I.

Kuinkas taas Suomen kansa sanookaan: odottaa kuin hepo kesää.

Kyllähän hevonen on hauska ensi kerran väljänmetsään päästessään,

se myönnettäköön, mutta samainen luontokappale on hauska joskus

muulloinkin, kun se on saanut jättää setolkat, länget ja mäkivyöt.

Silloin se kirmaisee oikein riemuisan laukan. Sillä on, hevosella,

vanhuuteen asti poikamaista verta suonissaan, sellaista riuhtovaa

elämäniloa, josta ei ole vapaa ylimystöön kuuluva kilpaorikaan. Mutta

lehmä, se on jo kerran poijittuaan ikävä ja surumielinen, se ottaa

elämän aivan liian vakavalta kannalta ja kulkee koko kesänkin tylsän

harkitseva ilme naamassaan. Keväällä laitumelle laskettaessa unohtaa

sentään ikälehmäkin arvokkuutensa, tai sanoisiko maailmantuskan, joka

sitä painaa kesät talvet. Se tekee huikeita ilmahyppyjä voittaen

melkeinpä keväisen vasikkansakin.

Sellaista laitumelle laskettua lehmää muistuttaa talvikauden raatanut

kynämies kesälomalle lähtiessään. Hän ei ehkä tee ilmakeikkoja,

mutta hän viheltää. Ihan totisesti viheltää, eikä kukaan ole nähnyt

hänen sitä varten talvella huuliaan suppuun vetävän. Hän viheltelee

"Mustalaisruhtinatarta" tai "Bajadeeria" matkalaukkuaan täyttäessään

ja huomaa sitten ensimmäisessä yöpaikassa unohtaneensa pois yöpaidat

ja hammasharjan, vaikka hän juuri niiden takia laukkunsa mukaan otti.

Sensijaan on hänellä runsaasti mukana maalaisoloihin aivan sopimattomia

kovia kauluksia ja puoli tusinaa kaulaliinoja, lievimmin sanoen koko

hänen senlaatuinen omaisuutensa..

Sangen murheellisin mielin läksin Turusta. Eipä silti eikä sen vuoksi,

että minun olisi ollut surku jättää Turku, vaan siksi, että kohtalo

(ja rahakukkaro, joka ei myöntänyt kiertotietä Helsingin kautta) oli

määrännyt minut matkustamaan Toijalan rataa. Tämä viimemainittu on yks

murheen kryyni jokaiselle matkustavalle Suomen kansalaiselle.

Kerran minä oikein kauhistuin, kun muuan ulkolainen päivitteli, että

onpa tämä kaunista. Minä en näet missään Suomessa ole nähnyt mitään

niin yksitoikkoista kuin Turun—Toijalan radan varsi. Tuntuu niinkuin

Isä Jumala — jos nyt hän lie tämän maailman luomista hoitanut — olisi

pahasti fuskannut näitä seutuja luodessaan. Taikka ehkä hän on antanut

liikaa suloa Turun saaristolle ja itselleen kaupungillekin, niin että

Kärsämäkeen päästessä ovat jo aineet loppuneet. Kun ei edes yhtä

järvipahasta tai lammensilmää ole liiennyt!

Ja sitten kulkee juna vielä mahdollisimman hiljaa, että nyt vain

herkeäisit kaiken yksitoikkoisuuden nähdä ja sitä tarpeeksesi sadatella.

Entä matkustajat! Heissäkin olet huomaavinasi jonkinlaista

uneliaisuutta ja velttoutta. He näyttävät olevan itseensä sulkeutuneita

ja katselevat lähimmäistään karsain silmin. Älä mene Turun—Toijalan

radan matkustajalta kysymään, onko paikka hänen vieressään vapaana.

Jollei hän sinua juuri lyö, niin hän ainakin näyttää sen näköiseltä,

kuin voisi hän vain äärimmäisin ponnistuksin hillitä haluansa hivauttaa

sinua tukevasti korvalle.

Loimaan asema on koko radan varrella ainoa paikka, joka tarjoaa

virkistävää vaihtelua. Siellä näet saa aikaan paremmanpuoleisen

tappelun verraten vähällä vaivalla. Juna seisoo ainoastaan kaksitoista

minuuttia, ja jokaisen on kerjettävä ensimmäisenä ravintolaan ärjymään

itselleen kahvikupponen. Siellä ei pyydetä, kuten muualla, vaan

huudetaan törkeästi kuin hevosmarkkinoilla, sillä tyly ja räyhäävä

käytös kuuluu täällä perinnäistapoihin. Ja hyvin luultavaa on, että

ravintolan henkilökunta karkaisi tiskinsä takaa kuuksi päiväksi, jos

joku vahingossa esiintyisi siivolla. Tai sitten häntä luultaisiin

ulkomaalaiseksi, joka on oppinut maan jompaakumpaa kotimaista kieltä.

Mutta joskus voi Turun—Toijalankin radalla löytää helmen matkustajien

joukosta. Minä tapasin sellaisen. Vastapäätäni istui muuan

rouvasihminen, joka näytti minusta tämän rataosan matkustavaiseksi

tavallista nöyräluontoisemmalta, vieläpä kanssakäymiseen taipuisalta,

minkä vuoksi minä uskalsinkin ryhtyä hänen kanssaan mielipiteiden

vaihtoon esittäen aluksi ajatukseni ilmoista, huomauttamalla, että

vihdoinkin on tullut kesä. Kun tähän oli vastattu myöntäen ja lausuttu

erinäisiä arveluita kauniitten säitten jatkuvaisuudesta, siirtyi

keskustelu koskettelemaan minun matkani määrää.

— Menen Savoon kotiseudulle.

— Vai niin, siellä mahtaa olla kaunista?

— Kyllä, kovasti. Sattuuko rouva tuntemaan Savoa?

— En muuta kuin ohimennen. Menette Kuopioon, onko siellä meri lähellä?

Rouva oli tuntunut minusta alunperin hyvin sivistyneeltä, mistä

seikasta minä nyt täydellisesti vakuuttauduin. Vastasin arvelematta:

— Kyllä. Kaupunki sijaitsee luonnonihanalla paikalla aivan Tyynen

Valtameren rannalla.

Rouvan silmissä tuntui tuikahtavan pieni epäilys, mutta lopulta olin

minä melkein varma siitä, että hän laskeutuessaan junasta eräällä

väliasemalla tunsi suuresti rikastuneensa henkevästä seurustelusta

Tyynenmeren rannalta kotoisin olevan savolaisen kanssa.

Siltä asemalta lähtien murjotin yksivakaisena nurkassani ja heräsin

vain hetkeksi lähempänä Toijalaa, Sotkian pysäkillä, siinä kun on

ihan oikea järvi; suuri, jylhä ja ihana järvi. Luojamme on siis

Turun—Toijalan rataa ylimääräisellä junalla matkustaessaan ja

luomisprosessia hoidellessaan vihdoin löytänyt vesikarahviininkin.

Vahinko vain, että se on sinne asti ollut kateissa.

Toijalassa ei enää tapella. Siellä ovat ihmiset paljon rauhallisempia,

oikeita gentlemanneja. Etelästäpäin tulleet ovat tuntia aikaisemmin

matkustaneet Hämeenlinnan kukkakerhona ylpeilevän idyllisen kaupungin

ja sen ohitse puikkelehtivan vesinauhan sivuitse; pohjoisesta matkaansa

pitävät taaskin ovat juuri hiljan jättäneet Lempäälän lumoavat seudut

taakseen. Heille on siis kaikille jäänyt hyviä muistoja, ja meidät

turkulaiset on Sotkian järvi ihan viime tingassa siihen määrin

lepyttänyt, ettemme ilkeä tapella vieraitten ihmisten kanssa. Toiseen

junaan siirtyminen käy täydessä sovussa, ja pian olen iloisessa

juttelussa tamperelaisen liikemiehen kanssa. Minä en häntä tunne, vaan

se ei asiaa pahenna. Keskustelemme reippaasti kaikista taivaan kannen

alaisista asioista, ja hän taitaa toisinaan sinutellakin.

Hän näkyy tietävän, että tulen Turusta, mutta kysyy kuitenkin sitä,

ikäänkuin kohteliaisuuden vuoksi. Myönnän.

— Ikävä taival se Turun—Toijalan rata. Ei ole muita nähtävyyksiä kuin

sahoja kuivalla maalla. Muualla sellaiset tehdään vesien varsille.

Mitenkähän mahtavat pärjätä? Vaikka johan ne ovat vanhoja laitoksia,

tottapa ovat toimeentulleet.

Hän kysyy ja vastaa itse, joten minä en ehdi muuta kuin nyökytellä

ymmärtäväisesti päätäni sekä kysymyksille että vastauksille ja ottaa

mahdollisimman vaihtelevan ilmeen kasvoilleni aina asian laadun

mukaan. Itsestään Turun kaupungista hän kuuluu pitävän, koska hän

nyttemmin katsoo voivansa antaa sille ainakin osittain kulttuurikehdon

merkityksen. Hänelle tuntuu olevan tuttu vanha vitsi, että Turku on

kulttuurikehto vain sikäli, että siellä kulttuuri on kehdossaan,

mutta hänen mielestään on moinen sanonta kevytmielisesti ja vahvasti

liioiteltu. Tämä liikemies on tulossa messuilta, missä sanoo

uhranneensa kolmetoistatuhatta markkaa tyhjään reklaamiin, mutta ei

suostu lähemmin selittämään, minkälaista on "tyhjä reklaami". On

tavannut messuilla turkulaisiakin liikemiehiä, joitten kanssa kertoo

tulevansa yleensä hyvin toimeen, vaikkakin he kuuluvat olevan jonkin

verran jäykkiä ja epäluuloisia kaiken uuden suhteen. Tampereella

sensijaan käy kauppa kuin siimaa; siellä yritetään, se on pääasia,

vedetään milloin mistäkin nuorasta, mutta aina ollaan vain hienossa

touhussa. Tampere kuuluu olevan Suomen ensimmäinen liikekaupunki, ja

sitten vasta Helsinki. Turku on muuten fiini ja aristokraattinen.

Hän kertoo hyvin paljon afääriasioista, ja minä kuuntelen pelkkänä

korvana, koettaen näyttää niin asianymmärtävältä kuin suinkin

mahdollista. Sitten ryhtyy matkatoverini kehua riuhtomaan Tampereen

merkillisyyksiä, mainitsematta kuitenkaan mitään erikoisesti

mielenkiintoista.

Tampereella oli minun odotettava Pohjanmaan junaa neljä tuntia, minkä

tein verraten keveällä sydämellä. Tampereella vartoilee aina ilman

suurempaa katkeruutta kaikkia muita paitsi Porin junaa. Minulla

on näet vakiintunut käsitys, että Poriin matkustaminen on hirveän

suuri rangaistus, joka voi seurata ainoastaan millään muulla tavoin

sovittamattomista synneistä. Pori on, nähkääs, maailman ikävin

kaupunki, josta hyvällä syyllä voisi tehdä vaikka rangaistussiirtolan.

Siitä on jo kauan aikaa, taitaa tulla viisitoista vuotta, kun

olen käynyt Porissa, enkä muista kaupungilla olleen juuri muita

hyviä ominaisuuksia kuin että se sijaitsee Kokemäenjoen varrella,

minkä seikan hyvällä tahdolla voi todeta Porissa käymättäkin

Tietosanakirjasta tai alkeiskoulujen maantiedon oppikirjasta. Yksi

kätevä ajuri Porissa siihen aikaan eli ja ammattiaan harjoitti. En

tiedä, elääkö hän vielä, mutta jos voisin olla siitä varma, että hän

yhä edelleen istuu pukillaan vanhassa ominaisuudessa, lähettäisin

hänelle virallisella postikortilla sydämellisimmät terveiseni. Hän näet

hyvin fiksusti ansaitsi minulta markan, Suomen silloin ennen vanhaan

hyvässä kurssissa olleen hopeamarkan.

Tapaus oli seuraava. Meitä harhaili suurempi retkue (sanan hyvässä

merkityksessä) Porin teatteritalolta asuntoomme, erääseen,

matkailijakotiin, mutta kun hetki oli sangen myöhäinen ja vallitsi

oikea Egyptin pimeys sekä Kokemäenjoesta nousi synkkä syksyinen

sumu, emme millään opilla tahtoneet löytää majapaikkaamme. Silloin

keksimme eräästä kulmasta yksinäisen ja nähtävästi surullisiin

ajatuksiin vaipuneen pika-ajurin. Ja koska tämä löytö, kuten sanottu,

oli _pika_-ajuri, kysyimme häneltä, voisiko hän hyvin _pikaisesti_

toimittaa meidät asuntoomme, jonka osoitteen onneksi muistimme.

— Kyllä, pian se käy, vastasi löytö. — Mutta ei herrasväki

kokonaisuudessaan sovi minun roskaani.

— No, ajakaa te edellä, me kuljemme pikamarssissa jäljessä, ehdotti

herrasväki.

Niin siitä lähdettiin, ja porilaisen pika-ajurin kunniaksi — vai Porin

kaupungin asemakaavanko eduksi, siitä ei riidellä — on mainittava,

että löysimme asuntomme hyvin pian. Se oli vain kymmenkunnan askeleen

päässä. Taksa kuului olevan yksi markka, jonka me kiltisti suoritimme.

Niin, tämä nyt oli syrjähyppy, mutta suotakoon anteeksi, niitä voi

tulla useampiakin, eikä tämä Pori-hyppy ehkä ole niin ikävä kuin Pori

yleensä. Sillä ajurilla oli ainakin huumorintajua.