Me istuimme Tolos-Taavetin kanssa ongella.
Tämä Taavetti on niitä mielikuvitusihmisiä, joita savolaisissa
on runsaasti. Ja joissakin erikoisissa tilanteissa on hän ollut
runoilijakin. Hän on nykyään kunnan hommissa ja kunta on uskonut
hänelle raittiudenvalvojan viran, minkä vuoksi hänen yksityiselämänsä
luonnollisesti on nuhteeton ja kaiken epäilyksen ulkopuolella.
Niin, mielikuvitusta savolaisissa löytyy, varsinkin kun tämä
heimo pitää kalastusta ja metsästystä tärkeänä sivuelinkeinonaan.
Kaikkikin Suomen kansan kalastajat ja metsästäjät ovat tunnetusti ja
tunnustetusti mielikuvitusihmisiä, oikeita hengen jättiläisiä tässä
suhteessa. Allekirjoittanut näki vuosia kahdeksan, yhdeksän taaksepäin
siperialaisen talonpojan vetelevän maalle hirveitä köriläitä Ob-joesta,
ja hänelläkin oli tapana punnita saaliinsa, mutta siperialainen
talonpoika oli onneton arki-ihminen, joka sanoi painon vieraalle naulan
päälle. Sellaiseen anteeksiantamattomaan virheeseen ei suomalainen
kalastaja tee itseään koskaan syypääksi. Hänelle eivät luodit ja painot
ole merkitseviä muuta kuin siinä tapauksessa, että hän joutuu ostamaan
kaloja näyttääkseen kotona oikean Pietarin kalansaaliin, mikä niin
sanotulle urheilukalastajalle tapahtuu sangen usein. Silloin tutkii hän
puntarin viirut visusti ja on mieluummin taipuvainen painoa vähentämään
kuin enentämään. Mutta kertoessaan kaupungissa kesälomansa aikaisista
saaliista mittaa hän jo eri tavalla. Hän on jo silloin päässyt taas
mielikuvituksen maailmoihin.
Tämä Tolos-Taavetti, jonka kanssa me istuimme ahvenheinikon rinnassa,
oli vanha kalamies ja eränkävijä. Parhaimpana heinäntekoaikana oli
hän valmis heittämään viikatteensa ja lähtemään vieraan mukana
ahvenheinikolle, ja heti sinne päästyään oli hänellä tarina valmiina
eilisiltaisesta kalansaaliista: he kun pojan kanssa olivat tunnin
kuluessa vedelleet viisitoista kiloa köriläsahvenia. Eikä Taavetti
yhtään hätkähdä, vaikka eukko illallista syödessä sanoa tokaiseekin:
— Olivathan ne tuon pojan kanssa eilen illallakin ongella, mutta eipä
tuolta kunnolle keittoa tullut. Minkä lienevät tuoneet parikymmentä
sormenmittaista rassia.
Taavetti katsoo vain hiukan halveksivasti vaimoonsa, ikäänkuin tahtoen
sanoa, että on siinä ihminen, joka ei ymmärrä kalastuksen päälle mitään.
Me imemme kumpainenkin piippuamme, minä hiukan kärsimättömästi,
sillä kala ei ala näpätä, mutta Taavetti on aivan rauhallinen, hänen
kasvoillaan asuu suorastaan profeetallisen tyyni ilme.
— Kyllä se oli eilen tuloa, selittää hän. — Me ei tahdottu keretä
nyppiä niitä, pojan moskulakin veteli kuin huutolaispoika mykyjä
padasta. Eivät näy vielä olevan syönnillään, niillä on oma
ateria-aikansa ahvenillakin. Sitten kun ne rupeavat toplaamaan, niin
siinä on ihan hukassa.
Sitten kääntyy puhe vanhoihin asioihin. Me olemme Taavetin kanssa
entisiä eräveikkoja. Samoilimme ennen metsiä ja saimme jonkun teiren
tai metson, kun sattui, ja olimme saamattakin, mikä tapahtui ainakin
yhtä usein. Taavetti muistelee noita vanhoja retkiä ja näyttää
innostuvan muistoista.
— Muistatko, kun tuosta Lapinmäeltä ammuit metson. Se juutas koetti
kiertää puunrunkoa, mutta sinä narrasit esille ja paukautit alas. Oli
se aika vonkale, eikö se painanut kymmenkunta kiloa, vanha ukonkarilas,
mutta kyllä kai se oli rasvainen?
— Oli se, myönnyttelin minä, vaikka valitettavasti en muistanut
koko tapauksesta mitään. Enkä minä suinkaan voi moittia muistiani
metsästysasioissa. Päinvastoin tahdon eräseikkailuita muistaa vähän
liikaakin. Mutta hyvä näin, tätä metsojuttua kun kehitellään, niin
syntyy siitä oiva historia lisää kokoelmiin.
— Meillä taisi olla siltä reisulta palatessa kolmattakymmentä teertä ja
neljä metsoa, muisteli Taavetti.
— Niin taisi olla, muistelin minä mukana, vaikka toden tunnustaakseni
ei minulla koskaan eikä kenenkään kanssa ole ollut sellaista eräonnea.
Muistuupa tässä mieleeni, että Taavetin äiti, viidenkahdeksatta vanha
muori, oli hiljan käynyt luonani ja kysellyt, olinko ollut Taavettia
tapaamassa, me kun ennen aina olimme yhdessä metsällä ja kannoimme
niin tuhottomasti lintuja kotiin. Hänkin oli mielikuvitusihminen,
mutta mikäs kumma se, kun oli monta poikaa ja kaikki metsänkävijöitä.
Taavetin vaimo sensijaan näkyi olevan arki-ihminen huolimatta siitä,
että hänellä oli miehenä kalastaja ja metsästäjä. Toiset ihmiset ovat
parantumattomia, heihin ei saa runollisuutta väkisenkään.
Sitten muisti Taavetti, että me olimme ajaneet hirveä näillä main
yhtenä syksynä. Tämä rantapuoli oli ollut jäässä, ja hirvi oli juossut
jäätä myöten juuri tuohon Naparinsaareen, ja me olimme hilpaisseet
perässä. Mutta sitten oli tullut Naparin toisella puolen sula, hirvi
oli puulautunut järveen ja uinut matkoihinsa.
— ... ja olisi me ammuttu, vaikka se ja se olisi ollut, jos hollille
olisi päästy, lopetti Taavetti jännittävän kertomuksensa.
Eikä hän edes kysynyt minun mielipidettäni siitä ampumisasiasta,
hän oli muutenkin varma minun myönnytyksestäni. Ja tietysti me
olisi ammuttu, selvähän se, mutta pahinta asiassa on, etten minä
milloinkaan ole nähnyt hirveä muuta kuin täytettynä eläintieteellisissä
kokoelmissa. Sitäpaitsi silloin, kun edelläkerrotun olisi pitänyt
tapahtua, olin minä koulupojan ominaisuudessa paikkakunnalta poissa
aina elokuun lopusta lähtien, eikä Naparin ja mantereen väli ole
jäätynyt minun ja tuskin Taavetinkaan muistin aikana elokuussa.
Kuitenkin on tämä hyvä juttu ja sopii kerrottavaksi hauskassa seurassa,
varsinkin kun siihen liittää pienen episodin hirven potkaisusta y.m.
Paikallisuutta sopivasti muuttamalla käy se täydestä missä hyvänsä ja
kenen suussa tahansa.
Niin, palatakseni pääasiaan, oli meillä järveltä tultua ahvenia
kahdeksatta kiloa. Ne rupesivat syömään kuin peijakkaat siinä Taavetin
tarinan aikana. Tahtoivat kai näyttää vieraalle, että ei sitä tarvitse
juttuja keksiä, annetaan aiheellista kerrottavaa. Mutta valitettavasti
ei aiheellisessa ole paljoa kertomista. Tosi on niin pian sanottu.
Uskoneeko joku sitten tätäkään totuutta?