Kukkuu, kukkuu,
Kokkonen nukkuu
kasarmin pitkällä penkillä.
Vänrikki tulloo ja nykäsöö,
Kokkonen kiäntyy ja rykäsöö.
Näin lauleskeli tunnetulla nuotilla alakuloinen sotamies minun
lähtiessäni jälleen synnyinkaupungistani Kuopiosta lapsuudenkotiani
Karttulan pitäjää kohden. Hän istui, se sotamies, vaunun penkillä aivan
niin vakavana, kuin olisi hän juuri ollut menossa uhraamaan henkensä ja
verensä isänmaan ja kotiseudun puolesta. Poika oli tuskin kyyneleittä
jaksanut erota kauniista kotikylästään Kehvosta ja lähteä matkalle
kesäleirille, mutta savolainen huumori oli pistänyt sittenkin hänen
suuhunsa hiukan koomilliset sanat surumielisen kansanlaulun säveleeseen.
Näin matkoilla joutuu monesti hyvin kiusallisiin tilanteihin.
Varsinkin kun kuudenkintoista vuoden kuluttua, kuten nyt minä,
tekee pitemmänpuoleisen kierroksen kotiseuduillaan. Olot ovat
muuttuneet, paikat muuttuneet, kaikki ihmiset muuttuneet — ainakin
muistisi on heistä monen monta kadottanut, ja sitten onnettomuudeksi
sinä itse olet muuttunut kaikkein vähimmän, joten jokainen samaan
päämäärään matkustava tulee kysymään kuulumisia ja keskustelemaan
kanssasi herttaisen avomielisesti. Olin jo Kuopiossa tavannut monta
veljeä ja ystävää, joitten nimestä minulla ei ollut kaukaisintakaan
aavistusta, eikä taida tullakaan, jollei suopea kohtalo jollakin
seuraavalla matkalla tuo heitä jälleen eteeni ja johdata sitten
mieleeni kaikkia niitä mahdollisesti hyvinkin tärkeitä edesottamisia,
joihin viheriän nuoruuteni päivinä olen kenties näitten tuttavieni
kanssa tehnyt itseni vikapääksi. Luojan kiitos, että ihmisellä on
edes jonkin verran luontaisia näyttelijätaipumuksia, joitten avulla
tällaisistakin kohtalokkaista yhteensattumista miten kuten selviytyy.
Asia on verraten yksinkertainen silloin, kun tuntematon ystävä
kutsuu sinuksi. Hän on siinä tapauksessa avomielinen ja puhelee
itse niin paljon kaikenlaisista sinulle kylläkin arvoituksellisista
yhteisistä muistoista, ettei sinun tarvitse muuta kuin ymmärtäväisesti
myönnellä ja nauraa höräyttää iloisesti aina, kun ystävä itsekin
suvaitsee nauraa. Mutta vanhasta tuttavasta, joka teitittelee, on
paljon konstikkaampaa selviytyä. Hän on koko-lailla pidättyvämpi ja
näyttää vartoilevan, että sinäkin kyselisit häneltä hänen elämänsä
vaiheita. Tämä on hyvin arkaluontoinen tehtävä. Et tahdo löytää
sopivaa lähtökohtaa, kun ei sinulla ole edes aavistuksen hiventä
hänen aikaisemmista puuhistaan, yhtä vähän kuin nimestäänkään. Koeta
siinä nyt keksiä jokin napa, jonka ympärillä taitavasti pyörittelisit
keskustelua.
Onneksi alkaa Kurkimäen asemalta tulla parempia tuttuja seuraan. Niitä
on piileskellyt toisissa vaunuissa, joista nyt vasta vääntäytyvät
esille. Osuuskaupanhoitaja seisoo asemalla. Häneen ei aika pysty.
Yhtä punakka on kuin ennen kansakoulussa, jossa hän voitti vanhempien
hiihtosarjan, minä nuorempien. Mutta kovin on pönäköitynyt, tullut
yksityiskauppiaan näköiseksi. Yhteishyvän palvelijan pitäisi olla kuiva
kääkkä, jotta pysyisi kaikkien epäilysten ulkopuolella. Yhteishyvän
palvelijaahan aina epäillään kaikesta. Mahtaisiko osuustoimintamies
pysyä vielä suksilla? Minun on jo aikoja täytynyt jättää unelmat
palkinnoista. Kovin on tullut tätä ruhoa.
Mikäs se on tuo partaleiju, joka häärää linja-auton luona? Eikö
vain paistakkin parran takaa entisen sepän Matin hymyilevä muoto?
Onpa Herra hänelle karvoja siunannut, ihan on koko naama kuin
turvepehku-osuuskunnan osoitekilpi. Mutta sama hyvätuulinen, hieman
hidas ja venkoileva savolainen hän on kuin ennenkin.
Sitten sitä lähdetään Matin postiautossa.
Ne nykyajan mukavuudet, ne ovat jo kotiutuneet suloisen Suomen
jokaiseen kolkkaan. Missä ennen köryytettiin kymmenet kilometrit
hiljaisella hevoskyydillä, siellä nyt auto mennä vilistää saman matkan
muutamassa tuokiossa. "Autopussilla" ajetaan nyt jo melkein jokaiseen
kylään. Vastaantulevat akat ja ukot vielä viime kesänä töytäilivät
raviojan tuolle puolen ja sieltä siunustelivat uuden ajan kummitusta.
Nyt siirtyvät he vakaisesti vain sen verran, ettei auton kurasiipi
hipaise.
Aika vetää mukanaan, se on etevä koulumestari, antaa havainto-opetusta
sellaisella voimalla ja väellä, että pitää kovaankin päähän mahtua. Ja
niin ukkonen ja akkanen, joka vielä viime kesänä piti autoa sellaisena
rakkineena, ettei siihen selväjärkinen ihminen lähde, ajaa nyt
itsekin samalla vehkeellä, eikä pahimmassakaan mäessä edes parkaise.
Hevoset vielä maansydämessä säikkyvät tätä uudenaikaista ammattinsa
sortajaa, mutta vähitellen nekin mukautuvat ja oppivat myöntämään
bentsiinihevon etevämmyyden kakaramasiinan rinnalla. Kaupunkilainen
kulttuurihevonen katselee jo välinpitämättömästi konetta ja heilauttaa
ylenkatseellisesti häntäänsä maalaisen ammattiveljensä ja -sisarensa
arkuudelle. Lehmä taas luontonsa mukaisesti asettuu samalla tavoin
poikkiteloin auton kuin hevosenkin eteen, ja lammas juosta läähättää
lyhyen kilpajuoksunsa kummankin kanssa. Ne ovat niitä luomakunnan
vähäisimpiä, jotka luultavasti säilyttävät tylsän suhtautumisensa
kaikkiin ihmisen ajoneuvoihin halki aikojen. Mutta mitäpä tuosta, antaa
noiden ikuisten protesteeraajain olla muistuttamassa niistä vanhoista
hyvistä ajoista, jotka elävät enää vain runoilijain haaveilevassa
mielessä.
Siellä elääkin niin monta valheellista ajatusta. Runoilija kaihoaa
aina sinne, minne hän ei pääse. Kamarissaan laulaa hän kaipuutaan
merelle myrskyävälle, mutta uskaltaa tuskin tyynelläkään astua
kalastajapaattiin. Samoin manaa hän ukonnuolta särkemään kaikkea, mikä
ei ole hänelle mieleen, mutta ukkosilmalla sulkee hän ikkunat ja pellit
ja painautuu mielellään kirjoituspöytänsä alle, saman pöydän, joka on
ollut alasimena taottaessa niin monia uhma-aseita.
Kyllä on tuttu tämäkin tie, jokainen mäennyppylä ja kivi tuntuvat
nyökkäävän tervehdyksensä. Tästä sitä ennen kuljettiin kouluun ja
koulusta kotiin. Puut vain ovat kasvaneet, mikäli eivät tukkiyhtiön
miehet ole entisiä komeita honkia kaataneet. Ja pyöreää puista
savutorvea kantavat mökit ovat menneet kaiken maailman tietä. Ennen
kyytimies niiden kohdalla vitsaili, että separaattori on tuotu
tuohonkin tölliin, koska kirnu on joutanut katolle. Nyt niistä monesta
on merkkinä vain soraläjä, toisten tilalle taas on kohonnut uusi ja
nätimpi.
Sitten alkavat lapsuuden, leikkikentät. Tuossa rannalla minä opin
uimaan, tuosta ongin ensimäisen ison ahveneni, jonka johdosta minulla
oli tilaisuus sanoa kalakeitolle kotiin saapuneelle isälleni: Syö
poikas saalista! Tuossa mäentöyräässä minut ensi kerran tavattiin
tupakalta. Vanhemmat pojat kiersivät kessuista sätkän, ja minä imin.
Kulki ohitse tuttu mies, kieli isälle, joka selkäsaunan asemasta
sytytti minulle kotiin palattuani sikarin. Se sikari vei minulta
tupakoimisen halun isommaksi aikaa. Liekö hänen kasvatusmenetelmänsä
ollut kaikkein uusiaikaisimpia — mutta hyvin se tehosi. Sen sikarin
käry on välistä vieläkin sieraimissani.
Pian saavutaan perille.