Samaan aikaan tuli kaksi muutakin tarjousta. Toisen lähetti muuan
Troyesin asianajaja, herra Sourdat. "Olen valmis", sanoi hän rohkeasti,
"puolustamaan Ludvig XVI:ta, sillä tiedän hänet viattomaksi!" Toisen
tarjouksen teki Olympe de Gouges, omituinen etelä-ranskalainen
naiskirjailija, joka saneli huvinäytelmänsä, koska, niin väitettiin,
hän ei osannut kirjoittaa.
Olympe de Gouges oli ruvennut naisten asianajajaksi. Hän vaati, että
naisille oli annettava samat oikeudet kuin miehillekin, että he
pääsisivät eduskuntaan, saisivat ottaa osaa lainsäädäntötyöhön, päättää
rauhasta ja sodasta, ja hän tuki vaatimustaan seuraavalla ylevällä
väitteellä: "Mikseivät naiset saa nousta puhujalavalle, koska he kerran
nousevat mestauslavallekin?"
Hän sille todella nousikin, nais-rukka. Mutta kun hänen tuomionsa oli
julistettu, tuli hänestä nainen, heikko nainen. Käyttääkseen hyväkseen
lain suomaa etua hän selitti olevansa äitiyden tilassa.
Tuomioistuin toimitti tuomitun lääkärien ja kätilöitten tutkittavaksi.
Tutkimuksen tulokseksi ilmoitettiin, että mikäli hän oli raskaana, se
raskaus oli niin verestä laatua, ettei sitä voitu vielä todeta.
Mestauslavalla hän esiintyi jälleen miehenä ja kuoli, niinkuin hänen
laisensa naisen tulee kuolla.
Malesherbes oli sama Lamoignon de Malesherbes, joka oli ollut
ministerinä Turgotin kanssa ja kaatunut tämän mukana. Olemme varemmin
maininneet, että hän oli seitsemänkymmenen tai kahdenkahdeksatta
ikäinen pikku vanhus, syntynyt kämpyräksi ja hajamieliseksi, pyyleväksi
ja rahvaanomaiseksi, ja "oikea apteekkarityyppi", kuten Michelet sanoo,
eikä hänessä olisi luullut piilevän entisaikojen sankarihenkeä.
Konventissa hän puhutteli kuningasta aina sireksi.
"Kuinka sinä uskallat puhua noin meidän edessämme?" kysyi häneltä muuan
konventin jäsen.
"Koska halveksin kuolemaa", vastasi Malesherbes mutkattomasti.
Ja hän halveksi todella kuolemaa, johon hän meni puhellen tovereilleen
vankkureissa ja jonka hän otti vastaan, ikäänkuin olisi — käyttääksemme
tohtori Guillotinin sanontaa — tuntenut vain _kevyttä raikkautta_
niskassaan. Monceauxin portinvartija — mestattujen ruumiit kuljetettiin
Monceauxiinn — Monceauxin portinvartija totesi omituisella tavalla
tämän kuoleman halveksimisen. Tuon päättömän ruumiin housuntaskusta
hän löysi Malesherbesin kellon. Kello näytti kahta. Tapansa mukaan
kuolemaantuomittu oli vetänyt sen kello kaksitoista, siis hetkellä,
jolloin hän nousi mestauslavalle.
Kun Target oli pettänyt, pyysi kuningas avustajikseen Malesherbesin ja
Tronchetin. Nämä puolestaan kutsuivat kolmanneksi asianajaja Desèzen,
sillä aika oli täpärällä.
Joulukuun 14 päivänä Ludvigille ilmoitettiin, että hänen sallittaisiin
neuvotella puolustajiensa kanssa ja että samana päivänä herra de
Malesherbes saapuisi hänen puheilleen.
Tämän entisen ministerin uhrautuvaisuus liikutti syvästi kuningasta,
joka luonteeltaan oli niukasti altis mielenliikutuksille.
Nähdessään tuon seitsenkymmenvuotiaan vanhuksen saapuvan jalon
yksinkertaisesti, kuningas tunsi sydämensä laajentuvan. Hän levitti
käsivartensa — nuo kuninkaalliset käsivarret, jotka perin harvoin
aukenivat syleilemään — ja sanoi kyynelsilmin:
"Rakas Malesherbes, tulkaa syleilemään minua!" Puristettuaan häntä
kiihkeästi rintaansa vasten kuningas jatkoi:
"Tiedän, ketkä minun kohtalostani päättävät. Odotan kuolemaa ja olen
siihen valmistunut. Sellaisena kuin näette minut tällä hetkellä — minä
olen hyvin rauhallinen vai mitä? — minä nousen mestauslavallekin!"
Joulukuun 16 päivänä tuli Templeen muuan lähetystö, johon kuului neljä
konventinjäsentä: Valazé, Cochon, Grandpré ja Duprat.
Kaksikymmentäyksi edustajaa oli nimitetty kuninkaan oikeusjutun
tutkijoiksi. Kaikki nämä neljä kuuluivat tutkijalautakuntaan.
He esittivät kuninkaalle kannepöytäkirjan ja hänen oikeusjuttuaan
käsittelevät asiapaperit.
Koko päivä kului näiden papereitten tarkastukseen.
Sihteeri luki paperin paperilta ja jokaisen jälkeen Valazé sanoi:
"Oletteko ymmärtänyt?" Kuningas vastasi myöntävästi tai kieltävästi, ja
kaikki oli sanottu.
Muutamaa päivää myöhemmin samat asiamiehet tulivat jälleen ja
luettelivat kuninkaalle viisikymmentäyksi uutta paperia, jotka hän
allekirjoitti ja varmensi kuten edellisetkin.
Yhteensä sataviisikymmentäkahdeksan asiapaperia, joiden jäljennökset
jätettiin kuninkaan huostaan.
Pian senjälkeen kuningas sai köhäkohtauksen.
Hän muisti, että Gilbert tervehti häntä, kun hän astui konventin
istuntosaliin, ja pyysi kommuunilta, että hänen entisen lääkärinsä
Gilbertin sallittaisiin tulla katsomaan häntä. Pyyntö evättiin.
"Jättäköön Capet juomatta jäävettä", sanoi muuan sen jäsenistä, "niin
ei tule köhää".
Joulukuun 26 päivänä kuninkaan oli määrä saapua toistamiseen konventin
aitauksen eteen.
Hänen partansa oli kasvanut — olemme maininneet, että se parta oli
ruma, vaaleahtava ja harva — ja Ludvig pyysi parranajovehkeensä. Ne
tuotiin hänelle, mutta sillä ehdolla, että hän ajaisi partansa neljän
komisaarin läsnäollessa!
Joulukuun 25 päivän illalla kuningas ryhtyi kirjoittamaan
testamenttiaan. — Tämä jälkisäädös on yleisesti niin tunnettu, ettemme
esitä sitä tässä, niin liikuttava ja kristillishenkinen kuin se onkin.
Tämän kertomuksen kirjoittaja on monesti kohdistanut huomionsa kahteen
jälkisäädökseen: Ludvig XVI:n jälkisäädökseen, joka laadittiin
tasavallan edessä kun hän näki vain kuninkuuden, ja Orleansin
herttuanjälkisäädökseen, joka laadittiin kuninkuuden edessä, kun hän
näki vain tasavallan.
Ludvig XVI:n testamentista jäljennämme vain yhden lauseen, joka auttaa
meitä valaisemaan muuatta kysymystä _eräältä näkökulmalta_. Jokainen
tarkastelee, niin sanotaan, ei ainoastaan asian todellisuutta, vaan
lisäksi juuri omalta näkökulmaltaan.
"Minä lopetan", kirjoitti Ludvig XVI, "selittämällä Jumalan edessä
ja valmiina astumaan Hänen eteensä, etten soimaa itseäni niistä
rikoksista, joista minua syytetään".
Kuinka Ludvig XVI, jolle jälkimaailma on antanut rehellisen miehen
maineen, ehkäpä juuri näiden sanojen johdosta, kuinka Ludvig XVI,
kaikkien valojensa rikkoja, joka ulkomaille paetessaan jättää
vastalauseen vannomiaan valoja vastaan, kuinka Ludvig XVI, joka oli
arvostellut, huomautuksillaan kehittänyt ja kiitellyt Lafayetten
ja Mirabeaun suunnitelmia kutsua vihollisen Ranskan sydämeen,
kuinka Ludvig XVI, valmiina astumaan, kuten hän itse sanoo, Jumalan
eteen, joka saisi tuomita hänet, uskoen siis tähän Jumalaan, hänen
vanhurskauteensa, joka arvioisi hyvät ja huonot teot, kuinka Ludvig XVI
on voinut sanoa: _"Minä en soimaa itseäni niistä rikoksista, joista
minua syytetään"?_
Lauseen rakenne sen selittää.