VIII.

Meillä oli myös olympialaiskuume täällä maalla. Se on tarttuva tauti,

jota Suomen kansan suuri enemmistö potee joka neljäs vuosi, paitsi

suurien sotien aikana, jolloin kuumetta ei tavata. Sen tuntomerkit

ovat jonkin verran erilaiset eri ihmisissä. Tavallisesti tunnetaan

potilas kuitenkin siitä, että hän alkaa huutaa: hei, hei, hei, ja

tehdä ilmahyppyjä. Varsinkin kaupunkipaikoissa on olympialaissairailla

taipumusta kokoontua yhdeksi raivoavaksi ja meluavaksi laumaksi ja

riekkua pitkin öitä häiritsemässä terveitten ihmisten unta. Yhteiskunta

on tätä tautia vastaan voimaton. Ainoa lääke sille olisi, sikäli kuin

se Suomessa esiintyy, suomalaisten häviö joka neljäs vuosi uudistuvissa

olympialaiskisoissa, mutta sekään ei ole toivottavaa.

Meissä täällä maalla ei olympialaiskuume esiintynyt yhtä voimakkaana

tai ainakaan ei sellaisena joukkohumauksena, joka muistuttaa meidänkin

maassamme levinnyttä uskonnollista helluntailiikettä. Sehän kuuluu

panevan hengen saaneet piehtaroimaan ja potkimaan. Mutta omat

vaikutuksensa oli olympialaistaudilla täälläkin. Satuin matkalle

juuri olympialaisten edellä ja muutamaan kertaan jo vaunussa jaettiin

mitalit. Minuunkin vakiinnutettiin se luja usko, että keihäänheitto

on kokonaan Suomen ja kymmenentuhannen metrin juoksu niinikään,

jollei se Witte (Wide), ruoja, satu pakkautumaan väliin. Mutta senkin

varalle oli keksitty selitys, joka jo junassa tunnettiin, että Witte

on jyväskyläläinen — vähintään. Ne olivat niitä ensimmäisen päivän

otteluja, pitemmälle ei matkalla muistettu yksityiskohtia, mutta noin

ylimalkaan määrättiin Suomelle melkein kaikki mitalit. Minkä nyt ehkä

joku "ronssinen lätkä" annetaan Amerikalle.

Sitten meni ensimmäinen kilpailupäivä, ja vasta toisen päivän

iltapuolella tuli tieto, että Myyrä oli saanut keihäässä ensimmäisen

palkinnon, mutta muita ei ollut luonannut. Emme tunteneet erityistä

pettymystä, joskaan ei riemuakaan. Mutta sitten saatiin kuulla, että

kymmenellätuhannella oli ollut monta suomalaista etupäässä. Silloin

innostui meidän isäntä ja sanoi:

— Pojat, menkääpäs mittaamaan kymmenentuhatta metriä tuonne maantielle,

niin juosta hiipastaan matka, että nähdään, mitenkä paljon parempi se

Ritola on tavallista miestä.

Pikkupojille järjestettiin kolmen metrin pituinen ongenvapa ja

neuvottiin, että kun otatte tämän 3333 kertaa, niin siinä se

suunnilleen on ja sitten juostaan joka mies.

Pojat olivat tehneet uuden jakolaskun ja tulivat takaisin sen tiedon

kanssa, että he olivat pistäneet vapansa sata kertaa ja päässeet

Tuppurin tienhaaraan. Siellä on käännekohta, startti tapahtuu meidän

veräjältä. Rata on selvää maantietä, eikä mitään pariisilaista koksia,

ja se on juostava kymmenen kertaa edestakaisin.

Isäntä kyseli, että olisikohan tarpeen oikein piikkikengät, mutta kun

talon urheilutarvevarastossa ei sellaisia ollut, tyytyi hän tavallisiin

savolaisiin lapikkaihin. Myöskään ei meistä kukaan edustanut maan

värejä, vaan kukin omaansa. Kahdella kaupunkilaispojalla vain oli

epämääräisen punaiset uimahousut. Muut lähtivät tavallisen pituisissa

nimettömissä. Niitä kahta kaupunkilaispoikaa nimitimme Neuvosto-Venäjän

edustajiksi, koska heidän uimahousunsa olivat yhtä haalistunutta

punaista kuin mainitun maan väri. Punaisella värillä on, silloin kun se

yrittää esiintyä liian kirkkaana, se ominaisuus, että se päivänvalossa

muuttuu valkoiseksi. Isäntä itse sanoi olevansa Ritola ja näyttävänsä,

miten sitä oikein juostaan. Hän kehui pojasta pitäen olleensa mainio

juoksija, ja samoilla lapikkailla, joilla hän nyt aikoi startata, oli

hän vielä viime talvena hiihtänyt ainakin yhtä kovaa vauhtia kuin

aikoinaan nykyisen suurjuoksijan kaima, hiihtäjä Ritola.

Lähtöviivalle asettui ikäjärjestyksessä nuorimmasta vanhimpaan: kolme

poikasta, allekirjoittanut ja isäntä. Me muut olimme avojaloin, isäntä

vain lapikkaissa. Palkintotuomarina, lähettäjänä ja ajanottajana,

samoin kuin tavallaan kisojen järjestäjänäkin, toimi isännän veli,

räätäli ja aktiiviurheilija, jonka erikoisalana olivat lyhyet matkat,

minkä vuoksi hän ei harjoituksen puutteessa sanonut voivansa lähteä

näin pitkälle matkalle. Asiantuntijana antoi hän meille erinäisiä

neuvoja: parasta on lähteä hiljanverkkaan, jotta riittää voimia

loppukiriin, samoin ei ole terveellistä nauttia matkalla virvokkeita,

koska ne voivat vaikuttaa vahingollisesti suolistoon. Sitten me

lähdettiin, ja palkintotuomari-lähettäjä-ajanottaja-järjestäjä jäi

maaliviivalle kädessään viisitoistakivinen hopeakapselinen Tobias.

Minä asetuin johtoon, sitten tulivat pikkupojat ja viimeisenä isäntä.

Vauhti tuntui hyvänpuoleiselta, ja pian aloin tehdä huomattavasti

kaulaa. Lähellä Tuppurin tienhaaraa, jonne oli kolmesataa metriä ja

jossa oli käännekohta, sain lievän pistoksen ja katsoin parhaaksi

keskeyttää. Pikkupojat juoksivat yhdessä rykelmässä sivuitse ja

huomauttivat, että matka on juostava takaisinkin, vieläpä useampaan

otteeseen. He luulivat minun erehtyneen matkan pituudesta, mutta minä

sanoin, että pistoksen vuoksi on minun valitettavasti luovuttava

kilpailusta.

Vasta hyvän ajan kuluttua tuli isäntä nähtävästi hyvissä voimissa.

Minä istuin silloin kivellä ja kysyin, olisiko hänellä mahdollisesti

savukelaatikko taskussaan, koska minä olin unohtanut omani kotiin.

Hän katsoi minuun halveksivasti ja sanoi, että sellainen mies,

joka ei jaksa juosta kymmentätuhatta metriä, kun Pariisissakin on

kolme suomalaista ollut ensitiloilla, eikä halua tuottaa kunniata

maalleen saavuttamalla uutta maailmanennätystä, ei ansaitse tupakkaa.

Lisäksi huomautti hän, että hän tuntuu olevan kunnossa ja epäilee

kymmentä kilometriä liian lyhyeksi matkaksi, pitäisi olla vähintään

maraton. Tällä matkalla hän tuskin kerkiää lyödä Ritolan uutta

maailmanennätystä, mutta toivoo sentään saavuttavansa sangen hyvän ajan.

Isäntä läksi hölkyttelemään edelleen, ja minä jäin kivelle, vähän

nolostuneena saamastani läksytyksestä, mikä kylläkin saattoi olla hyvin

ansaittu. Pikkupojat tulivat sitten takaisin yhä edelleen samassa

ryhmässä ja sanoivat, että kierrosajaksi — kuusisataa metriä — oli

ilmoitettu siinä kolmen minuutin korvilla.

Kului epäilyttävän pitkä aika, eikä isäntää näkynyt. Minä kiroilin

hiljakseen — kun se tupakkalaatikko jäi kotiin, olisi tässä joutessaan

vedellyt savut. Lopulta saapui isäntä hikisenä ja läähättäen.

— Piru tätä juosta lötköttäköön, kun ei ole mitään pakkoa, sanoi

Ritola. — Siirräppä vähän takapuoltasi. Tuossa on tupakka!

Me pistimme sauhuksi, ja suurjuoksija alkoi vähitellen tointua.

Raskasta on tuokin homma. Tulikohan edes puoli matkaa juostuksi?

— Ei, hyvä mies, vakuutin minä. — Sinä juoksit justiin yhdeksänsataa

metriä, et siis kunnolleen kymmenettä osaakaan.

— Vai ei sitä tullut enempää. No jo pitää olla hevosen kaviot sillä

miehellä, joka koko matkan pistelee puolessa tunnissa.

— Ei sitä hevosen kavioilla juosta, mies siinä pitää olla, mutta ei

näy meistä olevan näihin reissuihin. Joko on Ritola saanut henkensä

takaisin, mennäänkö pois?

Me lähdettiin kävelemään. Pojat olivat keskeyttäneet maaliin,

juostuaan tuhatkaksisataa metriä. Heillä olisi kyllä riittänyt voimia

pitemmällekin, mutta jostakin tuntemattomasta syystä oli heille tullut

tappelu aivan maaliviivan lähellä, jolloin palkintotuomari oli katsonut

välttämättömäksi sulkea heidät pois kilpailuista sopimattoman käytöksen

vuoksi.

Senjälkeen me emme enää kilpailleet, mutta seurasimme kyllä

olympialaisten menoa edelleenkin suurella mielenkiinnolla.

Savolainen "neekeri" kesäreissulla · 第 11 / 17 题