Kuopion asema!
Siihen liittyy monta muistoa. Ennen pienenä, alle kymmentalviaana
punkerona, laskettiin minut väliin kesäisin maalta vierailemaan
syntymäkaupunkiini, ja minulle kehittyi siellä kaksi intohimoa: pyytää
Pappilanpurosta paljain käsin nahkiaisia, joita turhaan "Talstin
saunalle" kaupittelin — mistä lienee levinnyt perätön huhu, että niitä
siellä ostettaisiin 10 pennillä kappale... ja istua pitkät tovit
asemalla katselemassa junan "vekslausta". Se oli ihanaa aikaa, ja
minusta tuli niin täydellinen tärkeimmän kulkulaitoksemme tuntija,
että edelleenkin hyvällä syyllä uskoisin olevani itseoikeutettu
kulkulaitosministerin paikalle. Niin usein kuin hallitukset ovat
vaihdelleetkin, ei persoonaani kuitenkaan, valitettavasti, ole hoksattu.
Minun lapsuuteni aikana oli Kuopion asemalla aina riittävästi
"vossikoita". Pulaa ei syntynyt vahingossakaan. Nyt on toisin. Jos
keltä tahansa ajurilta kysyt, vastaa hän säännöllisesti:
— Minn oun tilattu.
Kuka ihme heidät sitten lie kaikki tilannutkin, mutta jo kolmannen
kerran jouduin toteamaan saman seikan. Nyt tuli kuitenkin sattuma
avuksi. Olin muitten samanlaiseen tilanteeseen joutuneitten kanssa
sadatellut poliisia, jonka velvollisuus on tämänkaltaisissa asioissa
kestää kaikkien ahdingossa olevien kansalaisten pahantuulen ilmaukset,
mikä muuten on hyvin luonnollista, kun kerran mies on poliisiksi
ruvennut. Silloin kääntyi muuan vanha ajuri puoleeni kysyen:
— Outtako työ sen entisen al’upsier Heikki-vainoon poikia?
— Ounpa tietennii...
— Se on niät jo isässii hauvassa. Myö oltiin ennen hyvättii tutut,
palaveluskampraatit. Yhtä aikoo oltiin tualla Kuopijan pataljoonassa.
Minusta tuntui tämä odottamaton tuttavuus muuttavan tilanteen koko
lailla valoisammaksi. Katsoin uskaltavani ryhtyä jo suoraan asiaan:
— Vai outta niiv vanahoja tuttuja. No, ettäkö veis kaupuntii?
— Vienpä tok hyvinnii, Annappahan tänne laukkus...
Ja niin me lähdimme kaikkien kyydittä jääneitten kateellisin, melkeinpä
vihaisin katsein seuratessa. Lukija kuitenkin huomatkoon, ettei
matkamme käynyt kovin joutuisasti, sillä me pääsimme perille vasta sen
jälkeen, kun minun kertomukseni isäni elämästä — sotaväessäoloajasta
hamaan kuolinpäivään saakka — sekä omista sekavista vaiheistani oli
onnellisesti loppuun suoritettu.
Maksua ei kuitenkaan kannettu ajan, vaan matkan mukaan, ja niin minä
olin näyttänyt maailmalle sen ihmeen, että olin ajanut ajurilla Kuopion
asemalta kortteeriini.
Tässä sitä nyt ollaan Kuopiossa. Toistakymmentä vuotta vierähti
maailman markkinoilla, ettei tullut käydyksi synnyin- ja
koulukaupungissa. Nyt on tie suuntautunut tänne jo kolmantena kesänä
perätysten. Maailma kuljetteli moninaisilla teillä, eikä oikeastaan
ennen päässytkään. Olisi aikaisemmin vielä ollut siteitäkin: emo
elossa, mutta poika kierteli vain muita mantereita. Toista vuotta
sitten kävin hänet kuoppaamassa äitinsä ja esikoisensa viereen. Ja nyt
vasta on maailman matkalainen tullut varsinaiseen synnintuntoon, kun
hänellä ei ole heimostaan ketään läheistä jäljellä. Täytyy kuitenkin
edes myöhästyneenä maksaa verivelka synnyin- ja kotiseudulleen, uhrata
edes yksi kesäkuukausi lapsuuden leikkitanterille, minun, isän, jonka
pojat kai jo tulevat lukemaan itsensä toiseen heimoon syntymäpaikkansa
ja lapsuudenmuistojensa mukaan. Ja lukekoot, samaa kansaahan se on
muuallakin, Hämeen nummillakin, eihän nyt enää heimosotia käydä, joskin
hiukan totutusta tavasta "toiskirkkoista" leikillisesti nälvitään.
Vähitellen häviää sekin heimoerotus ja jää jäljelle vain yksi kansa,
jonka jäsenet kuitenkin palastavat edes käymäsiltään kotipuoleensa —
joskus kun elämä pahasti kolhaisee.
Niin niin, nyt ollaan Kuopiossa. Ollappa nyt oikein hyvä kynästään, kun
muistot mieleen palautuvat! Mutta niitä tulee niin tulvimalla, ettei
käypäläisen kynä, hyväkään, niitä kerralla kuvaisi. Pitäisi oleutua,
kulkea läpi kaikki ennen juostut paikat. Pitäisi mennä Pappilanpurolle
nahkiaisia kourin koukkimaan — niitä lienee siellä vielä. Olisi ehkä
asemallakin istuttava 'vekslausta' katselemassa. Kukaties, vaikka
siihen vieläkin eläytyisi. Tullessa oli huoli ajurista, mutta ehkä omia
aikojaan sinne kuljettuaan pääsisi kiinni entiseen tunnelmaan.
Niin mutta tosiaan: sittenhän olisi mentävä paljasjaloin kadulle ja
tapella nujuutettava kaupunkilaispoikain kanssa, ennenkuin aikaisemman
poikuusajan muistojen kertaaminen olisi täydellistä. Muistan vielä Tatu
Kolehmaisen leveän naaman niiltä ajoilta. Tatulta minä taisin saada
selkääni muutaman kerran. Mitenkähän kävisi nyt? — Mutta herranen aika,
eihän se sovi. Tatu on Helsingissä, eikä siksi toiseksi tämänikäisen
miehen sovi lähteä tappelua hakemaan.
Olisi kai juostava Puijolle ja uudistettava "kasteenliitto" — niin
lienemme me poikaset luokkaliittoamme nimittäneet. Voi sentään,
kuinka silloin suu "pakularretassa" ja punaisen limonaadin vaahdossa
vannottiin ja vakuutettiin, että sinä ja sinä vuonna, aikamiehinä
ja akoittuneina, suurina herroina, tavataan Punkaharjulla. Se vuosi
oli visusti merkitty luokan liitonmerkkiin ja meillä oli kaikilla
suuri halu nähdä omaa maatamme, minkä vuoksi se kokous merkittiinkin
Punkaharjulle. Niin no, moni meistä lie nähnyt laajalti omaa maata,
joshan vierastakin, lie usea sattunut pistäytymään Punkaharjullakin,
mutta tulikohan kukaan siihen luokkakokoukseen — suurena herrana tai
suurena narrina, sama se, mutta tulikohan? Eikö liene useammalta
hävinnyt koko merkki rinnasta ja vuosiluku mielestä? Sellaista on elämä
ja tämän maailman meno. Poikuusajan ystävyys ja yhteenkuuluvaisuus
tahtovat loppua jo koulun yläluokilla. Ainakin ystäväpiiri supistuu ja
melkein aina olemassaolon taisteluun jouduttua muuttuu aivan toiseksi.
Onhan hauska tavata luokkatoveria ja verestää joku vanha kouluaikainen
vitsi, mutta mikä siinä lie, että luokkatovereilla myöhemmin elämän
torulla tavattaessa on usein niin hirmuisen kiire?
Ei toki Väinölännientäkään sopisi jättää käymättä. Ei millään. Jos
oikein poikuusaikaan tahtoisi eläytyä, niin pitäisi kaiketi kertaalleen
vielä käydä kaatamassa penkit Kallaveteen, vaikkapa nyt yhdeltä
puolelta, esimerkiksi Kuopionlahteen. Mutta mikä niitä enää keski-ikää
lähentelevänä yhteiskunnallisena toimihenkilönä kaikkia vierittää
jaksaisi! Voi voi, kuinka me sentään olimme vallattomia. Mennäppä
kuulaana kevätyönä sellaiseen puuhaan! Kuinka moni meistä sittemmin on
joutunut yhteiskunnallisella toimialallaan nuhtelemaan toisia ihmisiä
ilkivallasta? Mikä on pappina saarnatuolista paukuttanut maailman
pahuutta vastaan, mikä sanomalehtimiehenä pauhannut lehdessään meidän
sivistyneelle vuosisadallemme sopimattomasta vandalismista, kuka taas
tuomarina mätkäytellyt sakkoja ilkivallasta. Miehiäpä tuota on tullut
meistä, vaikka poikasena elämänilo joskus puhkesi esiin hieman raisulla
tavalla.
Niin, ja sitten suurena poikana käytiin Niemellä palokunnan juhlissa,
joihin säätyläiset maksoivat 75 penniä, muut 50 penniä, koululaiset
ja sotamiehet à 25 penniä. Yläluokilla oli se piikin maksu oikeastaan
loukkaus, siihen aikaan kun näet kouluun mennessäkin kirjat ajettiin
palttoon taskuihin, ettei kukaan sivullinen vain olisi erehtynyt
koulupojaksi luulemaan. Niin oli mennyt meihin ylpeyden henki, vaikka
savukkeensa piti polttaa nurkan takana "jaakopstaattiin asti" ja housun
puntit pakkasivat nousemaan polvia kohti huolimatta siitä, että muoti
siihen aikaan suosi enimmäkseen pitkiä housuja. Niin, se oli loukkaus
se piikin pääsymaksu, mutta kukkaro ei sitä pannut pahakseen, pikemmin
päinvastoin.
Mutta miksi mennä Puijolle? Siellä on uusi näkötornikin, korkea ja
uudenaikainen. Se vanha, joka seisoi neljän rautalangan varassa, oli
kotoisempi, huojuikin niin lempeästi.
Ja minkä takia tallustella Väinölänniemelle? Tuskin sieltä enää
löytyisi sitä ensimmäistä runoanikaan, jonka minä toisen yltäkylläisen
sydämen kanssa rinnatusten seisten piirtelin erään paviljongin
tolppaan. Ei se ollut sillä hetkellä syntynyt, vaikka minä niin väitin
ja sain siitä syvän ja paljon puhuvan huokauksen ynnä kostean katseen
palkakseni. Kyllä se oli minua hikoiluttanut monta yötä, minkä seikan
minä nyt voin huoleti tunnustaa, koska hän ei varmaankaan enää minua
muista — enkä minäkään häntä. Mutta runo on yhä mielessäni, se kuului
näin:
Me tässä valan vannoimme,
toiselle toisemme annoimme,
lemmelle kaiken kannoimme.
Jaa jaa, niinhän sitä siihen aikaan kannettiin, mutta siitä onkin niin
äärettömän kauan.
Kas niin, nyt ne tulevat kaikki: Kotkankalliot, Huuhanmäet,
Haapaniemet, sotaiset harjoitukset seiväs olalla pitkin katuja ja
osaksi juuri äsken mainituilla kallioilla, mäillä ja niemillä, keväiset
laivojen koematkat — kuopiolaisten senaikainen suurin keväthuvi — ja
mitä kaikkea sieltä rupeaa tulemaankaan muiston kätköistä.
Mutta eihän minun tarkoitukseni, Herra nähköön, ollut romaania
kirjoittaa. Piti pitää vain pientä pakinan pärinää yhdestä
kesäreissusta, josta on vielä paljon jäljellä.
Hyvästi siis Kuopio, ehkä joskus vielä tavataan!