Meillä oli myös olympialaiskuume täällä maalla. Se on tarttuva tauti,
jota Suomen kansan suuri enemmistö potee joka neljäs vuosi, paitsi
suurien sotien aikana, jolloin kuumetta ei tavata. Sen tuntomerkit
ovat jonkin verran erilaiset eri ihmisissä. Tavallisesti tunnetaan
potilas kuitenkin siitä, että hän alkaa huutaa: hei, hei, hei, ja
tehdä ilmahyppyjä. Varsinkin kaupunkipaikoissa on olympialaissairailla
taipumusta kokoontua yhdeksi raivoavaksi ja meluavaksi laumaksi ja
riekkua pitkin öitä häiritsemässä terveitten ihmisten unta. Yhteiskunta
on tätä tautia vastaan voimaton. Ainoa lääke sille olisi, sikäli kuin
se Suomessa esiintyy, suomalaisten häviö joka neljäs vuosi uudistuvissa
olympialaiskisoissa, mutta sekään ei ole toivottavaa.
Meissä täällä maalla ei olympialaiskuume esiintynyt yhtä voimakkaana
tai ainakaan ei sellaisena joukkohumauksena, joka muistuttaa meidänkin
maassamme levinnyttä uskonnollista helluntailiikettä. Sehän kuuluu
panevan hengen saaneet piehtaroimaan ja potkimaan. Mutta omat
vaikutuksensa oli olympialaistaudilla täälläkin. Satuin matkalle
juuri olympialaisten edellä ja muutamaan kertaan jo vaunussa jaettiin
mitalit. Minuunkin vakiinnutettiin se luja usko, että keihäänheitto
on kokonaan Suomen ja kymmenentuhannen metrin juoksu niinikään,
jollei se Witte (Wide), ruoja, satu pakkautumaan väliin. Mutta senkin
varalle oli keksitty selitys, joka jo junassa tunnettiin, että Witte
on jyväskyläläinen — vähintään. Ne olivat niitä ensimmäisen päivän
otteluja, pitemmälle ei matkalla muistettu yksityiskohtia, mutta noin
ylimalkaan määrättiin Suomelle melkein kaikki mitalit. Minkä nyt ehkä
joku "ronssinen lätkä" annetaan Amerikalle.
Sitten meni ensimmäinen kilpailupäivä, ja vasta toisen päivän
iltapuolella tuli tieto, että Myyrä oli saanut keihäässä ensimmäisen
palkinnon, mutta muita ei ollut luonannut. Emme tunteneet erityistä
pettymystä, joskaan ei riemuakaan. Mutta sitten saatiin kuulla, että
kymmenellätuhannella oli ollut monta suomalaista etupäässä. Silloin
innostui meidän isäntä ja sanoi:
— Pojat, menkääpäs mittaamaan kymmenentuhatta metriä tuonne maantielle,
niin juosta hiipastaan matka, että nähdään, mitenkä paljon parempi se
Ritola on tavallista miestä.
Pikkupojille järjestettiin kolmen metrin pituinen ongenvapa ja
neuvottiin, että kun otatte tämän 3333 kertaa, niin siinä se
suunnilleen on ja sitten juostaan joka mies.
Pojat olivat tehneet uuden jakolaskun ja tulivat takaisin sen tiedon
kanssa, että he olivat pistäneet vapansa sata kertaa ja päässeet
Tuppurin tienhaaraan. Siellä on käännekohta, startti tapahtuu meidän
veräjältä. Rata on selvää maantietä, eikä mitään pariisilaista koksia,
ja se on juostava kymmenen kertaa edestakaisin.
Isäntä kyseli, että olisikohan tarpeen oikein piikkikengät, mutta kun
talon urheilutarvevarastossa ei sellaisia ollut, tyytyi hän tavallisiin
savolaisiin lapikkaihin. Myöskään ei meistä kukaan edustanut maan
värejä, vaan kukin omaansa. Kahdella kaupunkilaispojalla vain oli
epämääräisen punaiset uimahousut. Muut lähtivät tavallisen pituisissa
nimettömissä. Niitä kahta kaupunkilaispoikaa nimitimme Neuvosto-Venäjän
edustajiksi, koska heidän uimahousunsa olivat yhtä haalistunutta
punaista kuin mainitun maan väri. Punaisella värillä on, silloin kun se
yrittää esiintyä liian kirkkaana, se ominaisuus, että se päivänvalossa
muuttuu valkoiseksi. Isäntä itse sanoi olevansa Ritola ja näyttävänsä,
miten sitä oikein juostaan. Hän kehui pojasta pitäen olleensa mainio
juoksija, ja samoilla lapikkailla, joilla hän nyt aikoi startata, oli
hän vielä viime talvena hiihtänyt ainakin yhtä kovaa vauhtia kuin
aikoinaan nykyisen suurjuoksijan kaima, hiihtäjä Ritola.
Lähtöviivalle asettui ikäjärjestyksessä nuorimmasta vanhimpaan: kolme
poikasta, allekirjoittanut ja isäntä. Me muut olimme avojaloin, isäntä
vain lapikkaissa. Palkintotuomarina, lähettäjänä ja ajanottajana,
samoin kuin tavallaan kisojen järjestäjänäkin, toimi isännän veli,
räätäli ja aktiiviurheilija, jonka erikoisalana olivat lyhyet matkat,
minkä vuoksi hän ei harjoituksen puutteessa sanonut voivansa lähteä
näin pitkälle matkalle. Asiantuntijana antoi hän meille erinäisiä
neuvoja: parasta on lähteä hiljanverkkaan, jotta riittää voimia
loppukiriin, samoin ei ole terveellistä nauttia matkalla virvokkeita,
koska ne voivat vaikuttaa vahingollisesti suolistoon. Sitten me
lähdettiin, ja palkintotuomari-lähettäjä-ajanottaja-järjestäjä jäi
maaliviivalle kädessään viisitoistakivinen hopeakapselinen Tobias.
Minä asetuin johtoon, sitten tulivat pikkupojat ja viimeisenä isäntä.
Vauhti tuntui hyvänpuoleiselta, ja pian aloin tehdä huomattavasti
kaulaa. Lähellä Tuppurin tienhaaraa, jonne oli kolmesataa metriä ja
jossa oli käännekohta, sain lievän pistoksen ja katsoin parhaaksi
keskeyttää. Pikkupojat juoksivat yhdessä rykelmässä sivuitse ja
huomauttivat, että matka on juostava takaisinkin, vieläpä useampaan
otteeseen. He luulivat minun erehtyneen matkan pituudesta, mutta minä
sanoin, että pistoksen vuoksi on minun valitettavasti luovuttava
kilpailusta.
Vasta hyvän ajan kuluttua tuli isäntä nähtävästi hyvissä voimissa.
Minä istuin silloin kivellä ja kysyin, olisiko hänellä mahdollisesti
savukelaatikko taskussaan, koska minä olin unohtanut omani kotiin.
Hän katsoi minuun halveksivasti ja sanoi, että sellainen mies,
joka ei jaksa juosta kymmentätuhatta metriä, kun Pariisissakin on
kolme suomalaista ollut ensitiloilla, eikä halua tuottaa kunniata
maalleen saavuttamalla uutta maailmanennätystä, ei ansaitse tupakkaa.
Lisäksi huomautti hän, että hän tuntuu olevan kunnossa ja epäilee
kymmentä kilometriä liian lyhyeksi matkaksi, pitäisi olla vähintään
maraton. Tällä matkalla hän tuskin kerkiää lyödä Ritolan uutta
maailmanennätystä, mutta toivoo sentään saavuttavansa sangen hyvän ajan.
Isäntä läksi hölkyttelemään edelleen, ja minä jäin kivelle, vähän
nolostuneena saamastani läksytyksestä, mikä kylläkin saattoi olla hyvin
ansaittu. Pikkupojat tulivat sitten takaisin yhä edelleen samassa
ryhmässä ja sanoivat, että kierrosajaksi — kuusisataa metriä — oli
ilmoitettu siinä kolmen minuutin korvilla.
Kului epäilyttävän pitkä aika, eikä isäntää näkynyt. Minä kiroilin
hiljakseen — kun se tupakkalaatikko jäi kotiin, olisi tässä joutessaan
vedellyt savut. Lopulta saapui isäntä hikisenä ja läähättäen.
— Piru tätä juosta lötköttäköön, kun ei ole mitään pakkoa, sanoi
Ritola. — Siirräppä vähän takapuoltasi. Tuossa on tupakka!
Me pistimme sauhuksi, ja suurjuoksija alkoi vähitellen tointua.
Raskasta on tuokin homma. Tulikohan edes puoli matkaa juostuksi?
— Ei, hyvä mies, vakuutin minä. — Sinä juoksit justiin yhdeksänsataa
metriä, et siis kunnolleen kymmenettä osaakaan.
— Vai ei sitä tullut enempää. No jo pitää olla hevosen kaviot sillä
miehellä, joka koko matkan pistelee puolessa tunnissa.
— Ei sitä hevosen kavioilla juosta, mies siinä pitää olla, mutta ei
näy meistä olevan näihin reissuihin. Joko on Ritola saanut henkensä
takaisin, mennäänkö pois?
Me lähdettiin kävelemään. Pojat olivat keskeyttäneet maaliin,
juostuaan tuhatkaksisataa metriä. Heillä olisi kyllä riittänyt voimia
pitemmällekin, mutta jostakin tuntemattomasta syystä oli heille tullut
tappelu aivan maaliviivan lähellä, jolloin palkintotuomari oli katsonut
välttämättömäksi sulkea heidät pois kilpailuista sopimattoman käytöksen
vuoksi.
Senjälkeen me emme enää kilpailleet, mutta seurasimme kyllä
olympialaisten menoa edelleenkin suurella mielenkiinnolla.