Keski-Suomen pääkaupunkiin jää joukko matkustajia, mutta onneksi tulee
uusia tilalle, vieläpä yhtä lahjakkaita keskustelijoita, niin että
seurustelua vaunussa jatkuu. Aluksi kiertyy keskustelu Pönttövuoren
tunnelin ympärille. Se on tämän seudun ylpeys ja nähtävyys, sellaista
ei ole missään muualla koko maassa. Joku koiranleuka muistaa, että sen
siloitustyöhön on käytetty punavankeja ja siksi siitä on tullutkin niin
etevä, paras tunneli Pohjoismaissa, koska kapinakin oli paras kapina,
mitä yleensä täällä tunnetaan, sillä minkään muun kapinan jälkeen ei
ole seurannut niin monta armahdusta. Taitaa olla puhuja itse kokenut,
koskapa laskettelee semmoista hevosleikkiä! Seurakunta on kuitenkin
sekalaista: joku naurahtaa, toiset pysyvät totisina, ja tunnelin läpi
päästyä siirrytään taas puolueettomille aloille.
Tämän radan varsi on kaunista, hymyilevää luontoa. Se on toki kaikille
yhteistä, ja siihen lopulta jäädään, katsellaan ja lausutaan ilmi
ihastus. Täytyy antaa tunnustus sen puolen ihmisille, heillä on yleensä
silmää luonnon ihanuuksille, mikä kiitettävä ominaisuus eräiltä
Suomen heimoilta puuttuu. Uusimaalainen ei ole kovin herkkä tässä
suhteessa, ja varsinaissuomalainen ei ymmärrä luonnosta kerrassaan
mitään. Viimemainitun esi-isä hämäläinen on jo koko lailla herkempi,
puhumattakaan keskisuomalaisesta ja eritoten savolaisesta, jolle tämän
maailman luoja onkin tuhlannut täysin käsin antimiaan. Pohjalaista en
tunne, hänen sanotaan kyllä rakastavan lakeuttaan, mutta kärkäs hän
on Amerikkaan muuttamaan ja usein pysyykin siellä. No, mitäpä näistä
viisastella, itsekullakin on omat ajatuksensa heimo-ominaisuuksista, ja
toinen voisi tehdä kokonaan toisenlaisen erittelyn. Tämän kirjoittajaa
saatettaisiin ehkä syyttää savolaisrakkaudesta, ja minkäpä sille
mahtaa, että on savolainen, vaikka olen erinomaisesti tullut toimeen
Hämeessä ja Vanajaveden kivikkorantoihin asuu rinnassani edelleenkin
salainen rakkaus. Nyt ollaan kuitenkin matkalla oman heimon luo, ja
pitää mennä otollisella mielellä.
Joskus toiste sitten ylistetään Hämettä ja vaikka Satakuntaakin
vuorollaan, jos sinnepäin satutaan kesäretkelle.
Jyväskylästä se oikeastaan alkaakin "meijän mua". Täällä puolen on
lähimmäisen rakkaus jo siksi kehittynyt, että on tehtävä tarkka selvä
henkilöllisyydestään toisille saman vaunun matkustajille, jos aikoo
säilyttää kansalaisluottamuksensa vikaantumattomana. Kaikki tapahtuu
eräänlaisen yleisen maantavan kautta melkeinpä laiksi hyväksytyn kaavan
mukaan. Ensin on selvitettävä sukupuu suoraan alenevassa ja ylenevässä
polvessa mahdollisimman kauaksi ja sitten kaikki sivusukulaisuudet,
minkä vuoksi kehoitan kaikkia Haapamäen—Pieksämäen reitille aikovia
tutustumaan erikoisen huolellisesti sukuluetteloonsa, voidakseen tehdä
matkansa nostattamatta ylleen yleistä halveksumista. Sukuselvityksen
perästä on annettava tarkat tiedot kaikista asuinpaikoistaan
ja ammatistaan ja, jos suinkin mahdollista, tiedettävä ainakin
yleispiirtein kaikkien työtoveriensa elämäkerta.
Jos näin kykenet tyydyttämään kanssamatkustajiesi ehtymättömän
tiedonhalun, ja — vielä parempi — jos pistäydyt ainakin läheisimmissä
vaunuissa molemmin puolin esitelmämatkalla samoista aineista, niin
saavutat lähimmäistesi jakamattoman luottamuksen ja voit olla varma,
että omatkin tietosi tällä matkalla huomattavasti laajentuvat, sillä
sinulla on tilaisuus syventyä vuorostasi naapuriesi elämään aivan
yksityiskohtia myöten. Näin kuluu matka rattoisasti Pieksämäkeen asti,
ja saat taas olla varma, ettei tiedonjano mainitulta asemalta Kuopiota
kohti lähtiessäsi ainakaan vähene. Päinvastoin on hyvin mahdollista,
että sinulle jo Suonenjoella on ilmestynyt muutamia samassa junassa
matkustavia sukulaisia. Ellet heitä näet jo ole tavannut Pieksämäellä.
Pieksämäen asema on yksi suuren maailman keskuksia, joissa aina tapaa
tuttavia, Kouvola on toinen sellainen ja Riihimäki kolmas. Sensijaan
esimerkiksi Toijala harvoin näyttää niitä, ja muut risteysasemat
vieläkin harvemmin. Kun allekirjoittanut yhteen aikaan elämässään
joutui matkustelemaan melkoisen paljon, pidettiin Kouvolassa ja
Riihimäellä aina kongresseja tuttavain kanssa, satuttiinpa niihin mihin
vuorokauden aikaan tahansa. Pieksämäki oli vielä silloin hiljainen
saloseudun asema, jolla ei ollut sanottavaa kulttuurimerkitystä, mutta
nyt siitä on tullut koko savolaisen matkustuksen napa, ja aseman
ympärille on kasvanut iso paikkakunta.
Pieksämäellä näkee tavallisesti Savosta siirtyneitä helsinkiläisiä
liikemiehiä pasteerailemassa arvokkain askelin pitkin asemasiltaa. He
ovat joskus lähteneet kotipitäjistään "piällysmiehen paikkaa" hakemaan
ja lopulta sen löytäneet. Mutta samalla on heistä karissut hyvätuulinen
ja lupsakka savolaisuus, heidän ei enää passaa sanoa: meijän puojissa,
vaan hienon maailman tapaan: meitän puotissa, eivätkä he katsele
ympärilleen siinä mielessä, että tuttavan näkisivät. He kuvittelevat,
että heidän ulkomuodostaan jo näkyy, minkälaisia "vinanssineroja"
siinä menee, ja että jo toki poskeinenkin huomaa, kuinka tasavallan
taloudellisen elämän ankara paino ja edesvastuu on laskettu heidän
harteilleen. Mutta, kuten sanottu, he eivät enää ole savolaisia,
vaan sekarotuisia kauppasaksoja, joita nousee joka heimosta ja jotka
menettävät heimonmerkkinsä.
Ja miten kunnollista väkeä näiden nousukkaiden vanhemmat vielä
olivatkaan! Heidän kotonaan kukoisti mitä kaunein kestiystävyys.
Vieraalle annettiin ilomielellä mitä talossa parasta löytyi, ja jos
hintaa kysyi, niin pahastuivat ja silmistä loisti tyytymättömyys: miksi
te meitä luulette... Mutta pojasta polvi muuttuu, sanotaan, ja pojat
ovat varmaan osanneet antaa rahalle toisenlaisen arvon. Eivätköhän
vanhempansa häpeisi näitä luiruja poikiaan, jos eläisivät ja kaikki
heidän matkansa tietäisivät, aivan niinkuin nämä nykyiset "Monacon
konsulit" ja muut häpeävät reiluja vanhempiaan ja saapuvat vasta heidän
hautajaisiinsa. Nyt reissuavat nämä rikkaat liikemiehet kerran kesässä
köyhtyneiltä raatajilta halvalla ostamiansa maatiloja katsomassa.
Menkööt menojaan, nämä yhteiskunnan pylväät, kulkekoot kulkuaan
asemasillalla, siirtykööt siitä rauhassa vieteröityihin "kupeihinsa"
torkkumaan niin levollisesti kuin heidän omatuntonsa sallii — tuleehan
siellä junaa muuttavata vastaan "oikeita immeisiäkin", ja heidän
seurassaan sopii jatkaa matkaa.
Siellä onkin eri seura taas koolla vaunussa. On vankkoja
kokoomukselaisia, tunkiopuhtaita maalaisliittolaisia, ehkä siemeneksi
edistysmielisiäkin, ja tietysti savolaisessa kolmannen luokan vaunussa
matkustaa aina kirkkaan luokkataistelun kannattajia, Moskovan
oikeauskoisen kirkon pellavatukkaisia opetuslapsia. Mutta he ovat
erinomaisen kilttejä ja tekevät yhteiskuntaa säilyttävän aineksen
kanssa kompromisseja ilmoista, vuodentulon toiveista y.m. luokkarajoja
epäselventävistä seikoista. Olen nyt kolmena kesänä perättäin kulkenut
Savossa ja saanut sen käsityksen, että kommunistinen herätys siellä ei
ole kaikkein äkäisintä laatua.
Maalaisessa asustaa itsepintaisesti entinen halu isäntämieheksi,
jollainen monesta on tullutkin lunastuskin nojalla, ja hän antaa
palttua maan yhteiskunnallistuttamiselle. Yritäppähän ottaa maatilkkua
pois oppilaaltasi, Moskovan maailmanvallankumouksen kirkkoherra, niin
tulee varmasti tupenrapinat! Ei, oma sen olla pitää, olkoonpa häntä
kuinka vähän hyvänsä. Eivätkä nämä savolaiset porhotkaan ole yhtä
ärhäköitä kuin esimerkiksi jossain Etelä-Suomessa. Nämä ikäänkuin
ymmärtävät, että samoja pulliaisia se on tuokin moskovalainen, vaikka
se väliin "ruukkoo suutaan", kun ei ole parempaakaan hommaa; mutta
mitäpä tuosta: ainahan täällä meidän puolessa on sana kukkinut.
Oivallisesti toimeentullaan vaunussa. Kukin koettaa leikata
mahdollisimman leveän vitsin, ja riita ja tora ovat kaukana.