Pohjanmaan yöjunaa ei tarvitse sietää muuta kuin Haapamäelle asti.
Lyhyen kesäisen yönnikaman siinä parahiksi taittaa. Ei ole muuten
ollenkaan hullumpi matka, vaikka sillä ei ole antaa sitä tunnelmaa
kuin Haapamäen—Pieksämäen radalla. Haapamäeltä alkaa aamu, ja vaunussa
on kodikas tuntu. Nämä vaunut ovat sellaisia toisesta luokasta
yksinkertaistutettuja laitoksia. Ulkoväri, istuinten muoto ja verkot
ylhäällä muistuttavat entisestä komeudesta, istuinlihaksia vastaava
pehmennys vain on poistettu ja vaunun kupeeseen maalattu yksi
roomalainen ykkönen lisää. Sieltä on katsottava vielä kertaalleen,
ennenkuin uskoo sijoittautuneensa oikeaan "rankiin". Tottumattoman
päähän pistää epäilys, että täällä maan sydämessä katsotaan kovan
"reikätuolin" — istuimessa on näet paljon pieniä reikiä — riittävän
mainiosti keltaisenkin lipun omistajalle. Toiskertainen vilkaisu
vaunun sivuun kuitenkin vakuuttaa, että on oikeutettu astumaan tähän
puoliluokkaan.
Sitten se alkaa. Nytkytetään hiljaista lönkkäjuoksua ja jokaisessa
pienessäkin ylämaassa ähkytään, täsmällisemmin sanoen: veturi ähkyy,
kauheasti. Mutta aina päästään ylös, ja aikaa on varattu riittävästi.
Vaikk'ei vauhti päätä huimaakaan, on tällä Haapamäen—Jyväskylän
rataosalla sentään eräänlainen sivistynyt leima. Jokaisen aseman
seinässä on matkustajalle opettavaisia tietoja. Niissä osoitetaan
numeroilla, miten kaukana kulloinkin ollaan Helsingistä, ja miten
korkealla mikin kohta on meren pinnasta. Muuten ei matkalainen tulisi
näihin asioihin huomiota kiinnittäneeksikään, ja hyvä on toki tietää
Keski-Suomen mittasuhteita, kun siitä nyt taitaa tulla oma maakuntansa
ja vielä ihan oma omituinen lääninsäkin. Keskisuomalaisen ei siis
kohta tarvitse epäröidä sanoessaan olevansa kotoisin Keski-Suomesta.
Ennen joku näet saattoi ylimielisesti huomauttaa, ettei hän tiedä
sellaisen maakunnan olemassaolosta. Ja pölyisestä Jyväskylästä tulee
läänin pääkaupunki. Sitten siellä pitää kivetä kadut ja ruveta ajamaan
kumipyöräisillä rattailla, ettei maaherran sieraimia pöly sulje
eikä rattaiden rämy halkaise hänen korvakalvoaan. Jyväskyläläisille
itselleen se on "kansallinen onnettomuus", perinnäistapojen menetys,
mutta sitä pitää tulla perässä, vaikka yleinen kehitys loukkaisi
kaikkein pyhintäkin.
Mutta pysytään nyt vielä siinä sekasikiöisessä vaunussa, joka on joskus
kuljettanut hienompiakin matkustajia, Jyväskylän yhteiskuntaelämän
pylväitä. Ne ovat nykyään pylväätkin muuttuneet, känsäkouraisia miehiä
istuu jo kuntien neuvospöydissä järäyttelemässä julki yksinkertaisen
kansanmiehen ajatuksia kunnallisesta huushollista. Tämä seurakunta
tässä Jyväskylän vaunussa on aivan toisenlaista kuin pääradalla. Siellä
istuttiin eriseuraisina ja jutusteltiin korkeintaan omanpenkkiläisten
kanssa, mutta täällä innostuu koko vaunu, kun oikein mielenkiintoinen
kysymys esille putkahtaa. Kerran jouduin minä Haapamäen ja Jyväskylän
välillä väittelyyn erään tuttavan kanssa kapinasta ja sen seurauksista.
Siitä syntyi huomattava valistustilaisuus. Mutta kun koko vaunu
kerääntyi meidän ympärillemme, ja kun sillä tavalla syntyi tungos,
samanlainen kuin entisissä torikokouksissa, ja kun molempien
asianomaisten väittelijäin selässä makasi tiedonjanoinen kansa, täytyi
arvokas tilaisuus keskeyttää terveydellisistä syistä.
Tälläkin kertaa herää kysymyksiä, jotka vaativat kaikkien matkustajain
huomion, joskin nyt pysytään rajoitetummalla alalla ja jutellaan
ylipäänsä vuodentulosta y.m. kansantaloudellisista kysymyksistä,
horjahtamatta politiikan livettäville poluille.
Tällä radalla ei junailijakaan tee yhtä virallista vaikutusta kuin
äskeisellä, hän on puvultaankin paremmin proletaarin näköinen, sillä
virkatakkiin on aika jättänyt ahneitten hampaittensa jälkiä. Hän jää
mielellään, kun ei mitään erikoisempaa kiirettä ole, juttelemaan
kyydittäviensä kanssa, lausuen silloin tällöin omankin mielipiteensä
esilläolevista kysymyksistä.
Niin, yleensä tuntuu täällä hyvin kodikkaalta ja hauskalta. Kaikki
ihmiset junailijaa myöten ovat kuin vanhoja tuttavia, ja kun jollakin
asemalla juna seisoo kauemmin, poikkeamme pienelle tervehdyskäynnille
veturin ääreen. Siltä käynniltä jää sellainen vaikutelma, että
niin kuljettaja kuin lämmittäjäkin mieluummin istuisivat meidän
seurassamme kolisevassa vaunussa, jossa arvaavat pohdittavan jokaiselle
aikaansaseuraavalle kansalaiselle tärkeitä ja mielenkiintoisia
kysymyksiä, kuin istuvat veturinsa ikävässä yksinäisyydessä, ainoana
seuranaan kello ja kilometrintolpat.
Sitten päästään Jyväskylään, Suomen Ateenaan. Meillä oli tällä kertaa
ollut verraten virma höyryhevonen edessä, sillä emme pysähtyneet
laittomasti yhtään kertaa. Äijälänjoki näkyi melkein savuna ja
Jyväsjärvestä, jota jokainen alkuasukas pitää vähintään valtamerenä,
pisti silmään vain pieni ja epäilyttävä pilkku.
Kerran saavuin Jyväskylään paljon huonommalla kyydillä. Siitä on nyt
jo aikaa. Oli hämärä syksyinen päivä, mielessäni uinui hiljainen
rauha, ja se sama näkyi saaneen vallan myös junaa vetävässä koneessa.
Tämä viimemainittu ei tuntunut olevan lainkaan halukas vierittämään
eteenpäin allekirjoittaneen kallista persoonaa. Haapamäen ja
Jyväskylän välillä on muistaakseni vain yksi kahviasema, mutta tällä
puheenaolevalla matkalla niitä sattui tuon tuostakin, tai, jos suoraan
puhun, ei juuri kahviasemia, vaan puolukkapysäyksiä, sillä valtion
kyyti antoi minulle tilaisuuden täyttää ei niinkään vaatimattoman
vatsani metsän tuoreilla antimilla. Asian laita on näet niin, että me
seisoimme kolme, neljä kertaa jokaisen aseman välillä. Jyväskylään
vihdoinkin päästyämme käännyin kuljettajan puoleen kysymyksellä:
— Mistä tämä tämmöinen etevä vauhti?
Johon kuljettaja vastasi minuun ymmärtäväisesti silmäten:
— No, kun juuttaat, en paremmin sano, poltattavat vanhoja ratapölkkyjä.
Ymmärtää sen herra itekki, ettei niillä höyry pysy.
Kaupunkiin vihdoin päästyäni ei minulla ollut selkoa vanhan hyvän
ystäväni asuinpaikasta, minkä vuoksi käännyin haukottelevan ja
ankarasti ikävystyneen asemamiehen puoleen näin kysyen:
— Missä se ja se asuu?
— Kyllä se jossai tiällä assuu.
Tämän sangen vähän lohduttavan vastauksen saatuani marssin laukkuineni
ynsiällä mielellä läpi koko Jyväskylän tatsuunan, kunnes löysin
ainokaisen ajurin asemahuoneen edustalta.
— Tiijättäkö työ, missee se ja se assuu?
— Tiijänhän minä. Mänkee tuosta nyt tätä sammoo katua ja sitten
kiäntäkee tuolle toiselle kaulle.
— Ettekö työ sentään ois niin hyvä ja ajasija sinne?
— Ruahtiihan tuonnii tehä.
Ja sitten me läksimme ajamaan. Matkalla kääntyi ajuri puoleeni:
— Outtako työ sen vel?
— Oun. Mistee sen arvasija?
— Näystä vuan piättelin.
Todellisuudessa on asianlaita niin, että me emme ole veljeksiä ja että
kahta niin erinäköistä ihmistä kuin minä ja se tuttava Luoja harvoin
lienee luonut. Mutta ehkä kysymyksessä olikin vain jyväskyläläinen
kohteliaisuus. Sellaiseksi minä ainakin sen käsitin.