Nyt on sunnuntai ja kuuluu veisuu. Sadan metrin päässä meistä
on kirkko. Se on väliaikainen, sijaitsee nuorisoseuran talolla,
salissa, jossa on ennen tanssia ritkuteltu saksanpolkat, vinteriskat,
toonauvalssit y.m. ryplätykset siltä ajalta, kun nuorisoseuraväki ei
vielä tuntenut jazzia, shimmyä j.n.e. Kun tätä nuorisoseuran taloa noin
kahdeksantoista vuotta sitten ruvettiin puuhaamaan, nousi seurakunnan
papisto hanketta vastaan haukkuen raamatunselityksissä ja saarnoissakin
tulevan talon Baalin temppeliksi, joka tulisi levittämään riettautta
ja epäsiveellisyyttä ympäristöön. Tämän pitäjän papisto ei vieläkään
loista erikoisella vapaamielisyydellään, se kirkottelee synnyttäneet
naiset ja seuraa yleensä kirkkolain kaikkein vanhimpiakin pykäliä.
Oltakoon nuorisoseurasta mitä mieltä tahansa, niin varmaa kaikessa
tapauksessa on, etteivät savolaiset nuoret miehet olisi käyneet
yöjalassa ainakaan sen vähemmän, vaikka nuorisoseuran talo papiston
vastustuksen vuoksi olisi jäänyt rakentamattakin.
Nyt tämä synninalho on kelvannut kirkoksi. Sattui näet niin hullusti,
että seurakunnan kirkko nelisen vuotta sitten paloi, ja sen vuoksi
saarnaavat samat papit, jotka aikoinaan pauhasivat tätä epäjumalan
temppeliä vastaan, nyt samassa talossa. "Niin muuttuu maailma, Eskoni",
sanoi nummisuutarin Topias.
Se kirkkojuttu on jakanut tämän pitäjän niin, että entisistä
puoluerajoistakaan ei kaikistellen tahdo saada selvää. Siinä ovat
menneet hiukan sekaisin yksin maailmanvallankumouksellisetkin. Nyt
jakaantuvat pitäjäläiset pikemmin asuinpaikkansa kuin puolueen mukaan.
On olemassa kolme leiriä, ja jokainen kulmakunta tahtoo välttämättä
kirkon omaan kyläänsä..
Nämä vuodet kirkon palon jälkeen on riidelty ja räisketty, käyty
maaherrat, tuomiokapitulit ja valtioneuvostot. Ja tulokseksi on saatu,
että vanha pitäjä on nyt tavallaan jaettu kolmeen seurakuntaan, joista
yhdelläkään ei ole kirkkoa ja vain yhdellä on papit. Siis tosiasiassa
on edelleenkin vain yksi lammashuone ja kaksi paimenta, niinkuin
ennenkin. Kerran äkämystyivät vanhan seurakunnan jäsenet ja erosivat
tuhatkaupalla kirkosta, mutta suurin osa on hissukseen hiipinyt
takaisin "Aaprahamin helmaan". Ja edelleen pidetään kokouksia, joissa
eivät merkitse mitään valkoisuus ja punaisuus — vanhat rotumerkit...
vaan sen- ja senkirkkoisuus. Lukuisain valituksien ja asiapaperien alla
on hyvässä sovussa äkkijyrkkien, vaaleanpunaisten ja vitivalkoisten
nimiä.
Me istuimme yhtenä iltana kauan aikaa pihamaalla pihlajien alla
vanhan tuttavani, entisen Riätälin Jussin kanssa ja resuneerasimme
tästä kirkkoasiasta. Tätä miestä kutsuttiin ennen poikuus- ja
nuoruusvuosinaan, jolloin kesät yhdessä juoksentelimme, vain Riätälin
Jussiksi. Hänen isänsä oli räätäli, kummankaan sukunimeä ei löytynyt
muualla kuin kirkonkirjoissa ja veroluetteloissa. Nyt on Riätälin Jussi
jo saanut pitäjässä yleisesti tunnetun sukunimenkin, mutta minä kutsun
häntä vain vanhalta muistilta, kuten mainittu. Tämä Jussi oli 22 vuotta
sitten perustamassa kirkonkylän työväenyhdistystä erään sakin kanssa,
johon allekirjoittaneellakin kuusitoistavuotisena nallikkana oli kunnia
kuulua. Me uskoimme silloin seisovamme lujasti sosialismin pohjalla ja
lienee seistykin, koskapa samainen yhdistys yhä edelleenkin elää ja
vaikuttaa n.s. noskelaisena kommunistisen sekamelskan keskellä. Kun
kommunistit alkoivat siinä rikuneerata, erotti yhdistys heidät heti
ensimmäisen näytöksen jälkeen, niin ettei jäänyt siementäkään, ja siten
on yhdistys lujasti pysynyt isäinsä uskossa.
Niin, tämä Riätälin Jussi on siinä kirkkoasiassa vanhan seurakunnan
pomomiehiä, niinkuin kunnan asioissa yleensäkin. Hän nauttii pitäjässä
suurta luottamusta ja on monien muitten pienempien hommien ohella
kunnanvaltuuston puheenjohtaja.
Hän sanoi minulle, että riidellään kuinka kauan hyvänsä, mutta kirkon
pitää tulla entiselle paikalle, eikä sitä saa kuljettaa mihinkään
syrjäkyliin. Ja jos luulevat nurkkakuntalaiset kannattavan Herran
temppeleitä rakennella, niin tehkööt — se ja se vieköön — vaikka joka
kylään, mutta pitää se heillekin tehdä.
— Mutta ethän sinä, veliseni, tunnu niin kirkon kipeältä, uskalsin minä
huomauttaa Jussin luennon loputtua, — ettei se laitos joutaisi sinusta
nähden muuannekin. Tulee vain kuluja rakennuspuuhista ja...
— Tulkoon, kyllä ne kestetään. En minä kirkkoa tarvitse, mutta niitä on
ukkoja ja akkoja, jotka tarvitsevat, ja minnekäs ne rengit ja piiatkaan
riiuulleen tulisivat, jollei kirkolle. Minä en käy kirkossa, mutta en
katso kieroon niitä, jotka käyvät. Sitäpaitsi on tämä meidän puoli niin
järjestetty, että ihmiset tulevat pyhinä liikeasioissaan kirkolle,
arkisin kun on leivän edestä aherrettava. Siinä sitten tulevat sekä
hengelliset että ruumiilliset asiat toimitetuksi saman tien.
— Mutta vanhana sosialistina ei sentään luulisi...
— Kyllä minä sen virren olen kuullut. Käyppäs kerran kirkon
kokouksessa, niin näet siellä niin noskensa kuin kommunistinsa
suuna-päänä liehtomassa syrjäkyläseurakuntain puolesta. Tämä on nyt
meillä päivän kysymys, ja siihen sekaantuvat kaikki, niin uskovaiset
kuin uskottomatkin, ja tämä asia ajetaan päähän asti, tulkoon se sitten
milloin tulee ja minkälainen tulee. Vanhat puoluetoveritkin ovat nyt
joutuneet vastakkain. Luuletko sinä nurkkakuntaharrastusten poistuneen
kansasta niin vain kuin puhallettuina? So so, poika, oman tuvan
nurkalta sen pitää kirkon näkyä. Ei tässä ole niinkään paljon kysymys
itsestään kirkosta kuin siitä, kenen paidassa kaulus kestää, kuten
täällä Savossa sanotaan.
— Niin, niinpä taitaa olla, piti minun jo myönnytellä, — ihmisillä on
omat pienet harrastuksensa, eivätkä ne taida niin vaarallisia ollakaan
kuin vielä vuosikymmen sitten uskoteltiin.
— Johan nyt. Jollei meillä ole sen pahempaa vihollista kuin nykyinen
kirkko, niin kyllä selvitään. Annetaan ihmisten pitää päänsä ja käydä
kirkossa, jos heitä kerran haluttaa. Enemmän ne muutenkin käyvät
kirkolla kuin kirkossa.
Minun täytyi myöntää, että Jussin todisteluissa oli logiikkaa, selkeätä
ja kansanomaista. On aina vähän vaarallista ottaa asioita liian
yksipuolisesti. Pitää ymmärtää toistaan, sillä tavoin sitä eteenpäin
päästään, eikä sokeasti päätä seinään puskemalla oman vakaumuksen
puolesta. Mutta toiselta puolen: kunpa karttulaiset sopisivat ja
tekisivät kolme kirkkoa, olisihan sekin myönnytys toisten vakaumukselle.