on onni, mitä
onnettomuus.
Eräänä talvipäivän aamuna aikaisin jätti Sahin Lassi pienen tupansa ja
pyssy olalla suuntasi askeleensa toiseen torppaan, josta sitten yhdessä
nuoren Hiski naapurinsa kanssa ajoivat jäälle ja katosivat Tarvaslammin
taakse kuusikkoon. Sieppi seurasi heitä ja juoksi häntäänsä heilutellen
milloin edellä, milloin jälessä.
Annukka, Lassin tytär, jäi kotiin. Hän emännöitsi yksin torpassa, sillä
äitinsä oli kuollut. Hän oli kahdennenkymmenennen ikävuotensa juuri
täyttänyt ja oli näöltänsä viehättävä, täysikasvuinen neito.
Hetken ulkona katseltuansa miesten lähtöä ja kuunneltuansa, kuinka
ruunan tiu'ut helisivät ja reen anturat ratisivat aamupakkasessa,
palasi hän sisälle ja istui kehräämään. Monta neuvoa olisi hän
tarvinnut, sillä lapsettaapa häntä tahtoi monessa asiassa. Kuitenkin
täytyi hänen tulla toimeen ilman niitä. Ainoastaan vaikeimmissa
tapauksissa juoksi hän neuvoa kysymään kummiltaan Sannalta.
Annukka oli jo pienenä jäänyt äidittömäksi. Yhden mielipiteen oli
äitinsä kuitenkin ehtinyt häneen juurruttaa. Palvellessansa pappilassa
oli hän tottunut siisteyteen ja siihenpä totutti hän tyttärensäkin
jo pienenä. Siksipä ne harvat vieraat, jotka joskus kävivät Annukkaa
tervehtämässä, tapasivat tuvan siistinä ja Annukan puhtaassa puvussa.
Työ sujui köykäisesti Annukan käsissä. Se olikin hänen ainoa
huvinsa. Ainoat ystävänsä olivat, paitsi isäänsä, Sanna ja Hiski.
Sieppi ja navettansa asukkaat. Enempää ei hän kaivannut, sillä hän
rakasti sydämestänsä heitä, miten hekin häntä. Tätiänsä Kaisaa, joka
asui Niemelän kylässä, ja kävi joskus Annukan toimia ja taloutta
tarkastamassa, ei hän saattanut juuri sanoa ystäväkseen. Kaisalla
oli harvoin muita tuomisia, kuin nuhteita. Ystävällistä sanaa tyttö
harvoin sai häneltä kuulla. Hän syytti Annukkaa turhamaisuudesta
ja herrasmaisuudesta, jonka hän oli perinyt muka äidiltään. Sillä
tarkoitti hän varsinkin Annukan taipumusta puhtauteen, joka meni hänen
mielestään liiallisuuksiin.
Päivä oli kulunut jo puoleen ja Annukka kantoi isäänsä varten
päivällisen pöydälle. Sitten kävi hän karjaansa katsomassa. Sieltä
palattuaan alkoi hän taas kehrätä, iloisesti laulellen lempilauluansa:
"Honkaen keskellä mökkini seisoo, Suomeni soreassa salossa". Se oli
hänen mielestänsä niin ihana ja sopi niin hyvin hänen kotiseutuunsa.
Toisinaan, kun hän haaveksien katseli akkunasta tuuheita kotikoivuja,
jotka kuuraan pukeuneina kimaltelivat loistavan valkoisina auringon
paisteessa, tunsi hän olevansa hyvin onnellinen sen ihanuuden keskellä.
"Koivujen keskellä mökkini seisoo", lauleli hän silloin. Hänellä
oli suloinen, sointuva ääni. Hän rakasti iloisia lauluja, sillä hän
itsekin oli ilomielinen. Ystävänsä nimittivätkin häntä ilolinnuksi.
Kumminsa Sanna piti hänestä paljon ja Hiski vielä enemmän. Mutta Kaisa
ei pitänyt hänestä hänen ilomielisyytensä vuoksi. Hän ei itse koskaan
voinut hymyillä. Vielä vähemmin saattoi hän kärsiä naurua toisten
huulilla. "Naura nyt vaan, vielä sinulle itkukin kelpaa!" sanoi hän
ennustavaisesti Annukalle.
Miesten viipyminen alkoi tuntua Annukasta oudolta, sillä ilta alkoi jo
pimetä eikä heitä vielä kuulunut. Hän aikoi mennä ulos katsomaan, eikö
heitä jo näkyisi jäällä tulevaksi, kun kuuli Siepin haukkuvan ja ruunan
tiu'ut soivan. Hetipä olivatkin miehet pihalla ja Annukka kiiruhti
reelle, mutta juoksi heti kirkaisten takaisin ja pakeni takan uunille.
Hiski astui tupaan hänen jälessään.
— Mikä siellä reessä oli, jota minä niin säikähdin? kysyi Annukka.
— Etkö sinä vielä karhua tunne? kysyi Hiski ylpeän näköisenä.
— Karhuko siellä oli? Mistä minä mokoman tuntisin.
— Sanothan tuon kerran nähneesi, kun Mäentaan kylästä palasit.
— Luuletkos sinä, että minulla oli aikaa sitä tarkastella, minkälainen
se oli? Kiitin, kun pääsin silmän siintämättömiin sieltä.
— Oletpa aika pelkuri. Etkö muista, mitä sanoit, kun viime kesänä
olimme muuramessa Kisunevalla ja minä arvelin, että karhukin voisi
tulla hupilaiseksemme? kysyi Hiski.
— Sanoin, ett’en yhtään pelkäisi. Karhu ei tee pahaa lapsille eikä
marjamiehille, vastasi Annukka.
Lassi astui samassa tupaan ja kysyi tytärtään.
— Täällähän minä olen uunilla! vastasi Annukka pelästyksissään.
— Tulehan sieltä alas ja tuo minulle kivivati, käski Lassi.
— Hän on peloissaan, muistutti Hiski.
— Hah! hah! lapsi raukka! nauroi Lassi. Sinäkö olet pelkuri, tyttöseni?
Lienet tuskin nähnyt pedon hännän, kun jo seisot pelosta kalpeana. Vaan
sen minä sanon, ett’ei karhuntappajan tytär saa säikähtyä elävääkään,
vielä vähemmän kuollutta kontiota!
Annukka laskeutui alas uunilta, laski kivivadin isänsä eteen pöydälle
ja ikäänkuin osoittaaksensa, että hän tuota moitetta ansaitse, rohkeni
käydä reelle katsomaan miesten saalista. Komealta näytti siinä metsän
kultainen kuningas, joka vielä siihen aikaan oli hyvin yleinen
Keski-Suomen metsissä. Punanen veri juoksi vielä haavasta, jonka Hiskin
keihäs oli lävistänyt eläimen rintaan.
Annukka palasi tupaan ja loi Hiskiin silmäyksen, josta poika tunsi
tulevansa ylen onnelliseksi. Lassi oli jo mitä iloisimmalla tuulella.
Viinavalkea leimusi kivivadissa ja hän murenteli siihen sokeria.
Sinisten liekkien lieskatessa lauleli ukko vanhaa laulua, joka
ylistelee otson maasta taivaasen.
Viimein puhalsi hän liekin sammuksiin ja alkoi maistella juoman
makua. Lippi kallistui lipin perästä. Se oli pienen pieni, visapuusta
veistetty korvakuppi, joka entiseen aikaan toimitti pikarin virkaa.
Nyt se on jo pantu pois viralta. Vahinko vaan, ettei se jättänyt
tuota pientä, sievää nimeänsä jälkeisillensä. Lippi olisi kauniilla
kielellämme sointunut suloisemmin kuin "pikari" ja "lippis" olisi ollut
niin sievä sanoa, kun maljoja olisi kilistelty.
Lassin lipitellessä kertoi Hiski tytölle, miten karhu oli kaadettu.
Hiski oli edellisenä päivänä ollut hiihtelemällä Risunevalla. Yht’äkkiä
oli Sieppi alkanut vainustella kummallisesti erään pellon ympärillä ja
viimein oli ruvennut karvat porhossa kovasti haukkumaan. Rytinää oli
kuulunut risukosta ja kontio oli ilmestynyt kiljuen nevalle. Hiskiä
se ei ollut huomannut, vaan oli lähtenyt Sieppiä ajamaan, että lumi
tuiskuna pölysi jälissä. Hiski oli kiirehtien hiihtänyt kotiin ja
kertonut havaintonsa Lassille. Sieppikin oli saapunut terveenä kotiin.
Aamun tultua läksivät he sitten etsimään pedon jälkiä, jotka pian
löysivätkin. Vahvassa lumessa ei se ollut pitkältä viitsinyt kulkea
ja Sieppi etsi pian sen. Karhu läksi taas ajamaan koiraa ja miehet
seurasivat pedon kintereillä suksineen. Siinä tuoksinassa mentiin hyvän
matkaa. Sieppi vihdoin tunsi tulevansa ahtaalle, kun oli vaikeata
hypätä lumessa ja pyörähti äkkiä pedon sivuitse miesten luokse.
Karhukin teki äkkinäisen käänteen ja oli siis äkki-arvaamatta miesten
vastassa. Näyttipä siltä, kuin olisi se nyt vasta huomannut, että
hänellä on tekemistä muidenkin kun Siepin kanssa. Se seisahti äkkiä
ja silmäsi pitkään vastustajiansa. Hiski oli huomaamattansa hiihtänyt
hiukan edelle ja se olikin onneksi, sillä keihäs oli hänellä, Lassilla
oli pyssy.
— Pidähän nyt tukevasti keihäsvartta, minä laukaisen! muistutti Lassi,
osottaen pyssyänsä kontiota kohden. Mutta ennenkuin hän ehti lau'aista,
kohosi otso takajaloillensa, löi kämmenensä yhteen ja kiljasi niin,
että metsä raikui. Rajusti hyökkäsi se Hiskiä kohden, mutta sai keihään
rintaansa. Ankara ottelu syntyi. Tuimasti riehui kontio, koettaen
päästä Hiskiin käsiksi, mutta keihäsvarsi oli tarpeeksi pitkä ja
luja. Lassi kerkesi ladata pyssynsä uudestaan ja ampua. Nyt sattui
luoti selkään, vaan latinki ei ollut kuolettava. Vihaisemmasti alkoi
karhu rimpuella ja koetti puremalla saada poikki keihäsvarren. Sen
huomasi Lassi ja ojensi pyssyn sen kitaan ja laukasi. Peto tarttui
pyssyyn ja väänteli piipun aivan vääräksi. Vähitellen alkoi karhu
jo väsyä. Viimeinen laukaus oli sattunut vaaralliseen paikkaan ja
Hiskin keihäs tunki aina syvemmälle. Peto itsekin veti sitä rintaansa
päin, päästäkseen siten miehiin kiinni. Mutta voimansa loppuivat.
Tempoeltuansa vielä pari kertaa, kaatui se pitkällensä ja huokasi
viimeisen kerran.
Annukka kuunteli pelon ja ihastuksen sekaisilla tunteilla Hiskin
kertomusta. Lassikin huomasi heidän keskustelunsa ja lausui:
— Joko se "Pahin joukko" on taas yhteen päässyt! No, no! Tuskinpa
voisin parempaa vävyä toivoa, kuin sinä olet, Hiski.
Annukka punastui. Isänsä tosin aina laski leikkiä ja oli iloinen, mutta
sellaista ei hän vielä ennen ollut sanonut Annukan kuullen. Lapsena oli
hän vapaasti leikitellyt Hiskin kanssa, mutta nyt heidän välinsä oli
jo vuosikausia ollut kuten nuorukaisen ja neidon. Tyttö meni rukkinsa
taakse ja alkoi kehrätä.
— Tulethan aina kanssani, kun mieleni tekee otson kanssa voimia
koetella? kysyi Lassi Hiskiltä.
— Tulenpa kyllä mielelläni, vaan mitä äiti siihen sanonee, vastasi
Hiski reippaasti.
— Mitä hän siitä sanoisi? Tokkopa hän estäisi sinua tästä
kunniallisesta toimesta, johon ei joka jollikka kykenekään, luulen mä.
— Mutta hänellä on niin katkeria muistoja sellaisilta retkiltä, rohkeni
Annukka muistuttaa.
— Isäni sai kuolemansa karhuntapossa, vastasi Hiski.
— Niinhän hänen polosen kävi. Tottapa olette siitä kuulleet kerrottavan?
— Onhan sitä äiti meille useinkin jutellut, vastasi Hiski.
Lassi huokasi pitkään, pyyhkäsi sitten pari kertaa otsaansa ja
silmiänsä hihalla sekä alkoi kertoa ystävänsä kuolemaa. Hän sanoi sen
olleen surullisimman päivän elämässänsä, kun hän Hiskin isän kanssa
kävi viimeisen kerran metsästämässä. Risunevalta he silloinkin löysivät
kontion ja ajelivat sitä päiväkauden. Kierreltyänsä salot halki, toiset
poikki, saapuivat he Ristimäen juurelle. Ilta alkoi jo hämärtää. Kontio
kiipesi kukkulalle. Hiskin isä hiihti edellä eikä kuullut kun Lassi
huusi suksensa rikkoutuneen. Otso rupesi tekemään hänelle vastarintaa.
Lassi ei lumelta päässyt apuun. Keihäs petti — ja rikki oli toverin
rinta, kun Lassi paikalle saapui.
Lassista oli vaikeata pitkittää kertomustansa. Taas hän pyyhkäsi paidan
hihalla otsaansa ja silmiänsä, tuijotellen hetken aikaa synkästi
eteensä. Tyhjensipä vielä lipin, tuli taas iloiselle mielelle ja alkoi
laulella, nimitellen karhua kaikilla niillä lempi-nimillä, joilla
kunnon metsästäjäin on tapana puhutella tuota arvollista vihollistansa.
Nuoret vaihtelivat sill’aikaa lempeitä silmäyksiä keskenänsä. Tuota ei
nyt ukko ollut huomaavinaankaan. Tyttö miellyttää kun miellyttääkin
poikaa ja päin vastoin. Eipä siinä sen kummempaa. Niin oli ennen, niin
tulee vastakin olemaan, mietti hän hyvillä mielin.
Hiski oli ainoastaan hiukkaa vanhempi Annukkaa. Hän oli sinisilmäinen,
valkotukkainen ja hänellä oli kauniit, ahavoittuneet kasvot. Hän oli jo
vuosia sitten ehtinyt kasvunsa päähän, mutta voimia lisääntyi hänelle
päivä päivältä. Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä harvapuheisemmaksi kävi
hän. Liikkeissäänkin ilmestyi omituinen, juhlallinen kömpelyys, jolle
Annukka usein nauroi, vaikka hän muutoin pitikin paljon Hiskistä.
Hiski arveli, missä olisi paras kettää karhua, koska ulkona oli
pakkanen. Annukka lupasi mennä lämmittämään saunaa sitä varten. Lassi
ihastui kovin tästä tuumasta ja nuhteli Annukkaa, joka tiesi niin vähän
kunnioittaa kontiota. Hän arveli otson häpeästä vielä henkiin virkoavan
ja pakenevan metsään, jos sitä lähdettäisiin viemään kylpemään.
— Tupani on jo ennen nähnyt kuusi kontiota ketettävän. Saakoon siis
nytkin sen kunnian! lausui hän juhlallisesti. Annukka ei ollut
mielissään siitä, että aiottiin liata puhdas laattia, mutta hän ei
uskaltanut vastustaa, sillä siihen hän ei ollut tottunut. Hän toi
ladosta suuren olkikuvon ja levitti sen laattialle ja siinä alkoivat
miehet riistää kallista turkkia metsän mesikämmeneltä.
Lassi leikkeli paraita paloja otuksesta ja käski Annukan valmistaa
rokkaa, että saataisiin nähdä, tulisiko hänestä karhuntappajan emäntää.
Annukka otti lihan liikkiöt käteensä ja pujahti ulos tuvasta. Hän
kiiruhti Hiskin äidille kertomaan miesten saaliista ja siellä, hänen
avullaan, valmisti hän karhunpaistia. Sitten juoksi hän käskemään
miehiä ruualle. Sanna sill’aikaa kantoi pöydälle paistin ja mitä
parasta löysi aitastansa. Miehet noudattivat mielihyvällä kutsumusta.
Sanna onnitteli heitä saaliin johdosta ja he istuivat herkullista
ateriaa nauttimaan.
Sanna oli jo vanhentunut, lempeä vaimo. Ikänsä ei vielä ollut kovin
korkea, mutta huolet olivat muuttaneet hänen hiuksensa harmaiksi.
Hän oli kyllä hyvillään miesten metsästysonnesta, mutta kuitenkin
pöyristytti häntä ajatellessaan, kuinka lähellä vaaraa Hiski
oli ollut. Kuitenkin kuunteli hän ilomielin Lassin kertomuksia
poikansa urhoollisuudesta. Pää pystymmässä kuin ennen, istui nuoren
karhuntappajan äiti. Annukkakin näytti entistä ylpeämmältä, vaikk'eivät
toiset tienneet, miksi. Hiski luuli hänen ylpeilevän keittotaidostaan,
jota Lassi tuon tuostakin ylisteli.
Lassi vei seuraavana päivänä lihat ja nahan kaupaksi kirkonkylään.
Nahan osti pastori Saarni, sama, jonka palveluksessa Annukan äiti oli
ollut. Pastori Saarni oli aina ollut hyvin ystävällinen Sahilaisia
kohtaan ja Lassi lahjoitti hänelle paraita paikkoja lihoista sekä myi
loput muualle. Maine Sahilaisten urostyöstä leveni ympäri pitäjää.
Hiski oli sill'aikaa naulannut karhun pään tuohon komeaan kuuseen
rannalle, niiden kuuden, entiseltä siellä olevain, lisäksi.
* * * * *
Ristimäki kohosi juhlallisesti korkeuteen Tarvaslammin läntisellä
rannalla. Sen kaikilla muilla rinteillä kasvoi muhkeata koivikkoa,
mutta eteläinen rinne oli ahona. Tuo pelätty halmeviljelys ei ollut
tehnyt sitä alastomaksi. Se oli vaan muuttanut entisen jylhän kuusikon
kauniiksi koivumetsäksi.
Mäen kukkulalla oli kaksi korkeata koivua muutaman sylen päässä
toisistaan. Ken kirkkotietä matkusti Niemelän kylään, hän saattoi jo
etäältä nähdä korkean, puisen ristin koivujen välillä. Siitä mäen nimi.
Tie kiersi mäen, risti katosi metsän suojaan, mutta länsipuolella,
missä kirkkotie kävi maantien poikki, alkoi se jälleen näkyä. Kauas
itään ja länteen loisteli risti illoin ja aamuin. Aika oli kuluttanut
siitä mustan vesimaalin ja se välkkyi auringon paisteessa kuin
kultainen tai hopeainen olisi ollut.
Mikä risti siellä loisteli? Oliko se pystytetty seudun suojelukseksi ja
kävikö joku siellä suojeluspyhiä rukoilemassa?
Niistä ei siellä tiedetty mitään, sillä luterilaisia olivat kaikki
seudun asukkaat. Rukous, tuo harrasten sydänten uhri, kohosi kuitenkin
täällä usein särjetystä sydämestä korkeuteen. Lassi oli pystyttänyt
ristin kaatuneelle ystävälleen siihen paikkaan, missä karhu oli repinyt
hänet, niinkuin seudulla on tapana pystyttää risti siihen, missä joku
saa tapaturmaisen kuoleman. Sanna vuodatti usein sen juurella sydämensä
Herralle. Sovinnon kallis merkki näytti antavan koko seudulle omituisen
pyhyyden ja juhlallisuuden.
Ristimäki oli ollut Hiskin ja Annukan mieluisin leikkipaikka. Siellä
uudistivat he sukset ja kelkat, kun talvi heitti ensimäiset lumen
höytäleet maille. Sen rinteiltä poimivat he kevään ensimäiset mansikat.
Siellä olivat kaikki heidän ensimäiset muistonsa. Suuri kivi tuolla
metsän laiteella oli ollut kirkkona. Alempana rinteellä näkyi vielä
kiviaita ja maantie, jonka lapsena olivat tehneet. Siellä kävi vielä
Annukan kivikarja laitumella, mutta Hiskin puuhevoset olivat jo
hävinneet. Kaikki oli siellä niin tuttua, jokainen puu ja pensas oli
heille rakas, jokainen kivi ja kanto tuntui ystävältä.
Vaikka he jo kauan sitten olivat heittäneet lapsuutensa leikit,
kiipesivät he vieläkin usein sinne, varsinkin kesä-aikoina. Sieltä
levisi avara, ihana näkö-ala joka suunnalle. Etäältä siinti kyliä,
kukkuloita ja järviä. Kalarikas Keitele soreine rantoinensa, nieminensä
ja saarinensa välkkyili niin viehättävästi kirkasta sinitaivasta
kuvaellen. Vaaleanpunainen kirkontorni häimötti kaukaa metsien lomasta,
ja tyynellä saattoi sinne kuulla kaukaa iltakellon juhlallisen
kai'unnan.
* * * * *
Tuo talvi, jona Sahin miehet tappoivat karhun, muuttui kevääksi
niinkuin muutkin talvet, kun aika tuli. Kesä tuli liiankin pian,
sillä Hiski olisi vielä ajellut hirsiä metsästä uutta tupaa varten.
Syystalvella oli hän metsästellyt, ampunut lintuja ja oravia eikä ollut
silloin kerinnyt hirsien toimeen ryhtymään. Tuvan teko täytyi jättää
toiseen vuoteen, kun lumi suli maalta ja hirret jäivät metsään.
Kevät tuolla sisämaassa on sanomattoman ihana. Se ei ala aikaisin
ja edisty vitkaan, kuten rantamailla. Muutamina päivinä huhti- ja
toukokuun vaiheilla tuntuu erittäin lämpimältä, ilma näyttää väräjävän
päivän säihkyvissä säteissä ja parin päivän kuluttua jo virtailevat
vahvat kinokset vetenä laaksoihin ja kokoutuivat lampeihin, joista
sitten puroset hyrskien hyppivät järviin. Lahnankukat — rentukat —
puhkeavat purojen partailla ja viikon, parin kuluttua jo vihannoivat
laaksot, niityt ja metsät. Uusi elämä on alkanut kaikkialla.
Annukalla oli tänä keväänä ollut entistä enemmän työtä. Kumminsa
Sanna oli muuttunut hyvin kivuloiseksi ja hän kävi auttamassa siellä
joka päivä. Olipa vielä eräs seikka, joka lisäsi Annukalle työtä.
Tähän aikaan oli hallitus kieltänyt yksityisiltä viinanpolton.
Torppareilla ei sitä oikeutta ennestäänkään ollut. Mutta kuitenkin
valmistettiin sitä usein salaisesti metsätorpissa, koska siitä saatiin
helposti rahoja eikä sitä silloin vielä kansan kesken kovin suurena
rikoksena pidetty. Lassi oli ennenkin sellaista tointa harjoittanut.
Kevättalvella juolahti se taas mieleensä ja Annukka auttoi siinä
isäänsä. Hän tiesi saavansa osan rahoista ja istui siis mielellänsä
öillä polttimon ääressä Tarvaskosken rannalla kuusikossa ja kohenteli
tulta viinapannun alle. Pimeyden keskellä luvattomassa työssä olisi
hänen luullut pelkäävän, vaan siitä ei hän mitään tiennyt. Hänestä
oli niin hauskaa katsella roihuavia liekkejä, jotka valaisivat niin
juhlallisen ja salaperäisen näköisiksi lumiliinoissaan lepäävät kuuset.
Koski kuohui, pakkanen paukkui oksissa, tähdet kiiluivat taivaalla
ja kirkkaina, kuin timanttihelmet, tippui kielletty hedelmä astiaan.
Annukka vaipui sulo-unelmiin liekkien loistossa. Hän iloitsi rahasta,
jolla sai ostaa koreuksia. Hiskikin oli luvannut tehdä uuden tuvan ja —
— —
Niin, Hiski! Oliko siinä mitään ihmeteltävää, ettei hänkään voinut
viihtyä kotonaan, vaan kiiruhti korpeen Tarvaslammin rannalle,
vaikka hän ei ollutkaan mielistynyt koko siihen toimeen, jota siellä
harjoitettiin? Mutta kaunis keittäjätär veti häntä puoleensa. Ja siellä
sitä juteltiin totta ja pilaa ja laulettiin ja vietettiin hupaista
elämää kirkkaina kevätöinä — — —
Hiskin tupa, josta Annukka oli uneksinut, jäi kesken, kun kevät tuli
niin aikaisin. Annukka oli käynyt isänsä asioilla kevään kuluessa
useita kertoja Niemelässä, jonka maalla Sahin torpat olivat. Hän oli
sievä, sorea tyttö eikä siis ollut ihmettä, että hän oli alkanut
herättää Niemelän Jukan, talon tulevan isännän, huomiota. Jukka tulikin
usein puhuttelemaan häntä. Vaikka kylässä tiedettiin puhua paljonkin
pahaa Jukasta, osasi hän kuitenkin miellyttää tyttöjä puoleensa.
Kummallisilla tunteilla Annukkakin palasi usein Niemelästä. Hiski oli
hänelle rakas. Mutta hän ei ollut koskaan puhellut hänelle mitään
rakkaudesta. Hiski oli kauniimpi kuin Jukka — mutta Jukka oli rikas!
Hän oli aivan totisen näköisenä kysynyt kerran, eikö Annukan tekisi
mieli päästä Niemelään emännäksi. Annukka ei muistanut, että Jukka oli
tehnyt monta nuorta tyttöä onnettomaksi.
Annukka oli koko kevään odotellut Laukku-Pekkaa tulevaksi heille.
Nuo hohtavat markat, joita isänsä hänelle oli antanut valvojaisista,
polttivat hänen taskussaan ja hänen olisi välttämättömästä ollut
saatava uusi huivi paimenpäiviksi päähänsä.
Tulipa viimeinkin tuo odotettu vieras. Tervehdittyänsä avasi hän
laukkunsa ja lateli, levitteli pöydälle kirjavia tavaroitansa. Annukan
silmät loistivat ilosta, valikoidessansa huivia ja esiliinoja. Löysipä
viimein mieleisensä ja pitkä tinkiminen alkoi. Venäjän mies huojensi
huojentamistaan ja Annukka antoi hänelle rahat. Hän sai huivin,
esiliinan ja muita koreuksia, "silkkiliinat silmillensä, punapaulat
päänsä päälle".
— A onhan sulla rahoah, tenkoah on kuin jeätä. Osta sie vielä! Silkkiä
on, shoaliah on.
— Ei minulla enää ole rahaa, millä ostan, vastasi tyttö.
— A tiiänhän mie, että on. Rikashan sulia on sulho. Tuo huomenna
kihlat. Komean osti silkin, punalaitaisen, ja sormuksen osti.
— Heittäkää pilkka ja menkää tiehenne! Ei minulla ole sulhoa ja
vaikkapa olisikin, niin ei sen kannattaisi sellaisia ostella.
— A puhuhan pois! Luulet mun ei tietävän ja tiiän kuitenkin kaikki!
sanoi kaupitsija mennessään. Annukka mietti pitkään, mitä hänen sanansa
merkitsivät, vaan ei voinut niitä käsittää.
Laukku-Pekka meni Hiskin luokse ja osti häneltä oravannahat. Hiski
seurasi häntä kirkkotielle, tinki siellä vähän aikaa, maksoi rahat ja
pisti mustan kääreen taskuunsa. Sitten he erkanivat.
Annukka hääräili askareissansa iloisena kuin lintu. Oli lauantai ja hän
teki puhdasta, pesi tuvan pöydän, penkit sekä akkunat. Hänen tarvitsi
mennä noutamaan vettä lähteestä ja hän pani ostamansa uuden huivin
päähänsä. Yksi tie, kaksi asiaa, ajatteli hän. Kuvastinta hänellä
ei ollut eikä tuolla Laukku-Pekallakaan sattunut sellaista olemaan.
Lähteen kirkkaassa vedessä hän toisinaan kurkisteli kuvaansa. Siellä,
hän tahtoi nähdä, miten uusi huivi vaatettaisi häntä. Ja hän tuli
entistä iloisemmaksi nähdessään, miten hyvin se sopi hänelle.
Hän täytti astiansa ja läksi kiiruhtain astumaan kotiinsa. Mutta
samalla näki hän jonkun tulevan kirkkotiellä. Se oli täti. Annukka
säpsähti. Varmaankin oli täti nähnyt hänen kurkistelevan kuvaansa
lähteessä ja hän pelkäsi saavansa taas saarnan kuulla. Töin tuskin
kerkesi hän kätkeä uuden huivinsa, ennenkuin Kaisa astui sisälle.
— Hyvää päivää, Annukka! sanoi hän läähättäen lammasnahkaturkissaan ja
kätteli Annukkaa. Mutta torumisia ei tullutkaan tällä kertaa. Hän vaan
kertoeli Annukalle kylän uutisia ja näytti niin ystävälliseltä, että se
Annukkaa kummastutti. Ja mielessään hän jo iloitsi siitä, ettei tätinsä
ollut mitään huomannut.
— Näytäppäs sitä uutta huivia, joka oli päässäsi ja jota kurkistelit
tuolla lähteessä, sanoi Kaisa äkkiä, ennenkuin tyttö oli kerinnyt
ihmettelemisensä lopettaa. Annukan ei auttanut vastustella, sen tiesi
hän entiseltä. Täti oli niitä ihmisiä, joilla on omituinen voima
anastaa itsellensä kuuliaisuutta. Vaikka Annukka oli usein päättänyt
olla tottelematta tätinsä kieltoja ja käskyjä, ei hän kuitenkaan
saattanut olla vetämättä auki pöydänlaatikkoa, jossa ostoksensa olivat.
— Taas noita hullutuksia! Mistä ilmoisna ikänä olet sinä tuon turhuuden
oppinut? Eiväthän nuo ostoksesi sinua lämmitä kipenettäkään. Ja entäs
tuo väri sitten!
Annukka pelkäsi saavansa kuulla enemmänkin, vaan siihenpä se ankaruus
loppui sillä kertaa. Täti tosin piti vielä pientä murinaa siitä,
ettei Annukka kysy häneltä mitään, vaan tuhlailee rahansa tuollaisiin
turhuuksiin.
— Selvästi näkyy, ettet ole syntynyt köyhän miehen vaimoksi. Ei
vähät riitä kaiken sen riman ja rihkaman ostamiseen, jota sinä näyt
tarvitsevan, sen minä sanon ja sanonpa vielä senkin, että jollet
parempia saa, niin älä torppareitakaan huoli! lausui hän lopuksi ja
näytti koittavan hymyillä. Hän oli Annukasta todellinen arvoitus.
Kaisa tarkasteli Annukan käsi-aloja huomaamatta niissä mitään
moitittavaa. Ainoastaan tuo puhtaan teko oli hänen mielestään melkein
liikanaista niin usein sellaisessa metsätorpassa. Taloissa tuolla
kylässä, jossa käy paljon vieraita, on se paikallansa, vieläpä on
tarpeellistakin. Kuitenkin myönsi hän sen olevan hyvän tottumuksen,
joka voisi vielä tulla tarvituksikin.
Vierailtuaan aikansa, jätti Kaisa Annukan hyvästi ja käski sunnuntaina
tulla vieraaksensa. Annukka lupasi tulla kirkkoon ja siltä tieltä
poiketa katsomaan tätiänsä, joka nyt ensikerran oli osottanut hänelle
huomattavampaa ystävyyttä.
* * * * *
Paljon oli jo ihmisiä kokoutunut sunnuntaiaamuna Niemelän
venehuoneelle, kun Lassi ja Annukka sinne saapuivat. Kaisakin oli
kirkkoon menossa ja kun jo luultiin kaikkien saapuneen, lykättiin
vesille vene, johon mahtui paljo väkeä. Kukin istui paikallansa.
Niemelän isäntä istui perää pitämään. Jukka houkutteli Annukkaa
rinnallensa soutamaan, johon hän suostuikin, enemmän tätinsä
kehoituksesta kuin omasta halustaan. Veneessä-olijat kuiskailivat siitä
sitä ja tätä. Rantalan Mari, jota kaikki luulivat Jukan morsiameksi,
katseli karsain silmin Annukkaa, joka posket punoittavana souteli Jukan
rinnalla.
Selällä yhdytettiin muitakin veneitä ja perämies kehoitti
venekuntalaisiaan ottamaan vähän ”kirkko-kopunaa". Soutajat tiesivät,
mitä sillä tarkoitettiin ja alkoivat soutaa tarmonsa takaa" Kilpasoutu
syntyi oikein kiivas, mutta Niemelän vene jäi tappiolle ja perämiestä
suututti.
— Kuka tässä viitsii soutaa, kun tuo lihapieles perässä istuu!
kuiskailivat muutamat.
— Olisipa vaan Hiski ollut muassa, niin olisimme heille näyttäneet,
kuka voiton pitää, tuumaili Lassi.
— Parasta oli, että pysyi kotona eikä tullut; painoa sellaiset vaan
lisäävät, jupisi Jukka. Hän oli olevinansa voimakas eikä tahtonut
kuulla mitään Hiskistä.
— Puhu muille, vaan älä minulle sellaisia! Et ole nähnyt Hiskin voimia.
Hän ei käytä niitä, ennenkuin tarpeen tullessa, muistutti Lassi.
— Olisipa niitä joskus hauska nähdä noita Hiskin voimia, pilkkaili
Jukka, mutta lopetti kuitenkin siihen, sillä Lassin kanssa häntä ei
haluttanut sanasotasille ruveta.
Veneet saapuivat kirkkorantaan, jossa jo ennestään oli paljon niitä.
Miehet vetivät veneen maalle ja naiset rupesivat pukeutumaan puiden
juurella kirkko-koreuksiinsa. Muutamat silmäilivät pilkallisesti
Annukkaa ja parjaileminen alkoi. Rantalan emännän mielestä oli Annukan
käytös kokonaan sopimatonta.
— Mitäpä se niin sopimatonta oli? Useinhan sellaista tapahtuu ja mitäpä
sillä sitten on väliä, missä mikin soutelee? sanoi Kaisa, joka sattui
kuulemaan Rantalan emännän sanat.
— On se sentään sopimatonta että Annukka tuppautuu Jukan rinnalle
soutamaan. Olisihan, siihen ollut parempiakin menemään.
Eukoille tuli sanasota. Kaisa sanoi, että Rantalan Marikin olisi
mielellään mennyt siihen, jos vaan Jukka olisi huolinut. Sepä suututti
kovin Rantalan emäntää, mutta hän koetti hillitä mieltään, sillä
hän tiesi, ettei Kaisaa ole suukavissa helppo voittaa, varsinkaan
kirkkoväen keskellä. Keskustelu Annukasta ei kuitenkaan siihen loppunut.
— Suostukoon vaan Jukan ystävyyteen, niin kyllä sitä vielä katuukin,
sanoi yksi.
— Niin aina. Pitäisipä hänen toki ymmärtää, ettei Jukka häntä
todenteolla suosittele, vastasi toinen.
— Mutta ihmeitä on ennenkin tapahtunut. Kaisa on taitava noita. Jukan
sanotaan jo Laukku-Pekalta kihlatkin ostaneen, muistutti joku joukosta.
— Kaisa on keittänyt lempijuoman! Hän on noitunut Jukan rakastamaan
veljensä tytärtä! kuiskaeltiin nyt ääneensä.
Rantalan Mari punoitti kuin kukon heltta. Hän koki hillitä toisia
pitämästä suurta suuta niin pienestä asiasta ja arveli, ett’eiköpä
tuo liene ollut vaan leikkiä niin Jukalta kun Annukaltakin. Kaisa oli
kuullut kuitenkin kaikki ja lausui, vahingon ilo kasvoillaan:
— Ellei Mari olisi edes sen vertaa pitänyt minun puoltani, niin
olisin sanonut tässä teille, kuka minulta on lempijuomia tilannut
Jukkaa varten. Kaikki silmäsivät Maria, joka kadottautui kiireesti
väkijoukkoon.
Annukka ei näistä kiistoista tietänyt mitään. Hän astui kukoistavana
kuin ruusu hautausmaalla hautakumpuin välillä, hartaudella kuunnellen
aamukellon kaikumista tyynessä aamu-ilmassa. Omituinen juhlallisuus
vallitsi kaikkialla, Lehdet olivat juuri pukeuneet puihin ja kevään
herttaisissa verhoissa lepäsi ihana luonto. Annukan mielen täytti
kummalliset, sekaisen mielen ihastuksen tunteet. Aina vaan tuli
mieleensä Jukan ystävyys ja istuminen hänen vieressään kirkkoveneessä.
Nyt alkoi hän ruveta käsittämään Laukku-Pekan ja tätinsä omituisia
puheita ja hänestä tuntui niin hupaiselta olla edes olevinaan, vaikkapa
ei vielä olisikaan, Jukan morsian.
Ihmisiä käveli joukoissa haudalta haudalle juhlapuvuissa, valkoiset
nenäliinat käärittyinä suurien virsikirjain ympärille. Annukkakin alkoi
kulkea ristiltä ristille, lukien hautakirjoituksia ja virren värsyjä.
Yht’äkkiä huomasi hän erillään muista pienen, valkean ristin, jossa
oli vaan nimi: _Emma Tuomi_ ja Raamatunlause: Jos pahanjuoniset sinua
houkuttelevat, niin älä heihin suostu!
Tuntui siltä, kuin olisi suuri kivi taivaalta pudonnut hänen päähänsä.
Hänen polvensa eivät voineet kannattaa häntä, vaan hän putosi
voimatonna istumaan ruohomättäälle ja suuria kyyneleitä vieri hiekkaan
hänen silmistään. Tuota ristiä ei hän muistanut ennen nähneensä.
Ainakaan ei hän ollut ennen lukenut kirjoitusta siinä. Sen allako siis
lepäsi Emma Tuomi, tuo keskellä kukoistustansa kuihtunut, suruun ja
häpeään sortunut orpotyttö. Nyt vasta Annukka muisti, että Jukan nimi
oli eroamattomasti yhdistetty Emman onnettomuuteen ja häpeään. Hänestä
tuntui ikäänkuin Emma olisi haudastaan varoittanut häntä — — —
* * * * *
Kirkosta palattuaan ei Annukka mennyt enää Jukan rinnalle soutamaan,
vaikka tämä houkutteli häntä.
— Mene vaan, vaikka rikasten kiusallakin! kuiskasi tätinsä. Mutta
Annukka souteli isänsä rinnalla. Vastenmielisesti poikkesi hän
tätinsä tuvalle eikä aikonut siellä ensinkään viipyä. Kun Annukka oli
väkisinkin lähtemäisillään sieltä, toi Kaisa arkustaan kääreen, jonka
levitteli juhlallisesti pöydälle. Siinä oli suuri punalaitainen silkki
ja sen sisässä pienessä paperissa kultasormus. Annukka joutui hämille
nähdessään ne kauniit tavarat.
— Tiedätkös, ketä varten minulla näitä on? kysyi Kaisa?
— En. Mahdotontahan minun on sitä tietää! vastasi Annukka.
— No niin, niitäpä ei joka poika jokaiselle tytölle tarjoakaan. Ne ovat
sinulle aiotut. Ota ja korjaa ne!
— Mahdottomia puhutte! Kukapa minulle tuollaisia antaisi!
— No, tiedä sitten, hupakko, että Niemelän Jukka tahtoo sinua
morsiamekseen ja on pyytänyt minua puhemiehekseen!
Annukka oli kuin puulla päähän lyöty. Nyt selvenivät hänelle
Laukku-Pekan sanat. Nyt arvasi hän, mistä tuo tätinsä ystävyys oli
kotoisin.
— En minä niitä voi ottaa! vastasi hän epäileväisesti.
— Vai et huoli! Vai katsot ylön sellaiset kihlat, jotka olen sinulle
toimittanut. Enpä luullutkaan sinua noin typeräksi, että hylkäisit
onnesi ja saattaisit vielä häpeään!
— Älkää olko vihainen. Arvaattehan te itsekin, etten minä voi niitä
ottaa.
— Miksi et voi! Eikö tee mielesi Niemelään emännäksi? Vai tahdotko
mieluummin nälkää nähdä metsätorpassa.
— En niinä aio ruveta rikasten narriksi. Vieköön kultansa ja silkkinsä
muille. Minusta hän ei kuitenkaan huolisi.
— Oletkos mieletön! Tottapa hän sinut ottaisi, koska kihlatkin antaa!
jatkoi Kaisa.
— Hän kyllä ne vaatisi jälleen — sitten kun olisin petetty.
— Sinä oletkin petetty! Eikä se karhunpenikka siellä naapurissa
ole kaikkea järkeä päästäsi kiehtonut? Jos vähänkin ajattelisit,
niin huomaisit, kuinka suuri etu se olisi, että pääsisit Niemelään
emännäksi. Et tarvitseisi itse puutosta kärsiä ja voisit vielä köyhää
sukulaistasikin auttaa!
— Jukka astui samassa sisään.
— Tuletpa kuin tuulen tuomana, lausui Kaisa. Kepillä toinen toisen
asiaa ajaa, minkä minäkin. Koeta itse parastasi, sanoi hän hymyillen ja
jätti heidän kahden kesken.
Jukka istui tytön viereen ja alkoi sovitella sanojaan. Hän sanoi jo
kauvan silmäilleensä, Annukkaa sillä mielellä, että ottaisi hänet
vaimokseen. Annukka kielsi hänen tekemästä pilkkaa köyhän lapsesta
eikä luvannut uskoa häntä. Mutta Jukka kehui hänen kauneuttaan, hänen
siivouttaan ja toimellisuuttaan ja vakuutti aikomuksensa olevan
totisen. Annukka tunsi, ettei hänellä enää ollut voimaa vastustella
ja oli jo vähällä ottaa silkin Jukan kädestä. Mutta kun Jukka samalla
laski toisen kätensä hänen kaulallensa, tunsi hän ikäänkuin käärmeen
piston kaulassaan, hypähti äkkiä ylös ja jätti tuvan, ennenkuin Jukka
kerkesi häntä siitä estää. Kaisa ja Jukka jäivät ihmettelemään hänen
pikaista lähtöään.
* * * * *
Eräänä kauniina aamuna laskettiin Sahin torppain eläimet ensikerran
laitumelle ja Annukka kävi niitä paimentamaan. Karjaa on siellä tapana
kaitsea vaan ensimäisenä ja toisena päivänä, kolmantena ne jo jätetään
oman onnensa nojaan samoilemaan Tapiolan tanhuvia.
Ilosta hyppelivät lehmät ja lampaat juoksennellen ympäri peltoja ja
niittyjä ja etenivät viimein Ristimäen rinteille. Muurikki puski
puita, kiviä ja kantoja ja Mäyrikki kiersi ympäri Sieppiä sarviinsa
tavoitellen, mutta se pahan ilkinen kerkesi aina väistää takapuolelle
ja haukkui, räyskytteli sieltä. Nuoremmat elukat taas kippasivat häntä
korkealla ja tömistivät pitkin ketoja, ryhtyen tuon tuostakin voimain
koetuksiin keskenään. Olipa siinä urheilua! Vuonaset hyppelivät kiville
ja mättäille niin varomattomasti ja hillimättömästi, että äideiltä
pääsi kimakka hätähuuto — vai ilohuutoko lienee ollut? Pienokaiset
siihen vastasivat vielä kimakammilla äänillään, mutta jatkoivat
kuitenkin vallatonta leikkiään. Vapaudestaan ne kaikki niin iloitsivat.
Annukka istahti korkealle kivelle Ristimäen kukkulalla ja silmäili
sieltä avaraa, ihanaa laaksoa, joka leveni silmäinsä edessä. Rauha ja
tyyneys vallitsi kaikkialla. Eläimetkin olivat viimein, temmellettyään
aikansa, laskeutuneet lounasta lepäämään paisteiselle rinteelle. Siellä
ne nyt kilvassa lekottelivat, torkkuivat ja märehtiä nieputtelivat.
Tarvaslampi nukkui tuolla alhaalla ja sen syvyydessä kuvastihe
sinitaivas ja rannan korkeat koivut ja Sahin torpat ja koko keväinen
luonto yhtä suloisena ja viehkeänä, kuin todellisuudessa. Annukka
solmei seppeleen ruohoista ja lehdistä ja kiinnitti sen ristiin,
katseli sitten kaukaisia seutuja, jotka näyttivät niin ihanilta hennon
autereen sinisten uutimien läpi. Siellä täällä kohoili kaukaisuudessa
synkkiä savupilviä palavista ohrakaskista. Hiski veisteli hirsiä tuvan
takana paitahihasillaan. Tarvaskosken pauhu kuului korvesta ja kilvan
helkytteli hellää ääntänsä metsän siivillinen soittokunta.
Hiski huomasi Annukan karjoineen olevan miten rinteellä. Eipä hänkään
enää malttanut pysyä työssään, vaan löi kirveensä hirren päähän ja
läksi astumaan Ristimäelle päin. Kävellessänsä valmisti hän suuren
pajupillin, josta päästeli iloisia säveliä, kuten paimenessa on tapana.
Ilosta sykähti sydämensä. Hän aikoi paljonkin puhella Annukan kanssa.
Hän aikoi kysyä, mitä oli tullut heidän välilleen, kosk'eivät he enää,
niinkuin ennen lapsena, saattaneet puhella toistensa kanssa. Päättipä
hän suoraan kysyä, oliko siinä puheessa perää, kun sanottiin Annukan
olevan Jukan morsiamen. Hänellä olisi ollut niin paljon sanottavaa
— noina kevään herttaisina hetkinä heräjää niin kummallisen helliä
tunteita, varsinkin tuollaisten vilpittömäin luonnonlasten sydämissä.
Mutta kukkulalle päästyään huomasi hän olevan niin vaikean päästä
alkuun. Hän kysyi, oliko Annukalla hauskaa, kuinka hän voi, ja muuta
sellaista, tavallista, jokapäiväistä. Hän päästeli muutamia iloisia
säveliä pajupillistään, taittoi pari pientä lepän oksaa, joita alkoi
pureskella ja jäi neuvottomana ja surumielisenä katselemaan viehättävää
paimentyttöä, joka hänelle hymyili veitikkamaisesti. Sitten alkoi
hän puhutella Sieppiä, vuoli männyn latvasta sievän hierimen, jonka
lahjoitti Annukalle. Sitten palasi hän jälleen työhönsä tyynen
näköisenä. Mutta sydämensä sykki kiivaasti.
Annukka paimensi karjaansa laulellen ja vispilöitä valmistellen
Ristimäen rinteellä. Kun hän iltapuoleen saattoi karjaa kotiin, meni
hän Hiskin äidille kertomaan, mitä paimenesta kuului. Varovasti
silmäili hän ympärilleen, kulkiessaan tuvan nurkan ohitse. Mutta
etehiseen jalkansa astuttuaan, sai hän vettä vasten silmiään. Hiski
sitä sieltä nakkasi ja lausui: Hyvää maito-onnea! Vaikka Annukka vähän
kastui, huvitti se häntä kuitenkin suuresti. Eihän leikistä auta
suuttua. Sellainen on tapa, että ensi päivän paimenet kastellaan.
Sitten lehmät lypsävät — niin luultiin ennen. Mutta nyt harjoitetaan
kastelua vaan hupaisuuden vuoksi.
* * * * *
Oli eräs sunnuntai kesäkuun lopulla. Ilma oli lämmin ja tyyni. Ruohikko
oli jo ehtinyt kasvaa pitkäksi Tarvaslammin rannoilla ja valkeat
lummekukat leijailivat veden pinnalla. Sahin miehet olivat aikaisin
aamulla olleet ongella ja tuoneet hyvän joukon ahvenia. Mutta Sanna
oli yöllä tullut hyvin kipeäksi. Hän ei tuskitellut, sillä hän oli
kärsivällinen luonteeltaan. Muutamia tyytymättömyyden huokauksia pääsi
kuitenkin huuliltaan ja ne sisälsivät Hiskille pienen viittauksen. Hän
toivoi Hiskin olevan tyttären, että voisi itse valmistaa ruokansa ja
vaatteensa, sitten kun hän on poissa, johon luultavasti ei olisi pitkää
aikaa, sillä niin pahoin tunsi hän voivansa.
Ruokailtuansa astui Hiski ulos ja näytti hyvin miettiväiseltä.
Tässä täytyy tehdä päätös, menköönpä syteen eli saveen, tuumaili
hän itseksensä ja meni vaatehuoneesensa. Arkustansa otti hän mustan
kääreen, jonka keväällä oli ostanut, pani sen poveensa ja astuskeli
rantaan päin. Pitkään aikaan ei hän ollut mistään vakavista asioista
puhellut Annukan kanssa. Kerran oli hän kysynyt, pitikö Annukka
Jukasta, ja siitä aikain oli Annukka ollut häntä kohtaan erittäin
vallaton. Hän sysäsi veneen järvelle ja alkoi soudella Annukan
kotorantaa kohden. Siellä näki hän Annukan keräilevän kukkia
pyörtänöllä ja pyysi häntä soutelemaan kanssaan. Annukka puolestaan
pyysi Hiskin auttamaan häntä kukkain poiminnassa ja lupasi sitten
tulla. Siihen Hiski mielellään suostuikin, nenästi veneensä hiukan
maalle ja alkoi poimia kukkia.
— Mitä kukkia sinä tahdot, kysyi hän.
— Tuohan vaikka noita ruiskukkia, vastasi Annukka.
Hiski toi keräämänsä kukkaset ja kysyi, mitä hän niillä niin paljoilla
tekisi, koska entiseltäänkin oli niitä jo koko joukko. Annukka ei
siihen vastannut mitään, vaan solmieli kukista kiehkurata.
— Kuinka kummini jaksaa? kysyi hän viimein.
— Hän sairastui viime yönä. Miksi et enää useammin käy häntä katsomassa?
— Miksi sinä teet pilkkaa minusta?
— Eikö se sitten ollut mieleesi, että kysyin sinulta, oletko Jukan
morsian?
Hiski kysyi tätä hyvin totisena. Mutta Annukka heitti kukkasilla
häntä kasvoille, hypähti veneesen ja sysäsi sen kauas järvelle. Hän
heilutteli kädessänsä kiehkurata ja käski Hiskin tulla soutelemaan
kanssansa.
Hiski ei ollut milläänkään, hymyili vaan ja antoi hänen ilvehtiä. Vene
eteni rannasta jo hyvän matkaa ja pieni tuulen vihuri alkoi kuljettaa
sitä kauemmaksi järven selälle. Sitä päätti Annukka estää ja aikoi
tarttua airoihin soutaakseen takaisin rannemmalle, mutta silloin pääsi
häneltä hätähuuto, sillä hän huomasi, ettei veneessä ollutkaan airoja
eikä melaa. Hiski oli ne tullut nostaneeksi maalle. Hiski rauhoitti
häntä ja sysäsi hänelle airon, jolla hän meloi rannalle. Hiski astui
veneesen ja alkoi soudella pitkin ruohikkorantaa, mutta Annukka istui
mietteissään veneen perässä, kukkakiehkura päässä. Hän oli hyvin
kaunis, ihana kuin kesän haltijatar kukkasilla koristettuna. Hiski jäi
lumottuna katselemaan häntä, unohtaen soutunsa. Vieno tuulen henki vei
veneen Ristimäen alle, jossa he nousivat maalle. Hiski astui suoraan
kukkulalle, jossa istui kivelle tuumimaan. Mutta Annukka kierteli
pitkin mäen rinnettä, etsien mansikoita, joita sinne jo oli ilmestynyt.
Sitten tuli hän ristin luokse ja koristi sen sillä kukkakiehkuralla,
jota äsken oli päässään pitänyt.
Hiski aikoi sanoa hänelle jotakin hyvin kaunista, vaan ei tietänyt
miten alkaa.
— Miksi koristelet isäni ristiä? kysyi hän viimein.
— Siksi kun sinä et osaa sitä tehdä, vastasi Annukka.
Hiski hiipi hiljaa hänen taaksensa ja sulki hänet syliinsä. Mutta
liukkaana kuin ankerias pujahti Annukka pois hänen syleilyksestänsä.
Hän oli saanut entisen uhkamielisyytensä jälleen ja, seisoen etäällä,
kysyi hän:
— Mitä sinä mielit tehdä minulle?
— Aion syleillä sinua, kun olet niin hyvä!
— Vai sanot minua hyväksi! ilkkui hän ja alkoi juosta veneelle
päin. Mutta silloin sai Hiskikin jalat allensa eikä Annukka kauas
kerinnytkään, ennenkuin oli jälleen hänen sylissään ja tunsi pysyvänsä
siinä.
— Hullu poika, päästätkö minut irti! huudahti hän.
— Turhaan pyrit! käsissäni on kylliksi voimaa pidellä sinua.
— Minä suutun ja huudan ja teen vaikka mitä!
— Etpä nyt voi muuta, vaan sinun täytyy istua hetkinen minun polvellani.
— Minä kantelen äidillesi, että sinä olet paha.
— Ja minä sanon isällesi, että sinä olet raivo.
— Päästä minut heti irti!
— Istu nyt vaan siinä, hyvä Annukka, ja kuule muutama vakava sana,
lausui Hiski. Ja hän muistutti miten he ennen usein olivat leikitelleet
siellä rinteellä, kuinka silloin oli ollut hauskaa, kun he olivat
olleet talosilla, hän isäntänä ja Annukka emäntänä.
— Ja mitäpä näistä sitten? Ethän toki enää tahtone, että rupeaisimme
talosille.
— Nythän minä vasta tahtoisinkin. Minä tahtoisin olla isäntänä, suostu
sinä olemaan emäntänä. Rupea vaimokseni, ei ainoastaan leikin vuoksi
niinkuin silloin, vaan todellisuudessa!
Sanat sattuivat raivon tytön hellimpiin tunteisin. Hän aivan masentui,
kätki kasvonsa käsiinsä ja itki, itki niin rajusti, että Hiski pelästyi
ja luuli tehneensä hänelle hyvin pahasti. Hän päästi tytön irti ja koki
lohduttaa häntä. Annukka kuivasi kyyneleensä, kiersi kätensä Hiskin
kaulaan ja kiharoinen päänsä nojasi Hiskin tukevaa rintaa vastaan.
— Minä rupean vaimoksesi! kuiskasi hän. Peipponen lähimmällä oksalla
kuuli sen, kertoi uutisen laulurastaalle, joka lennellessään kertoi
sen leivoselle. Tämä vuorostaan lauleli sen pääskyselle, joka lensi
kotiräystäälle ja kertoi asian siskoillensa. Mutta perhot ja mehiläiset
vaikenivat pihan kukkasilla, kuulivat uutisen ja kuiskailivat joka
kukalle ja kukkain tuoksussa leveni tieto heidän onnestansa ihanan
luonnon kaikille aloille.
Kun tämä onnen kylläisyyden ensi hetki oli ohitse ja tunteet vähän
asettuneet, rupesivat he keskenään puhelemaan. Annukka silmäsi ujosti
Hiskiä, joka vielä oli aivan punastunut. Hän nosti tytön jälleen
polvelleen. Nyt ei heillä kiirettä ollut. Päin vastoin teki heidän
mielensä viipyä siellä, missä kaikki näytti ikäänkuin iloitsevan heidän
kanssansa. Annukka muisti vihdoin mansikat esiliinassaan ja kehoitti
Hiskin niitä maistamaan, sillä ne olivat kesän ensimäiset tuotteet.
Loput lupasi hän viedä sairaalle kummillensa. Hiski puolestansa otti
povestansa mustan silkin, jonka antoi kihloiksi morsiamellensa. Silkkiä
ei Annukalla ennestään ollut. Se oli siis hänestä sanomattoman kallis
lahja.
* * * * *
Mitä enemmän Hiski miehistyi, sitä jäykemmäksi ja harvapuheisemmaksi
muuttui hän. Tavallisesti pysyi hän mieluummin kotosella; mutta
toisinaan, kun mieleensä juontui, meni hän sunnuntai-illalla Niemelän
kylässäkin käymään. Siellä oli paljon hänen ikätovereitaan ja kun
yhteen tultiin, niin syntyi aina voimankoetuksia. Woiton toisista
oli näihin asti saanut Rassin Roisto, Niemelän Jukan hyvä toveri,
joka äitineen asui loisena Niemelän saunassa. Rassin Roistoksi häntä
tavallisesti nimitettiin konnan kuriensa vuoksi, vaikka nimensä
oikeastaan oli Risto. Hän olikin jo kärsinyt julkisen rangaistuksen
ilkitöistänsä.
Kokoontuipa taas poikia, muiden muassa Hiskikin, kylän tanhualle,
ja voimankoetus alkoi. Heitettiin painia, vedettiin kissanhäntää ja
väkikarttua sekä nostettiin väkikiveä. Rassin Roisto voitti toiset
aivan järestään; mutta Jukka ei ottanut osaa koetuksiin. Jukkaa ei
Roisto ollut koskaan voittanut. Sanottiin hänen tahallaan jättävän
voiton aina ystävälleen eikä Jukka ruvennut kilpaan kenenkään muiden
kanssa, vaan arveli, että koska hän voittaa Roiston ja Roisto voittaa
toiset, niin tietäväthän he koettamattakin kutka heistä ovat väkevimmät.
Molemmat ylvästelivät voimistansa, kuten Goliat muinoin. Hiskille tuo
ei ollut mieleen ja hänkin sanoi haluavansa koetella.
— Tule vaan tänne, niin kyllä minä tuollaisen metsäpukin pian ketistän!
pilasi Roisto.
— Suuret sanat eivät suuta halkaise! virkkoi Hiski.
Siinä sitä sitten tömisteltiin ja puserrettiin, että kamara kimpoeli
kankaasta. Roisto oli tottuneempi paininheitossa kuin Hiski ja hän
käytti vielä viekkauttakin avukseen, pistäen äkkiä jalkansa Hiskin
jalkoihin, koettaen siten edes saada häntä säkeytymään. Matta ei
siitä mitään tullut. Hiski viimein kohotti hänet korkealle ilmaan
ja keikautti pitkäkseen nurmelle. Ääretön naurun rähähdys seurasi
Hiskin voittoa, sillä se oli kaikkein mieleen. Roisto kiljui ja puhkui
vihoissaan, vaatien Hiskiä väkikartun vetoon, mutta yhtä huonosti kävi
hänen siinäkin. Hiski veti hänet helposti puolelleen. Poikajoukko
väitti, ettei Jukkakaan Hiskille riittäisi. Hänen ei auttanut muuta,
kun koettaa, mutta alle kynsin jäi hänkin. Silloin toiset poiat
tarttuivat Hiskiin, kohottivat hänet korkealle käsissään ja hurraten
ja huutaen julistivat hänet "väkimieheksi". Sellainen menestys täytti
Juhan ja Roiston kateudella ja he nauroivat pahaa naurua, kuiskaelleen
keskenään, sill'aikaa kun toiset vielä jatkoivat touhuilemistaan.
Kun Hiski erkani heistä mennäkseen kotiinsa, lyöttäytyi Roisto hänen
toverikseen. Hän sanoi aina haluavansa pysyä Hiskin ystävänä ja
kehoitti häntä yhtymään kolmanneksi Juhan ja hänen liittoonsa, koska
he olivat kaikki rotevia poikia. Hiski hymyili noille kauniille
sanoille ja poikkesi kirkkotieltä eräälle metsäpolulle, joka oikasi
matkaa. Yksinäistä lautaa myöten päästiin joen poikki. Hiski kysyi,
eikö Roisto jo tahtoisi kääntyä takaisin; mutta hän arveli vieläkin
saattavansa tulla, koska häntä huvitti Hiskin seura. Hiski kulki edellä
joen yli vievää lautaa. Kun he olivat päässeet joen keskikohdalle,
tarttui Roisto äkkiä Hiskin vyötäisiin ja koki sysätä hänet syvällä
juoksevaan veteen. Hiski oli aavistanut jotakin sellaista ja tiesi olla
varuillaan. Roiston koe ei onnistunut. Hiski käännähti äkkiä taaksepäin
ja tarttui lujasti matkatoverinsa rintapieliin.
— Mitä sinulla oli mielessä? kysyi hän.
— Se oli vaan leikkiä. Minä tahdoin vaan vähän peljättää sinua, vastasi
toinen.
— Tämä on myöskin leikkiä. Eihän koira siitä pahene, vaikka karvat
kastuvat! lausui Hiski ja sysäsi toverinsa jokeen. Nyt on liittomme
vahvistettu. Mene ja kerro terveisiä Jukalle uudelta liittoveljeltä!
lisäsi hän, jatkaen levollisena matkaansa, kuulematta Roiston pahaa
ennustavia uhkauksia.
* * * * *
Hiskin äiti sairastui kovasti ja tunsi kuolemansa lähestyvän. Annukka
istui uskollisesti hänen vuoteensa vieressä, holhoen häntä. Hiski oli
lähtenyt pappia noutamaan.
Huomattuaan sairaan nukahtaneen, alkoi Annukka siistiä tupaa, lakaisi
laattian, pyyhkieli tomut, korjasi pois liiat tavarat ja asetti
angervan kukkia akkunalle veteen sekä jätti oven auki, että raitis ilma
pääsi sisälle virtaamaan.
Kun sairas heräsi, tuntui hänestä siltä, kuin olisivat hyvät
hengettäret käyneet tuvassa. Ilma tuntui niin raikkaalta ja angervan
kukat levittivät suloista tuoksuansa.
— Jopa sinä, hyvä lapsi, olet taas siinä, sanoi hän, huomattuansa
Annukan.
— Enhän voi toki jättää teitä yksin, kun olette niin heikko, vastasi
Annukka.
— Heikkohan minä olen enkä enää kauan viivy tässä maailmassa. Olisin
kumminkin suonut niin kauan eläväni, että olisin nähnyt sinut
miniänäni. Hiski ei koskaan huoli kenestäkään, ellei hän sinua saa,
vastasi sairas.
Annukka olisi heti, kun Hiski kihlasi hänet, mielellään ilmoittanut
sen, vaan ei ollut uskaltanut siitä ruveta puhumaan, kun sairas oli
niin heikko. Nyt hän sen ilmoitti ja pyysi kumminsa siunausta.
— Mitäpähän minä muuta voisinkaan teille antaa? Suokoon Jumala teille
onnea! huokasi Sanna ja vaikeni hetkeksi.
— Yhden asian tahtoisin mieleesi painaa, alotti hän sitten. Sinä autoit
keväällä isääsi viinanpoltossa. Älä sitä enää koskaan tee, sillä siitä
voi seurata paljo onnettomuutta. Et tule enää olemaan isäsi vallassa ja
voit siis kieltäytyä siitä, sillä se on synti.
— En, en koskaan suostu siihen enää, vakuutti Annukka, otti pöydältä
savustuneen Uuden Testamentin ja alkoi lukea siitä sairaalle.
Illemmalla tuli pappi ja ripitti sairaan. Pastori Saarni oli
herttainen opettaja. Mielellään hän lohdutteli murheellisia ja käveli
mielihyvällä pitkiäkin matkoja, saadaksensa ojentaa pyhän sakramentin
ijankaikkisuuteen astuville. Sanankuulijansa rakastivat häntä kuin
isäänsä. Annukan äiti oli aikoinaan ollut palveluksessa hänellä ja
siitä syystä oli hän aina osoittanut erityistä ystävyyttä Annukkaa
kohtaan.
Vierashuonetta ei torpassa ollut. Kipitettyään sairaan, astui pastori
ulos tuvasta ja ihanteli tyyntä, kaunista luontoa. Hiski vei tuolin
aitan eteen pihlajan juurelle ja pyysi häntä istumaan. Annukka tarjosi
hänelle virvokkeiksi mansikoita maidon keralla. Kahvia ei vielä siihen
aikaan käytetty metsätorpissa.
Lähtiessään kävi pastori vielä sairasta puhuttelemassa. Lassi
meni häntä saattamaan kotiin. Sieltä palattuaan tapasi hän vanhan
naapurinsa, jonka kanssa aina oli ystävyydessä ja sovinnossa asunut,
kylmänä. Hiski ja Annukka istuivat itkusilmin kuolinvuoteen ääressä.
Syvä surun ja kaipauksen tunne valtasi Lassinkin mielen.
Pienten hautajaisten pidettyä ryhtyivät Sahilaiset jälleen töihinsä.
Kiiru heinänteko alkoi. Annukka auttoi uskollisesti miehiä. Suloisissa
mietelmissä, vaikka tosin kummiansa kaivaten, asteli hän työpaikoille
kudelmaansa kutoen. Valkeat sukat ja punaista suissa — ne tulivat niin
kauniit hänen mielestänsä. Mitäpä siitä, vaikka hän käyttikin hiukan
tuota ilon ihanata väriä. Eipä hän niitä itselleen kutonut. Pastorille
hän ne aikoi antaa, kun kuulutuskirjaa mentäisiin teettämään. Tapa on
sellainen. Talollisten tyttäret vievät paidan, torpan tytär vie sukat.
Pidettiin sitten tuonnempana pienet häät Sahin torpassa. Niemelän
isäntäväki oli myös käsketty häihin. Isäntä suostui siihen, että
molemmat torpat yhdistettäisiin, joten Sahilaisten työalat paranivat.
Kaisakin oli häihin käsketty, mutta hän ei tullut eikä siitä hää-ilo
paljoa vähentynyt, vaikka hän poiskin jäi.