Ihana olet, Pohjolan kesä, silloin kun parhaimmillasi heloitat, kaunis
ja täyteläs, mutta niin lyhyt. Olen nähnyt monia ja monenlaisia kesiä,
mutta synnyinmaan, kotiseudun rakkausko vaikuttanee, että rehevinkään
suvi ei vedä vertoja Suomen kesäiselle luonnolle. Asut etelässä, siellä
laulaa joka päivä lähelläsi satakieli — meillä melko harvinainen
vieras, ja koko luonto on hukkua kasvillisuuden rikkauteen. Mutta
mitäpä merkitsee Pohjolan miehen mielestä kesä, jonka kauneus vuoden
valoisimpana aikana verhoutuu moniksi tunneiksi säkkipimeään yöhön.
Todellakin: etelän yö on musta ja läpinäkymätön, silloin, kun meillä
päivä tuskin malttaa kasvonsa peittää. Etelässä aurinko häviää jo
aikaisin illalla kuin taikasauvan kosketuksesta ja nousee aamulla
aivan kuin uneliaana, silmiään hieroen. Täällä Pohjolassa pitää
vuoden valoisimpana aikana ylen huonosti paikkansa aapisesta opittu
sananlasku: aamulla aurinko idästä nousee, illalla läntehen laskeuupi.
Se kun, aurinko, tuskin kerkiää sijojaan siirtämään lyhyen katoamisen
jälkeen uudestaan noustessaan.
Etelässä paistaa se lyhyen päivänsä kuin uhalla, tehden veltoksi
ihmisen ja nääntyneeksi luomakunnan. Meillä se antaa vilkkautta
verenkiertoon ja pirteyttä ihmiseen niinkuin luontoonkin.
Mutta olenpa ollut muualla pohjolassakin. Joku kirjoittaja on
kuvannut Siperian kevättä suurenmoiseksi, kesästä ei hänkään ole
maininnut mitään. Ehkä on sielläkin jossain kevään iloa, vaikka minä
en siitä nähnyt. Siperian jokien jäänlähdöllä saattaa kyllä olla oma
viehätyksensä. Siinä nähdään talven vallan taittuminen, hirveitten
jääröykkiöitten siirtyminen olemattomuuteen — ja siinä kaikki. Iloa ei
viriä ilmaan, ei kuulu lintujen ja yleensä luomakunnan kevätlempeä, ei
kuulu kukkien ilmestymistä, ja lehtikin puhkeaa puuhun jollakin tavoin
salaa.
Sitten on kesä yhtä riemuton ja alaston. Se ihan kuin itseään
kainostelee ja tyytyy vastaansanomatta syksyn syleilyyn, antautuu heti
kuolemaa hengittävälle yljälle. Sataa ensimmäisen lumen siinä syyskuun
alussa, ja kaikki on lopussa.
Niin, mitäpä vertailla Pohjolan kesää. Suomen suvea, mihinkään muuhun —
se on verraton.
Jossakin kohden ennen lienen puhunut kansamme luonnontajusta. Se on
useimmilla suomalaisilla varsin suuri. Yksinkertaisinkin kansanmies
ymmärtää luonnon kauneutta ja sitä ihailee, vaikka hän harvemmin saa
vähäsanaisen suunsa sen tunnustamaan. Hän ei ratkea riemuun, vaan
kasvoille ilmestyy onnellinen hymy, ehkä hiukan karu niinkuin hän
itsekin, mutta sydämellinen ja hyvänsuopa. Hän näyttää ikäänkuin
pyytävän luonnolta anteeksi, että elämän turvaaminen, siis tavallaan
oma hyöty, pakotti hänet tekemään tupansa tuonne valtaväylien varsille,
vaikka hän syvällä sydämessään oli mielinyt aivan toista, hiljaista
luonnonpalvojan paikkaa. Ja hän tunnustaakin sinulle, jonka näkee
luonnon ihailijaksi, että siellä ja siellä, syvällä korven kohdussa,
olisi ollut hänen paikkansa, mutta kohtalo ei suonut sitä hänelle.
Hän on tätä tunnustusta tehdessään hieman hämillään, sillä hänestä
tuntuu siltä, kuin olisi jonkin verran lapsellista puhua tällaista,
aikamiehen, mutta hän on sydämeltään ja sielultaan luonnonihminen.
Siinä ilmeneekin nähdäkseni suomalaisen oikea luonne. Sisimmässään
hän rakastaa ja ihailee luontoa. Hän on siis jo siten tavallaan
maassa kiinni. Tuntuu omituiselta, että ennen venäläiset, etupäässä
pietarilaiset, silloin kun he eivät vielä olleet leningradilaisia,
eivätkä kunnolla petrogradilaisiakaan, muuttivat "maalle" meikäläisiin
kaupunkeihin. Savonlinna oli heistä oivallinen maaseutupaikka, ja
Terijoella, josta oli muodostunut melkein täydellinen suurmaailman
merikylpylä, luulottelivat he olevansa suorastaan korvessa. Niinikään
muuttivat pietarilaiset "maalle" Tsarskoje Seloon ja Pavlovskiin,
jotka molemmat olivat toistakymmenen tuhannen asukkaan kaupunkeja.
Pavlovskissa oli muuten täydelliset suurmaailman meiningit:
konsertteja ja teatterinäytäntöjä joka ilta. Nämä huvilakaupungit,
joita on muodostunut jokaisen maailmankaupungin vierille, eivät
eroa emäkaupungeistaan muussa, kuin että niissä on hiukan vähemmän
jyrinää ja että naisten niissä on helpompi saada toalettinsa esille.
Mutta suurkaupunkilainen puhuu ihastuksella kesänvietostaan "maalla"
elettyään suven huvilakaupungin humussa ja suurkaupungin, sinne siksi
aikaa siirtyneissä huvituksissa.
Suomalainen on toista maata. Helsinkikään lie harvoja pilannut niin
tyyten, että tyydyttäisiin kesäasunnoksi valitsemaan Oulunkylä.
Kyllä pääkaupungistamme mennään ainakin Järvenpäähän asti. Ja
hämeenlinnalainen, savonlinnalainen, joensuulainen j.n.e., joitten
kaupungit ovat ulompaa nähtynä kuin kukkakimppuja, kiiruhtavat, sikäli
kuin heillä siihen tilaisuutta on, maalle järven rannalle, jonnekin
kauemmaksi. Suomalainen käsittää oikein sanan: maalle. Hänen pitää
saada juosta avojaloin ja mahdollisimman ohuissa pukimissa. Meissä asuu
siis vielä oikea "maahenki", mikä on ilahduttava asia.
Työläisen sulkevat tehdas ja työpaja komeroihinsa pyrkien
tylsistyttämään hänen luonnontajuansa, joskin siinä täysin
onnistumatta. Lomat ovat vielä kovin lyhyet, ja työstä palattua voittaa
väsymys sielun ja ruumiin. Mutta sittenkin vetää vapaa luonto häntä
puoleensa, se on hänen huvilanaan ja kesäisen nautinnon antajanaan.
Joka pyhä kokoaa hän perheensä venheeseen ja soutaa sen saareen.
Muutamista kaupungeista lähtevät työläiset koko lomansa ajaksi
teltta-asukkaiksi ja elävät suurten selkien saarissa täydellistä
luonnonelämää. Vanajavedellä pyydettiin lomaviikon aikana monta kertaa
talven kalatkin, puhumattakaan auringon, veden ja ahavan kasvoille
antamasta tuoreesta ruskosta. Suuremmissa kaupungeissa on pyritty
muodostamaan kansanpuistoja läheisiin saariin. Ne ovat saaneet
runsaan käytännön. Tietenkin puuttuu näiltä yleisiltä kesäpaikoilta
huomattavassa määrässä yksinäinen rauha, mutta suuret yhteiskunnat
muutenkin tukahduttavat pahasti ihmisen omaa vapautta.
Vapaaseen luontoon pyrkimys on ominainen jokseenkin jokaiselle
suomalaiselle, kuuluipa hän mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa.
Aivan eri joukkoansa ovat ne ulkomaahullut, joitten mieli alati
palaa vieraihin maihin huvittelemaan, ilman opiskelutarkoitusta,
tuulettamaan, niinkuin he rakastavat sanoa. Ikäänkuin eivät oman maamme
raikkaat tuulet kyllin pehmeästi ihoa hivelisi ja järvien sinisen
kuulas vesi reippautta antaisi jokaiselle, joka on väsynyt ja virkeyttä
kaipaa. Tunne ensin oma maasi, hae sitten vasta vieraita.
Nyt on tämä suvi kääntymässä syksyksi. Kesänviettäjälle on se ollut
tavallista anteliaampi. Kiittäen eroaa sen helmasta kynämies ja lähtee
talven töihinsä raitistunein, mielin.
1924.