Kun oli tultu perille, sanoi kuningas ensi töikseen, että hänet
vietäisiin perheensä luokse. Hänelle vastattiin, että siitä ei ollut
minkäänlaisia ohjeita.
Ludvig ymmärsi, että hänet pidettäisiin eristettynä kuten kaikki
tuomitut, joiden oikeudenkäynti päättyy kuolemaan.
"Ilmoittakaa sentään perheelleni, että olen palannut", sanoi hän.
Välittämättä enempää niistä neljästä valtuuston virkailijasta, jotka
ympäröivät häntä, hän alkoi lukea.
Kuninkaalla oli vielä muuan toivo, se näet, että hänen perheensä tulisi
illalliseksi hänen luoksensa.
Hän odotteli turhaan. Ketään ei tullut.
"Mutta minä oletan", sanoi hän, "että poikani viettää yönsä minun
luonani, koska hänen tavaransakin ovat täällä?"
Ah, vanki ei ollut tästäkään asiasta niin varma kuin teeskenteli
olevansa.
Hänelle ei vastattu tähän kysymykseen enempää kuin toisiinkaan.
"Menkäämme siis levolle", sanoi kuningas.
Cléry riisui hänet kuten ennenkin.
"Voi, Cléry", kuiskasi kuningas, "en osannut odottaa heidän tekevän
sellaisia kysymyksiä!"
Ja melkein kaikki kuninkaalle esitetyt kysymykset johtivat alkuperänsä
rautakaapista, ja kuningas, joka ei tiennyt Gamainin kavalluksesta, ei
liioin voinut olettaa, että rautakaapin salaisuus oli keksitty.
Mutta hän meni levolle ja oikaistuaan vuoteelle hän nukkui sitä
levollista unta, josta olemme esittäneet niin monta todistusta ja jota
eräissä tilanteissa saattoi pitää unteluutena.
Niin ei ollut laita toisten vankien. Tämä salaperäisyys oli heidän
mielestään kauhea enne, se oli kuolemaantuomitun salaperäisyyttä.
Kun kruununprinssin vuode ja tavarat olivat kuninkaan puolella, nukutti
kuningatar lapsen omaan vuoteeseensa ja seisoi itse koko yön hänen
päänalusensa vieressä valvoen hänen untansa.
Hänen tuskansa oli niin äänetöntä, tuo asento muistutti niin selvästi
poikansa haudalle patsaaksi jähmettynyttä äitiä, että madame Elisabeth
ja kuninkaallinen prinsessa päättivät viettää yönsä tuoleilla
seisaallaan valvovan kuningattaren rinnalla, mutta valtuuston
virkailijat tulivat väliin ja pakottivat molemmat prinsessat menemään
makuulle.
Seuraavana aamuna kuningatar pyysi ensimmäisen kerran jotakin
vartijoiltaan.
Hän pyysi kahta asiaa: että hän saisi tavata kuninkaan ja että hänelle
tuotaisiin sanomalehtiä, jotta hän voisi tarkata oikeudenkäynnin kulkua.
Nämä molemmat pyynnöt esitettiin neuvostolle.
Toinen evättiin ehdottomasti: sanomalehtiä koskeva. Toiseen suostuttiin
osittain.
Kuningatar ei saisi tavata miestänsä eikä sisar veljeään, mutta lapset
voisivat tavata isänsä sillä ehdolla, etteivät he senjälkeen enää
pääsisi äitinsä ja tätinsä luokse.
Tämä uhkavaatimus esitettiin kuninkaalle.
Hän tuumi hetken ja sanoi sitten alistuvana, kuten aina:
"Hyvä on, vaikka mielelläni tapaisinkin lapseni, kieltäydyn siitä
ilosta... Suuri asiani muuten estäisi minua uhraamasta heille aikaa,
jonka he tarvitsisivat... Jääkööt lapset äitinsä luokse."
Tämän vastauksen jälkeen kruununprinssin vuode siirrettiin
kuningattaren huoneeseen. Kuningatar ei poistunut lastensa parista,
ennenkuin vallankumoustribunaali tuomitsi hänet kuolemaan, kuten
konventti tuomitsi kuninkaan.
Oli keksittävä keinoja, kuinka tämän eristämisen uhallakin voitaisiin
lähettää viestejä puolelta toiselle.
Cléry järjesti tämän kirjeenvaihdon erään prinsessojen palvelijan,
Turgyn, avulla.
Cléry ja Turgy tapasivat toisensa silloin tällöin palvelustehtäviä
toimitellessaan. Mutta valtuuston virkailijan tarkka valvonta vaikeutti
heidän keskustelujaan.
Ainoat sanat, jotka he voivat vaihtaa, kuuluivat tavallisesti
seuraavasti: "Kuningas voi hyvin" ja "kuningatar, prinsessa sekä lapset
voivat hyvin".
Mutta eräänä päivänä Turgy pani Cléryn käteen pienen paperilipun.
"Madame Elisabeth sujautti tämän minun käteeni lautasliinan mukana",
sanoi hän virkaveljelleen.
Cléry kiiruhti viemään tämän kirjelipun kuninkaalle.
Siihen oli sanat pistetty neulalla, sillä jo kauan sitten prinsessoilta
oli otettu pois musteet, kynät ja paperit. Kirjeessä sanottiin:
"Voimme hyvin, rakas veli. Kirjoittakaa meille."
Kuningas vastasi. Oikeudenkäynnin alettua hänelle oli annettu kyniä,
mustetta ja paperia.
Ojentaessaan kirjeen avoimena Clérylle hän sanoi:
"Lukekaa, Cléry ystävä, ja te huomaatte, ettei tässä kirjeessä ole
mitään, mikä voisi paljastaa teidät."
Cléry kieltäytyi lukemasta ja torjui punehtuen kuninkaan käden.
Kymmentä minuuttia myöhemmin Turgy sai tämän vastauksen.
Samana päivänä, mennessään Cléryn huoneen raollaan olevan oven ohi
Turgy pani pienen lankakerän kierimään Cléryn vuoteen alle. Siinä
lankakerässä oli madame Elisabethin toinen kirje.
Se oli nokkela keino.
Cléry keri langan kuninkaan kirjeen ympärille ja piilotti kerän
astiakaappiin. Turgy löysi sen sieltä ja toi vastauksen samaan paikkaan.
Näin jatkui tätä kirjeenvaihtoa monena, päivänä.
Mutta joka kerta kun kamaripalvelija antoi uuden todistuksen
uskollisuudestaan ja taitavuudestaan, kuningas ravisti päätänsä ja
sanoi:
"Olkaa varuillanne, hyvä ystävä, te panette vapautenne alttiiksi!"
Keino oli tosiaankin liian hatara. Cléry keksi toisen.
Komisaarit antoivat kuninkaalle kynttilät punoksella sidotuissa
kääröissä. Cléry talletti tarkoin nämä punokset ja kun niitä
tuli riittävä määrä, ilmoitti hän kuninkaalle, että tämä voisi
jatkaa kirjeenvaihtoa entistä tehokkaammin punoksen avulla, joka
sujutettaisiin madame Elisabethin huoneeseen. Madame Elisabeth, jonka
makuuhuone oli hänen huoneensa alla ja jonka ikkuna oli kohtisuoraan
Cléryn huoneesta urkenevan pikku käytävän ikkunan alla, voisi
yöllä sitoa kirjeen tähän punokseen ja samaa tietä saada kuninkaan
vastauksen. Ylöspäin käännetty suojus kaihti jokaista ikkunaa ja esti
kirjeitä putoamasta puutarhaan.
Samaisen punoksen avulla voitiin muuten lähettää myöskin kyniä, paperia
ja mustetta, joten prinsessoilta säästyi vaiva pistellä kirjeensä
neulalla.
Näin siis vangit saivat joka päivä uutisia toisiltaan, prinsessat
kuninkaalta, kuningas prinsessoilta ja pojaltaan.
Ludvig XVI:n moraalinen asema oli muuten huonontunut tavattomasti
senjälkeen kun hän oli esiintynyt konventin edessä.
Yleisesti oli odotettu kahta seikkaa: joko kuningas kieltäytyisi
vastaamasta konventille, kuten oli tehnyt Kaarlo I, jonka historian
hän niin hyvin tunsi, tai jos hän vastaisi, hän vastaisi korskasti,
ylpeästi, kuninkuuden nimessä, ei kuin syytetty, joka alistuu
tuomittavaksi, vaan kuin ritari, joka hyväksyy haasteen ja ottaa maasta
taistelukintaan.
Valitettavasti Ludvig XVI ei ollut luonteeltaan kyllin kuninkaallinen
valitakseen kumpaakaan näistä kahdesta asenteesta.
Hän vastasi huonosti, nöyrästi, vältellen, kuten olemme jo maininneet.
Ja huomatessaan, että vihollisten käsiin oli hänen tietämättään
joutunut sellainen määrä asiapapereita, että hän hämääntyisi niihin,
poloinen Ludvig lopulta pyysi itselleen avustajaa.
Kuninkaan poistuttua kokoussalissa puhkesi meluava keskustelu, ja
kysymys avustajasta hyväksyttiin.
Seuraavana päivänä neljä konventin jäseniä, jotka oli valittu tätä
asiaa järjestämään, tuli syytetyltä kysymään, kenet tämä oli valinnut
avustajakseen.
"Herra Targetin", vastasi kuningas.
Komisaarit poistuivat ja Targetille ilmoitettiin, minkä kunnian
kuningas oli suonut hänelle.
Kuulumatonta! Tämä mies — huomattu kyky, lakiasäätävän
kansalliskokouksen entinen jäsen yksi niistä, jotka tehokkaimmin olivat
suunnitelleet hallitusmuotoa — tämä mies pelkäsi!
Hän kieltäytyi kurjasti, pelosta kalveten vuosisatansa edessä
saadakseen häpeästä punehtua jälkipolvien edessä!
Mutta kuninkaan ensimmäistä esiintymistä seuranneena päivänä konventin
puheenjohtaja sai seuraavan kirjeen:
"Kansalainen presidentti.
En tiedä, myöntääkö konventti Ludvig XVI:lle avustajan häntä
puolustamaan ja salliiko se hänen itse valita avustajansa.
Myönteisessä tapauksessa minä haluan täten ilmoittaa Ludvig XVI:lle,
että jos hän valitsee minut siihen toimeen, olen valmis siihen
ryhtymään. Minä en vaadi teitä esittämään tarjoustani konventille,
sillä minä en suinkaan pidä itseäni niin huomattuna henkilönä,
että se välittäisi minusta, mutta minut on kahdesti kutsuttu sen
miehen avustajaksi, joka oli isäntäni aikoina, jolloin se toimi oli
kaikkien tavoittelema, joten olen velvollinen tekemään hänelle saman
palveluksen nyt kun se toimi on monen mielestä vaarallinen.
Jos olisin voinut jollakin muulla tavalla tiedoittaa hänelle
tarjoukseni, en olisi kääntynyt teidän puoleenne.
Olen arvellut, että nykyisessä asemassanne voitie helpommin kuin
kukaan muu toimittaa hänelle tämän tiedon.
Suvaitkaa, hyvä herra, j.n.e.