Me oltiin Savonlahden maisterin kanssa sorsajahdissa. Minulle
sattuu välistä metsästysintoisia maistereita naapureiksi. Tämä ei
ollut ensimmäinen kerta. Kerran minulla oli Vanajaveden rannalla
kesänaapurina muuan maisteri, joka oli innostunut kala- ja metsämies.
Siitä naapuruudesta on täsmälleen kymmenen vuotta. Se oli sinä suurena
sotakesänä, joka tämän kirjoittajalle päättyi sangen ohraisesti ja
toimitti minut toisille metsästysmaille, Siperian kaukaiseen korpeen.
Mutta se kesä oli hupaisa ja se maisteri oli vielä hupaisampi. Hän
kalasti kovasti, mutta ei saanut kaloja. Siihen aikaan oli muuten
erinomainen kalansaalis, parempi kuin Vanajavedellä miesmuistiin, mutta
maisterin huolella varustettuun siimaan ei käynyt muuta kuin särkiä,
joita tunnettu kalamies Tolos-Taavetti nimittää kommunisteiksi, niitten
rettelöivän elämäntavan vuoksi. Kun Taavetti siimassa tuntee omituista
riipomista, sanoo hän, että nyt siellä on kommunisti, se pitää aina
pirummoista melua, kun ei ole mitään hätää, mutta lopulta tulee suorana
ja vastustelematta veneeseen. Toisin sanoen: paljo melua ja vähän
villoja, niinkuin kommunisteilla yleensä. — Niin, se silloinen maisteri
sai aina näitä kommunisteja ja ihmetteli, miten minun koukkuihini kävi
muitakin kaloja. Mutta jos lähemmin seurasi maisterin kalastusta,
huomasi kyllä, ettei sellaisen pyyntimiehen vehkeeseen kala käy.
Siima oli usein yhdessä mytyssä järvessä, ja madot ryömivät koukuista
pois itsestään muutamassa tuokiossa. Vakavammat ja arvokkaammat kalat
eivät niihin ennättäneet tarttua, ainoastaan hätäinen kommunisti pisti
nokkansa koukkuun, niinkuin on tavallista.
Metsämiehenä oli maisteri perusteellinen ja harkitseva. Keväällä
oli hän ostanut hyvän kaksipiippuisen haulikon ja varustanut
herrasmetsästäjälle ominaisen jahtipuvun ja melkein reisiin asti
ulottuvat yksipohjaiset lapikkaat, joilla on kaksi oivallista
ominaisuutta: ne pitävät vettä, ja astunta niillä on kuulumatonta,
joten on hyvä hiipiä otusta lähelle. Näin oli varustuksiin mennyt
sievoinen summa, joka kesäkauden loputtua aiheutti kutsumakirjeen
vissiin rahalaitokseen mukana muutamia satasia silloista kelvollisessa
kurssissa olevaa Suomen suuriruhtinaanmaan valuuttaa.
Harjoituksen vuoksi paukutteli maisteri kevät- ja keskikesän variksia
ja harakoita sellaisella menestyksellä, että talon isäntä valitteli
kartanonsa ympärillä ihan tungeskelevan mainittuja lintuja. Varsinkin
iloluontoisuudestaan tunnetut harakat järjestelivät kesän kuluessa
humoristilaulajaisia rakennusten katoilla. Isäntä sanoi, että ne
räksättävät maisterille ja hänen pyssylleen. Maisteri toi pyssynsä
minullekin koeteltavaksi, ja sattumat todettiin hyviksi, samalla kun
havaittiin, että maisterille oli tavallinen ladon seinä maaliksi liian
näkymätön.
Mutta metsämiehellä pitää olla luja usko, ja sellainen oli toki
puheenaolevalla maisterilla. Kun sorsastusaika koitti, nähtiin hänet
sulkahatussaan ja pitkävartisissaan, jotka sivumennen sanoen eivät
oikein sopineet hienoon asuun, liikuskelemassa katse vaanivana pitkin
rantoja, väliin ruohikossakin puolisääreen porkkaillen. Sorsia vain
ei sattunut hänen tielleen, missä lienevät peijakkaat piiloitelleet.
Tahi jos niitä joskus sattuikin, olivat ne milloin liian kaukana,
milloin taas ylen lähellä, ettei kuontunut ampumaan. Toiset saivat
väliin paistin, mutta maisteri jäi säännöllisesti ilman. Minullakin oli
tilaisuus kutsua hänet sorsapaistille. Maisteri lupasi juhlallisesti
vastavierailun, sitten kun häntä lykästää.
Ja kerran lykästi. Hän oli ilmestynyt meidän rantaan veneellään ja
viittilöi siellä innostuneena luokseen. Minä en ollut ehtinyt vielä
puoliväliinkään rantatietä, kun hän iloisesti vilkutti sorsaa sorkista
minuun päin.
— Tulipas, ja aika venkale!
— Niin näkyy!
Lähelle tultua pisti kuitenkin nokkaani epäilyttävä haju. Mitästä tämä?
— Nytkö ammuit?
— Nyt ihan justiin, tuosta suohaudasta. Lokotti siinä niin mukavalla
hollilla. Minä päästin, ja heti kellistyi.
Minussa heräsi omituinen aavistus. Pari päivää ennen olin itse ampunut
samassa suohaudassa sorsaa, mutta en sitä löytänyt heinikosta, vaikka
uskoin varmasti osuneeni. Mene tiedä, se on sama.
— Annappas tänne otuksesi, sanoin onnelliselle erämiehelle.
Minä pudistelin voimakkaasti sorsaa. Suuri joukko höyheniä tupsahti
irti, ja toinen jalka retkahti käteeni.
— Tämä on mätä. Minä ammuin sitä toissapäivänä. Sinä olet laukaissut
samaan ja ollut onnellisempi, saanut sen, mutta mädäntyneenä.
— Älä hemmetissä!
Maisterin nenä meni nyrpälleen, ja hän rypisteli naamaansa tavallista
hermostuneemmin.
— No, mitäpä tuosta, lohduttelin minä, — tule meille paistille, minua
luonnisti tänä aamuna.
Maisterin metsästysinto meni tämän mädän sorsan mukana. Hän on nykyään
rauhallinen maalaisliittolainen ja puhuu mieluummin superfosfaatista
kuin vesilinnun ammunnasta.
Savonlahden maisteri, jonka kanssa me oltiin eilen metsällä,
oli tarkempi ampuja, mutta hänkin on lyhytnäköinen, kaikeksi
onnettomuudeksi.
Me menimme Sammakkolammille ja aloimme jahdin jo hämärissä, niinkuin
kunnon sorsamiehen tulee. Maisteri jäi passiin lammen eteläpäähän,
ja minä maisterin veljen kanssa läksin venheellä kiertämään lampia.
Maisterilla oli hyvä passipaikka, siinä oli mukava juopa ruohikossa,
jonka ylitse sorsat tavallisesti uivat. Jos ei siitä saa, niin sitten
ei mistään.
Me venemiehet kiertelimme lampea ja koetimme ajella sorsia maisterin
passipaikalle. Me olimme itse ampuneet neljä kertaa ja kaataneet siinä
aamuhämärissä kolme sorsaa. Maisterilla oli nähtävästi parempi onni,
koska hänen puoleltaan kuului jyske kuin tykkiväen manöövereiltä. Se
ennusti hyvää.
Vihdoin pääsimme kierroksellamme maisterin lähettyville. Tuumimme, että
on välillä käytävä vainajia korjaamassa.
— Onko kaatunut?
— No, jo toki, vastasi maisteri ylpeänä, — kerätkää tuolta aukosta.
— Mutta eihän tässä ole mitään.
— Älkää höpsikö, nostakaa venheeseen!
Me emme löytäneet yhtään sorsaa, mutta lähemmin tarkastaessamme
havaitsimme kaikki lumpeenlehdet läpiammutuiksi. Tuulenleyhkä oli
nostattanut niistä milloin minkin, ja maisteri oli luullut taas sorsan
uineen aukkoon.
Vahinko ei ollut suuri, sillä paistille me sillä retkellä pääsimme.
Mutta sen maisterin kanssa minä en enää lähde sorsan ammuntaan.