Tämä päivä on ollut kovin surullinen, Armand parka! Aamulla sai
Marguerite tukehtumiskohtauksen, lääkäri iski hänestä suonta ja hän
jaksoi taas hiukan puhua. Lääkäri neuvoi häntä kutsuttamaan papin.
Marguerite suostui siihen ja lääkäri läksi itse toimittamaan asiaa.
Sillä aikaa kutsui Marguerite minut aivan lähelleen, pyysi minua
avaamaan kaapin ja osoitti minulle myssyä ja pitkää, pitseillä
peitettyä paitaa, sanoen heikolla äänellä:
-- Minä kuolen, tehtyäni tunnustukseni; pue minut silloin noihin, ne
ovat kuolleen koruja. Voin puhua, mutta olen puhuessani tukehtua.
Minä tukehdun! Ilmaa!
Kyyneleet valuivat silmistäni kun menin avaamaan ikkunan; hetkinen
sen jälkeen saapui pappi. Menin häntä vastaan. Saatuaan tietää kenen
luona hän oli, näytti hän pelkäävän, että hänet otettaisiin huonosti
vastaan.
-- Astukaa sisään vaan, isä, sanoin minä hänelle.
Hän ei viipynyt kauan sairaan luona, ja kun hän poistui, sanoi hän
minulle:
-- Syntinen oli hän eläessään, mutta kuollessaan on hän kristitty.
Hetkisen kuluttua palasi hän jälleen ristiä kantavan kuoripojan ja
lukkarin seurassa, joka kulki heidän edellään ja soitti kelloa,
osoittaen siten, että Jumala saapui kuolevan luo.
He menivät kaikki kolme makuuhuoneeseen, jossa ennen oli kaikunut
niin monta ihmeellistä sanaa, mutta joka nyt oli muuttunut pyhätöksi.
Minä polvistuin. En tiedä kuinka kauan vaikutus, jonka tuo näky
minuun teki, on säilyvä, mutta minä luulen, etten tule enää koskaan
elämässäni sellaista kokemaan.
Pappi voiteli kuolevan jalat, kädet ja otsan pyhällä öljyllä ja luki
lyhyen rukouksen, ja Marguerite oli nyt valmis lähtemään taivaaseen,
jonne hän epäilemättä pääsee, jos Jumala on nähnyt hänen elämänsä
koettelemukset ja hänen pyhitetyn kuolemansa.
Siitä lähtien hän ei ole sanonut sanaakaan, eikä liikuttanut
jäsentäkään. Ainakin kaksikymmentä kertaa olisin luullut häntä
kuolleeksi, ellen olisi kuullut hänen vaivaloista hengitystään.