Kun on ottanut tavaransa Tampereen aseman "_Säilytystavarain
talletuksesta_" — mikä ihmeellisen omintakeinen osoite! —ja sulloutunut
niitten kanssa Pohjanmaan yöjunaan, huomaa joutuneensa kokonaan uuteen
maailmaan. Kävelit Tamperetta iltatunnit ja tunsit itsesi vapaaksi
kaupunkilaiseksi, jolla on ympärillä välkeyttä ja raitista ilmaa,
sillä tehdashirviöitten kiukkuinen savu leijailee jokseenkin kauvatse
yläpuolellasi, sinä maanpintaa polkevana saat ilmaa keuhkoihisi
iltasella ihan kylläksesi. Ja Tammerkoskikin on tänä kesänä ollut
tavallista uhkeampi, se on jaksanut leväyttää ympärilleen oikein hyvän
annoksen näsijärveläistä vedenhenkeä. Se on tämän suven leikitellyt
Imatraa ja ihmetyttänyt itseään tamperelaistakin, saatikka muukalaista,
joka ottaa sen melkein todesta, oikeasta patoja sietämättömästä
koskesta. Tämä kesä on ollut koskien kesä. Imatrakin on pauhannut
mielipuolena, ikäänkuin osoittaen voimaansa viimeisen kerran, koska
ensi kesäksi ihmiskäsi — ja kone, jonka senkin ihmiskäsi panee
liikkeeseen — on jo kai alistanut sen talouden palvelukseen.
Mutta minähän työnnyin äsken juuri sisälle Pohjanmaan yöjunaan ja
tapasin siellä uuden ja oudon maailman. Se on se matkustavaisten
maailma. Mikä siinä lie, että ihminen aina muuttuu toiseksi matkalla.
Hermostunut ja huonouninen ihminen nukkuu rautatievaunussa melkoisen
rauhallisesti, ja laivassa häntä ei tahdo saada ylös millään. Mies,
joka pehmeillä patjoillaan pyöriskelee levottomana aamupuolelle yötä,
ja kun vihdoin pääsee unen päästä kiinni, ähkyilee hirveän painajaisen
kourissa nähden kymmenpäisiä lehmiä ja kammottavia merikäärmeitä
muulloinkin kuin mätäkuussa, torkahtaa kohta junan liikkeelle lähdettyä
penkilleen ja vetelee pian hirsiä nojautuneena vaunun ikkunan laitaa
vasten, tai kuorsaa syvässä ja rauhallisessa unessa kysymysmerkkinä
lyhyellä penkillä. Kovallakin alustalla kykenee hän liitelemään
höyhensaarille, eikä edes matkatoveri voi sellaista kansalaista pitää
hereillä pitempää aikaa, vaan hukkuu tämä hyvinkin vilkaskielisen
kanssaihmisen käsiin.
Mutta annas kun junaan tulee levollinen lähimmäisemme, jota
tavallisessa elämässä ei nähdä oikein valveilla milloinkaan ja joka
kammoaa kaikkea kirjallisuutta siinä määrin, että nukkuu hermoja
tärisyttävän jännitysromaanin ensimmäiselle sivulle, jota pitemmälle
hän harvoin kotona ollessaan pääseekään, niin tämä ahmii parin ensi
aseman välillä sen monesti turhaan aloitetun romaaninsa ja yhden yön
matkalta kerääntyy hänelle kokonainen kirjasto mitä vaihtelevinta
hengen herkkua.
Tietysti on olemassa suuri joukko välimuotoja, mutta nämä kaksi tyyppiä
ovat kaikkein edustavimmat.
Pohjanmaan yöjuna on siitä ominainen, ettei siinä koskaan ole yhtään
istumapaikkaa vapaana, jos joutuu tarkastelemaan tilannetta noin
silmämäärällä. Riippuu hyvin paljon kohtalosta, saako siinä junassa
matkustaa luonnollisella, tavalla istuallaan, vai pitääkö seisoskella
ja asianmukaisesti huojua junan vauhdin ja kurvien mukaan. Jos
kohtalo on sinulle suopea ja ohjaa sinut sellaiseen vaunuun, johon on
majoittunut enemmistö koto-oloissaan sulkeutuneita ja umpimielisiä
kansalaisia, jotka siellä tekevät sen vaikutuksen kuin hautoisivat
vähintään itsemurhaa ja joista, jos mahdollisesti sen tekisivät,
sanomalehtien uutisissa mainittaisiin, että "vainaja oli jo pitemmän
ajan ollut synkkämielinen", niin löytyy aina istumapaikka. Nämä
itsemurhaajakanditaatit, jotka tavallisissa oloissa eivät huomaa
lähimmäistään olevankaan, ovat rautatievaunussa mitä herttaisimpia
ja kohteliaimpia olentoja. He ovat aivan kuin auttavaisuus itse. He
sovittavat itsensä vaikka kuinka pieneen tilaan, kunhan vain voivat
auttaa toista. Usein nostavat he kapsäkkisi hyllylle ja sieltä taas
pois ja koettavat tehdä olosi niin onnelliseksi kuin mahdollista. Jos
sinua nukuttaa, lainaavat he mielellään olkapäänsä tyynyksesi; jos sinä
taas pysyt hereillä, kertovat he suunnattoman joukon meheviä juttuja
lieventääkseen matkasi yksitoikkoisuutta, ja heidän mielikuvituksellaan
on matkalla sellainen lento, ettei tavallisessa elämässä osaisi
aavistaakaan.
Mutta jos kohtalo haluaa sinua kiusata, johdattaa se sinut ärtyisten
ja itsekkäitten ihmisten valtakuntaan, sellaiseen vaunuun, jota
enemmistönä hallitsevat kotonaan sävyisät ja auttavaiset olennot, mutta
täällä ilkeät, villiytyneet, pahansuovat. He tuskin kesälomalleenkaan
mennessään suvaitsevat muita kuin itseään. He katsovat oikeudekseen
matkustaa tasavallan rautateillä pitkin tai poikin, miten milloinkin
haluttaa, ja junailijakin on heidän suhteensa voimaton. Heissä
herää kohta matkalle lähdettyään tyranni, diktatuuri-ihminen,
neuvostokommunisti tai fascisti, eikä heihin vaikuta miehen
sulavasanaisuus, ei naisen hymy eikä lapsen itku. He leviävät kauheasti
rautatievaunussa ja ovat valmiita tappeluun, jos joku aikoo heitä
kaventaa luonnolliseen muotoonsa.
Meillä puhutaan paljon vaunupulasta ja tungoksesta Suomen valtion
rautateillä, S.V.R:llä, jotka kirjaimet ennen ryssäläisaikaan oli
aikomus muuttaa S.R.R:ksi, Suomen _Ruunun_ Rautateiksi, koska Suomi ei
muka saanut olla mikään valtio. Kuitenkin riippuu pääasiassa ihmisen,
matkustajan, onnesta, joutuuko hän tungoksen uhriksi, vai saako hän
matkustaa säädyllisesti, niinkuin edellä olen osoittanut.
* * * * *
Siinä mennään yön hiljaisuudessa ohi Kangasalan, jätetään taakse
Orivesi. Tämän aseman nimeä sanoessaan ei enää tarvitse hihkaista,
sillä se ei enää ole Orihvesi, kuten ennen sotaa. Vanhan suomenkielen
muisto, h-kirjain, on poistettu muutama vuosi sitten.
Vähitellen alkaa valjeta heinäkuun alkupuolen aamu. Se lupaa olla sees
ja houkuttelee miehen hikisestä vaunusta sillalle.
Siinä sen sitten näki auringon komean nousun. Oikein piti aukaista ovi,
että silmälle olisi ollut enemmän vapaata alaa. Se tämä ihminen, joka
on kasvanut maalla, mutta sitten joutunut turhamaisen ja hoppuisen
kaupunkilaiselämän pyörteisiin, joissa ei milloinkaan jouda näkemään
edes kesäisen auringon kehrän juhlallista kohoamista taivaanrannalle,
joutuu ihan synnintuntoon sen ihanuuden joskus tavatessaan.
Oikein tuli mieli kiitolliseksi, kun en torkahtanut ja menettänyt tätä
näkyä, jota ei rahalla makseta. Koettaisitpa kerran, kaupunkilainen,
uhrata yhden kuulakan kesäaamun ja nousta jollekin korkeammalle
paikalle, jommoinen toki jokaisessa kaupungissa löytyy, niin et usko,
miten valtavan vaikutelman saisit. Voit mennä jonakin iltana vähän
aikaisemmin nukkumaan ja panna herätyskellosi pärisemään puolisen
tuntia sitä ennen kuin almanakastasi olet havainnut auringon nousevan.
Mutta sitten sinulla pitää olla myöskin niin paljon tahdonlujuutta,
että todella nouset, etkä viskaa herätyskelloasi nurkkaan, mikä seikka
aiheuttaisi sinulle, paitsi aineellista vahinkoa, myöskin suuren ja
korvaamattoman henkisen menetyksen.
Se aurinko taisi nousta jossakin Vilppulan tienoilla. Tapaus kiinnitti
huomioni siinä määrin, etten joutanut panemaan merkille edes
Vilppula—Mäntän kapearaiteista rataa, ennenkuin vasta jälkeenpäin. Ne
ovat nämä kapeat raiteet sellaisia merkillisyyksiä, joista Suomen kansa
tekee humoristisia huomioita. Forssan pikkujunan veturissa oli ennen —
taitaa olla vielä nytkin — vain yksi silmä keskellä. Kun tämä veturi
pahasti keinuen tulla vohkasi pimeässä, niin sanoi kansa, että se
kulkee kuin juopunut mies sikari suussa. Ei muuten ennen vanhaan oltu
niin kovin nuukia pysäyttelemistenkään suhteen. Otettiin maitotonkka
ja matkustavainenkin mukaan sieltä, missä sellaisia tavattiin.
Kerrottiinpa, ehkä sentään hiukan liioitellen, junailijan käyneen
taloissakin kuulostelemassa, olisiko mahdollisesti mukaan lähtijöitä.
Kirjailija Aleksander Kuprin kertoo vanhan Venäjän radoista, että kun
junan seistyä asemalla viisikolmatta minuuttia — aikatauluun merkityn
kahden asemasta — lopulta ruvettiin puuhaamaan sitä taipaleelle, niin
ei kuljettajaa löytynyt mistään. Joku matkustajista tiesi selvittää
tämän pulman siten, että kuljettaja oli mennyt kolmen virstan päässä
asemalta asuvan tätinsä luo teetä juomaan. Hänen sieltä palattuaan
saatiin juna onnellisesti liikkeelle.
Meidän pikku ratojemme kulkunopeudesta antaa sopivan kuvan seuraava
tunnettu tapaus.
Muuan vanha mies kävellä vihkasi aika kyytiä maantietä pitkin radan
vartta pikku junan ajaessa sivulla. Kuljettajan tuli sääli kovassa
kuumuudessa talsivaa miestä. Hän huomautti:
— Tule pois ukko junaan, pääset ilmaiseksi.
Johon ukko vastasi:
— Kiitoksia vaan, mutta ei minun passaa, on vähän kiiru.
Semmoisia juttuja. Niitä kulkee kansan suussa paljon. Tässä ei
kuitenkaan riitä tilaa kaikille, eikä puolillekaan.