Nyt tulee mies kotiseudulleen kuin hiljan sieltä lähtenyt, onhan tämä
jo toinen kesä peräkkäin. Viime suvena, oltuani poissa kokonaista
kuusitoista vuotta, tulin arkaillen kuin johonkin syyllinen. Mies,
joka asuu lapsuudenkotiani, tuli auton pysäyspaikalle vastaan ja otti
huostaansa matkalaukkuni. Hän oli ystävällinen ja yleensä niinkuin
olisi eilen tavattu. Mutta kun hän matkalla pyysi muuatta yhteistä
tuttavaa puistoonsa kahville, jouduin minä ymmälle. Olinko jo
todellakin niin unohtanut lapsuudenkotini? Eihän siellä minun muistini
mukaan pitänyt olla mitään puistoa.
Olipas kuitenkin. Keskellä pihaa kasvoi komeita puita, koivua, kuusta
ja pihlajaa. Kyllä on kummallinen otus tämä ihminen! Hän on pitävinään
jotakin pyhänä, palaavinaan siihen johonkin yhäti muistoissaan, ja
kuitenkin saattaa hän niin perusteellisesti ja paljon unohtaa. Niinkuin
esimerkiksi minä nämä puut. Kuusikolmatta vuotta sitten olin ne itse
pienenä poikasena istuttanut, sitten niitten juurella kymmenen vuotta
kuppelehtanut ja nuoruuden kukoistuksessa niiden luota poistunut. Sinne
olivat ne sekaantuneet uusien vaikutelmien suureen ryöppyyn. Niitten
pienoisten pihlajien kuva saattoi elää jossakin sielun pohjalla, mutta
ne pihlajat eivät olleet siellä kasvaneet niinkuin pihamaallaan. Mies
oli kasvanut, ajatukset varttuneet, suuret kokemukset painaneet alleen
lapsuuden pyhät pihlajat ja elämäänsä aloittavat koivut. Siinä sai
sitten mies hävetä muistinsa lyhyyttä.
Mutta tuttavuus solmittiin uudestaan, ja niitten oman käden istuttamien
puitten alla vietettiin ihania heinäkuisia iltoja.
Tänä kesänä ollaan jo taas hyviä vanhoja ystäviä. Puut ovat vuoden
kuluessa ikäänkuin entisestään komistuneet, vai mahtaako niitten
istuttaja vain olla tekevinään sellaisen huomion korvatakseen entisen
laiminlyöntinsä. Ainakin lausuu hän puitten nykyiselle omistajalle
sellaisen kohteliaisuuden.
Jaa, sitä ollaan nyt sitten taas "omassa" pitäjässä. Tästä lähdettiin
opin teille ja käydä juntattiin kansakoulua pienestä seitsenvuotisesta
vekarasta. Se kansakoulu täytti viime syksynä kolmekymmentä vuotta.
Ensimmäinen oli pitäjässä, muuatta tehtaan koulua lukuunottamatta.
Kovin epäillen ukot siihen silloin suhtautuivat. Aluksi ei koululle
tahdottu saada sopivaa huoneistoa, mutta sitten muuan rahanahne
körttiläinen antoi sille suojan. Niin oli kuitenkin hänkin sydämissään
opinahjoa vastaan, ettei pannut omia poikiaan siihen. Olivathan ne
jo kylläkin jonkin verran sivuitse tavallisen kansakouluiän, mutta
eipä vanhuudesta ollut väliä silloin. Muutamia valistushaluisia
isäntiä oli kirkon lähimmässä ympäristössä, ja he lähettivät vieläpä
kuudentoistakin vanhoja perillisiään oppimaan. Mutta toiset jurrottivat
sivussa. Tuumivat vain, että antaa joutavien touhuta, kyllä siitä
tarpeensa saavat; on tässä ennenkin toimeen tultu ilman kouluja ja
tullaan edelleenkin, herroja ja tyhjäntoimittajia niissä kasvatetaan,
ei kuonnu käsi aatran kurkeen koulun käyneellä.
Niin silloin. Mutta lähinnä seuraavat vuodet aikaansaivat suuren
muutoksen. Turhaa olisi puhua, että muutos tapahtui ihmisten mielissä.
Vielä mitä! Ei Savon ukkoihinkaan — poikkeuksista tietysti puhumatta —
mennyt mikään erityinen basilli, joka sitten levitti sivistyskaipuuta
kuin kulkutautia. Eipä toki, heitä elähytti vain jalo keskinäinen
kilpailu: kun kerran siellä ja sielläkin koulu on, niin sittenpä
hitto, ettei sitä saada meidän kulmakunnalle. Ja saatiinhan se. Tuskin
oli kahdeksaa vuotta kulunut kirkonkylän koulun perustamisesta,
kun pitäjään oli niitä ilmaantunut kolmetoista. Ja nyt niitä on
kaksikymmentä, niin että lisäys viimeisenä verraten pitkänä ajanjaksona
ja vielä oppivelvollisuustaistelun aikakaudella ei ole enää mikään
erinomainen.
Sillä tavoin tässä Suomessa on kansansivistys eteenpäin kulkenut:
vähemmän sisällisen halun pakotuksesta kuin aivan tavallisesta ihmisen
pahasta tahdosta, varsin ulkonaisista kunniavaikutteista. Ei sitä
kukaan ole niinkään koulun tuomasta opin siunauksesta piitannut, mutta
omaan kylään se on pitänyt saada, koulu, kun kerran naapureillakin on,
siinä kaikki. Mutta numerot puhuvat huimaa kieltä. Niitten valossa tämä
kansa on maailman valistuneimpia, niin että sopii laulaa kuin vanhassa
piirilaulussa:
Tuoppas kultas rinnalle,
niin kaunihimp' on mun,
on mun, on mun...
Kun sitten ulkomaalainen vieras saapuu maahamme, leväytetään hänelle
auki tilastot ja sanotaan: mitäs vieras tykkää, eikö ole komeata?
Käytetään häntä vielä suurimmissa kaupungeissa ja maaseutua ihailemassa
Imatran valtion hotellissa sekä erinäisissä matkailijayhdistyksen
samanlaisissa paikoissa, ja ihmepä on, ellei hän omaan maahansa
palattuaan kirjoittele kauniita legendoja julmetun valistuneesta
kansasta kaukana Pohjolan erämaissa. Ja jos sitten vielä tulee
onnellinen sattuma avuksi, niin kuva on sitä loistavampi.
Ehkä puolisentoistakymmentä vuotta sitten vieraili muuan saksalainen
matkustaja Helsingissä. Kempin hotellin nurkalla kääntyi hän omalla
kielellään passipoliisin puoleen ja sai myös saksalaisen vastauksen.
Ihastuneena kirjoitti hän kotimaansa lehtiin, että jo tapasi
kerrankin sivistyneen maan, kun kaikki poliisitkin osaavat saksaa.
Tosiasia kuitenkin oli, että Helsingin poliisilaitoksen silloin ehkä
kahdeksaansataan nousevasta miehistöstä tämä yksi osasi jonkin verran
mainittua kieltä. Mutta Suomea oli kuitenkin "tehty" tunnetuksi
ulkomailla.
Vaikka miten lienee tunnetuksi _tulemisen_ laita? Yhtä mittaa
valitetaan sanomalehtien pikku-uutisissa, että kirjeitä saapuu
Helsinkiin Moskovan kautta, vaikka tämän tasavallan pitäisi olla
tunnettuna barrikadina Moskovan ryönää vastaan. Suomalaiset juoksevat
joka neljäs vuosi maataan tunnetuksi olympialaisissa, mutta erehdyksiä
tapahtuu sittenkin. Tällä en tahdo vähimmässäkään määrässä halventaa
olympialaisia kisoja, jotka nostattavat, silloin kun niissä voitetaan,
vähän itsekunkin harjaksia, ja hyvähän olisi, jos tasavallan
laina-asiat saataisiin järjestykseen maratonilla ja keihäällä.
Ja vielä parempi, että maa olisi todella sivistyneitten kirjoissa.
Raakojen veritöitten jokapäiväinen luettelo sanomalehdissä ei
kuitenkaan anna meistä hyvää todistusta.
Kyllä kai meidän kulttuurimme sittenkin on toistaiseksi pääasiassa
numeroissa? Härmän ajat ja tavat ovat vielä liian likellä, ja Hanssin
Jukat ja Rannanjärvet elävät muuallakin kuin kansanballadeissa.
Mutta olkoonpa, että merkityksemme kulttuurikansana vielä onkin
heikko. Olkoonpa, että meillä vielä, niin Savossa kuin muuallakin,
mieluummin tanssitaan valistusseuroille rahaa kokoon kuin valistutaan
ja valistetaan, niin monessa maalaisessa asuu kuitenkin valtava
tiedonjano. Savon sydämessä kuunnellaan usein puhujaa henkeä vetämättä,
ja sama on laita muissakin maakunnissa. Todellista valistusta
harrastavan ja hakevan joukon ei tarvitse olla suuren, koska sen
on seurattava opetusta aivoillaan eikä tunteillaan. Opintokerhot
alkavat vähin menestyä kaikkialla. Ne tekevät siunauksellista työtä.
Jos valistustyötä saadaan jatkaa häiritsemättä, voidaan ehkä piankin
esittää täältä Pohjolasta sivistyskansa muutenkin kuin kylmillä
numeroilla.