Kummasti ovat taloudelliset olot maaseudullakin viime aikoina
kehittyneet. Tekniikka on voittanut alaa maataloudessa niin, että
pienenkin talon pellolla ratisee jo niittokone. Puolisentoista
vuosikymmentä sitten, painettiin heinät vielä viikatteella ja oltiin
sitä mieltä, ettei näihin kivikkomäkiin kannata tuoda masiinoita,
ne hakkautuvat piloille. Eikä tosiaankaan missään maailmassa liene
niin kivikkoista maata kuin täällä Karttulan pitäjässä. Kyllä
Savonmaata yleensäkin on Jumala suosinut kivillä, joshan toiselta
puolen on antanut sille hymyilevää luonnonkauneuttakin, mutta tämä
pitäjä on vielä muita louhikkoisempi. Maaninka vieressä on jo
suorastaan paratiisi tähän verrattuna, samoin Iisalmen seutu, joka on
pohjoisempana. Siellä on Pohjois-Savon hedelmällisin viljelysalue.
Maaninkalaiset ennen pilkkasivat tätä Karttulaa kutsuen sitä
Jumalan hylkäämäksi seuduksi. Lieneekö tämä pitäjä sitten taivaisen
epäsuosiossa, mutta kyllä karttulaiset puolestaan Jumalaa suosivat,
koskapa aikovat rakentaa sille kolme kirkkoakin yhden palaneen tilalle,
niinkuin aikaisemmin on kerrottu. Ja ovat vielä nykymaailmassa niin
tärkeät luokkarajatkin sekaantuneet karttulaisten ylenmääräisen
temppeli-innostuksen takia.
Sitkeä on tämän pitäjän asukas. Vaikka hän suhtautuu ainakin
yhteiskunnallisiin toimiinsa hitaasti ja miettivästi, tulee
jälki kuitenkin näkyvää ja perinpohjaista. Kivikkomäkensä on hän
vuosien vieriessä siloittanut ja ajaa niittokonettaan, piippu
toisessa suupielessä ja toisessa ikäänkuin hiukan ivallinen hymyily
maaninkalaiselle, joka on joskus sanonut, että karttulaisen pitää
kivestä leipä kasvattaa ja että hänen niitylleen ei ikinä nouse muu
kuin jäkki eli jussinparta, kaikkein ala-arvoisin heinä, johon ei
viikatekaan tahdo pystyä ja jonka ylitse niittokone menisi korttakaan
katkaisematta.
Mutta karkulainen on vääntänyt nurin jäkkiniittynsä, pannut ne
kylvöheinälle ja ajelee kuin ajeleekin niitä masiinalla. Sitten sivussa
vihjaisee hän maaninkalaista ja sanoo, että meidän pitäjässä pysyy
kansa terveempänä, kun ei tarvitse peljätä sydämen rasvoittumista. Onpa
karkulainen runoseppä aikoinaan tehnyt muunnoksen Maamme-laulusta ja
omistanut sen ylpeille maaninkalaisille. Näin se muistaakseni kuului:
Jos loistoon meitä saatettais,
vaikkapa Maaninkaan,
miss' maaten viljaa ootettais
ja ihramahaa kannettais,
niin näihin kivimäkihin
halumme kumminkin.
Rahakin on ruvennut täällä liikkumaan, koskapa on jo kaksi pankkia.
Kun minä olin poikanen, ei niitä ollut yhtään, eikä kaivattukaan.
Lie jollekin liikoja rahoja kertynyt, kiven alle pisti, toinen
valistuneempi ehkä kaupungin rahalaitoksiin kuljetti, mutta ylen
taisivat olla pienet säästöt siihen aikaan. Pitäjä eli vielä
vanhoillaan, sellaista puolipatriarkallista elämää, hoidellen
talouttaan noin vain omiksi tarpeiksi. Siitä pitäen on noussut
yleinen sivistystaso sanomattomasti, ja sen mukana on talouselämä
edistynyt. Kunnan säästöpankki, joka parikymmentä vuotta sitten alkoi
sinapin siemenestä, on nyt noussut täydelliseksi runsaasti rahoja
liikuttelevaksi pankkiliikkeeksi.
Paikallisilla voimilla pankkia ylläpidetään nytkin, ja käy se kotoisen
lupsakasti, niinkuin Savossa konsanaan. Ei pidetä liikaa kiirettä,
sillä vanha tapa vaatii, ettei asioita saa hopulla pilata. Pankin
toimihenkilöiden ja asiakkaitten välillä ei esiinny minkäänlaista
virallisuutta. Jokainen tuntee toisensa, sinuksi puhutellaan ja
vältetään takertumasta muodollisuuksiin. Jos sattuu, ettei aamusta
ole käteistä rahaa, käsketään istumaan ja lohdutetaan sillä tiedolla,
että Kuttaniemen Pekan pitäisi tuoda puolen tunnin perästä; niin
oli uhkaillut viime viikolla. Juttu on kulkenut kyliä ja saapunut
pankkiinkin, jossa sillä ilahdutetaan outoa postivekselin myyjää.
Kuttaniemen Pekka tuleekin, aivan niinkuin huhu on tiennyt kertoa, ja
tuo rahoja, joilla vieraan paperi lunastetaan.
Yleensä voi sanoa, että pankissa aina tiedetään, kuka kunakin päivänä
tuo rahoja. Sensijaan saattaa yllätyksellisesti tulla sellainen
postivekselin kaupittelija, josta ei pankissa ole tiedetty edeltäpäin
kertoa. Tämän kirjoittajalle ei kylläkään niin käynyt. Olen siksi vanha
paikkakuntalainen, että minun asiani näkyi olevan pankin virkailijoille
jo tunnettu. Minä kylläkään en ollut osannut ottaa sitä lukuun. Olin
jo niin paljon vieraantunut oloista, etten ollenkaan muistanut, mitä
huomiota postissa herättää kirjoihin viety kirje, joka täytyi oikein
kuitata, ja mitä minä sen saatuani olin ollut pakotettu kertomaan.
Lisäksi olin unohtanut, että olin tullut isännältä kysäisseeksi,
ostaako kunnan pankki toisten pankkien postilähetysvekseleitä. Minä
siis menin jokseenkin outona pankkiin ja esitin paperini.
— Jassoo, tämäkö se on se sinun postilähetysvekselisi, huomautti
tuttava virkailija. — Meillä ei ole vielä rahaa, mutta kun pikkusen
vartoot, niin osuuskaupan johtaja tuo, kuuluu olevan jo matkalla.
Eikä hän edes kunnolla katsonut paperiin. Se näkyi olevan hänelle
jo hyvin tunnettu, luonnollisesti summalleenkin. Samat terveiset
osuuskaupan johtajasta kertoi hän kaikille muillekin aukioloajan alussa
asioilleen tulleille.
Miehissä me sitten istuttiin kuistilla ja silmäiltiin ahneesti
maantielle, milloin alkaisi rahaposti näkyä. Vihdoin vilahti kaukaa
kellotapulin takaa, jonka tulipalo oli säästänyt, polkupyöräilijä
näkyviin.
— Tuolla se tulee osuuskauppias, huudahti muuan tarkkasilmäinen
odottaja. — Akkain pyörällä ajaa, koska noin pieneltä hollilta polkea
säikyttää. Ne on sellaisia lyhytkaplaisia varten tehtyjä nuo pyörät.
Puhuja oli oikeassa. Pian vääntäytyi iso ja lihava mies alas
matalan naistenpyörän seljästä, veistäen vahvanlaisen leikkauksen
tammahevosilla-ajosta.
Tulijan oli lyötävä kättä kaikille läsnäoleville ja kyseltävä
kuulumiset aina pankkiasioita myöten, ennenkuin selvittiin
pankkihuoneistoon. No, mitäpä kiirettä tässä nyt enää, kun rahamies
kerran tuli. Siellä oli vielä muuan käteltävä tiskin vieressä. Johtaja
nykäisi sitäkin.
— Onko se Eemeli niin ylpistynyt, ettei meinaa köyhiä tunteakaan?
— Ei tässä ylpeys, seisonpahan armopöydässä, jos jotakin antaa
pirauttaisivat, sanoi puhuteltu ja paiskasi kättä. Hän oli lainanhakija
ja venkoili siitä.
Pitkäksi venyi vielä toimitus. Pitäjäläisten osuuskaupalleen kantamissa
rahoissa oli laskemista, ja savolaiseen tapaan täytyi sanaa viljellä
välillä. Täällä päin ei asia suju muuten. Lopulta koitti hetki, jona
osuuskaupan hoitaja sai kynän kuitatakseen. Siinä sattui olemaan
leveäkärkinen terä, joka luultavasti ronklasi kirjoittajan kädessä,
koskapa hän katsoi tarpeelliseksi huomauttaa:
— Meillä tällaisilla talvella rappuja lakaistaan, täällä näytään
kirjoitettavan.
Sitten rahoitettiin kaikki asiakkaat osuuskaupan rahoilla. Se kävi jo
verraten joutuin. Kunnantalon ravintolan puolella ryypättiin pullo
punaista limunaatia, mikä oli niinkuin sinetti toimituksen lopuksi.
Kauan eläköön ja kukoistakoon Karttulan kunnan pankki! Ja osuuskauppa
hoitajineen!