Armand, jota oli väsyttänyt tuo pitkä kertomus, jonka hänen
kyyneleensä olivat usein keskeyttäneet, nosti molemmat kätensä
otsalleen ja sulki silmänsä, joko ajatellakseen tahi koettaakseen
nukkua. Olin ottanut Margueriten kirjoittamat paperit, joista luin
seuraavaa:
Tänään on 15 päivä Joulukuuta. Olen ollut huonona monta päivää.
Aamulla täytyi minun käydä vuoteeseen; ilma on kolea ja minä olen
surullinen; olen yksin ja ajattelen sinua, Armand. Ja sinä, missä
sinä lienet, kun kirjoitan näitä rivejä? Kaukana Parisista, on
minulle kerrottu, että kenties sinä olet jo unohtanut Margueriten.
Kunhan sinä vihdoinkin olisit onnellinen, sinä, jota saan kiittää
elämäni ainoista ilon hetkistä.
En voinut vastustaa toivomustani saada antaa sinulle selityksen
menettelyni johdosta, olen kirjoittanut sinulle kirjeen, mutta minun
kaltaiseni naisen kirjettä voidaan helposti pitää valheena, ellei
kuolema sitä auktoriteetillaan pyhitä, ja se muuttuu kirjeen asemesta
tunnustukseksi.
Olen tänään sairas; voin kuolla tähän tautiin, sillä olen aina
aavistanut kuolevani nuorena. Äitini kuoli keuhkotautiin, ja
elintapa, jota olen tähän saakka viettänyt, on ollut omiaan vaan
pahentamaan tautiani, ainoata perintöä, jonka äitini minulle jätti.
Mutta minä en tahdo kuolla saamatta antaa sinun tietää mitä sinun
tulee minusta ajatella, jos sinä, kerran palattuasi, enää välität
tyttöparasta, jota ennen matkalle lähtöäsi rakastit.
Kas tässä mitä kirje sisälsi:
Sinä kyllä muistat, Armand, kuinka isäsi tulo hämmästytti meitä
Bougivalissa, muistat minun äkillisen pelästykseni ja oman
kohtauksesi hänen kanssaan, josta minulle illalla kerroit.
Seuraavana päivänä, sinun ollessasi Parisissa ja odottaessani
isääsi, joka ei saapunut, tuli luokseni eräs mies ja toi minulle
kirjeen herra Duvalilta.
Tuossa kirjeessä pyydettiin minua mitä vakavimmin sanoin lähettämään
sinut jonkun tekosyyn nojalla pois kotoa ja vastaanottamaan isäsi.
Hän tahtoi puhua kanssani ja ennen kaikkea kielsi minua mainitsemasta
sanaakaan sinulle aikeestaan.
Sinä muistat kuinka hartaasti kehoitin sinua palaamaan jälleen
Parisiin seuraavana päivänä.
Tunti sen jälkeen, kun sinä olit matkustanut, saapui isäsi. En tahdo
kuvailla sinulle minkä vaikutuksen hänen ankarat kasvonsa minuun
tekivät. Isäsi oli vanhojen ennakkoluulojen orja, ennakkoluulojen,
joiden mukaan liehinainen on sydämetön, järjetön olento, jonkinlainen
kullanpyydystys kone, mutta joka on valmis murskaamaan käden, joka
hänelle sitä ojentaa ja armotta repimään rikki sen, joka antaa hänen
toimia ja elää.
Isäsi oli kirjoittanut hyvin kohteliaan kirjeen, jotta suostuisin
ottamaan hänet vastaan; mutta hän ei ensinkään ollut kirjeensä
kaltainen. Hänen ensimäiset sanansa olivat ylimieliset,
häpeämättömät, vieläpä uhkaavatkin, niin että annoin hänen ymmärtää,
että olin kotonani ja että minun ei tarvinnut tehdä hänelle tiliä
elämästäni muuten kuin mikäli oli kysymys todellisesta rakkaudesta,
jota tunsin hänen poikaansa kohtaan.
Herra Duval rauhoittui silloin hieman, mutta sanoi kuitenkin, ettei
hän voinut kauempaa sallia, että hänen poikansa saattoi itsensä
perikatoon minun tähteni; että olin tosin kaunis, mutta olinpa kuinka
kaunis tahansa, niin en saanut käyttää kauneuttani turmellakseni
nuoren miehen tulevaisuuden sellaisilla kuluilla, kuin mitä minulla
oli.
Oli olemassa ainoastaan yksi vastaus, eikö totta? Ja se oli, että
siitä lähtien, kun olin tullut rakastajattareksesi, ei mikään uhri
ollut minulle ollut liian suuri ollakseni sinulle uskollinen,
pyytämättä sinulta enemmän rahoja kuin mitä saatoit antaa. Näytin
panttilaput, kuitit myydyistä esineistä, kerroin, että aioin myydä
huonekaluni maksaakseni velkani ja voidakseni elää yhdessä sinun
kanssasi, olematta sinulle liian raskaana taakkana. Puhuin meidän
onnestamme, että sinä olet tuottanut minulle rauhallisemman,
onnellisemman elämän, ja lopulta hän tuli vakuutetuksi kaikesta ja
ojensi minulle kätensä sekä pyysi anteeksi äskeisen käytöksensä.
Sitten hän sanoi:
-- Silloin, neiti, en pyydä teitä esityksilläni ja uhkauksillani,
vaan rukouksillani tekemään poikani hyväksi vieläkin suuremman
uhrauksen kuin mitä tähän saakka olette tehnyt.
Tämä johdatus saattoi minut vapisemaan. Isäsi astui lähemmäksi,
tarttui molempiin käsiini ja jatkoi ystävällisellä äänellä:
-- Lapseni, älkää pahastuko siitä mitä teille nyt sanon; koettakaa
vaan ymmärtää, että elämä toisinaan vaatii sydämeltä julmia
välttämättömyyksiä, joihin täytyy alistua. Te olette hyvä ja
ylevämielisempi kuin monet naiset, jotka ehkä halveksivat teitä,
mutta jotka eivät ole edes teidänkään arvoisianne. Mutta ajatelkaa,
että rakastajattaren rinnalla on myöskin perhe; että paitsi rakkautta
on olemassa myöskin velvollisuuksia; että intohimon kautta seuraa se
kausi, jolloin miehellä täytyy, jotta häntä kunnioitettaisiin, olla
varma ja vakava asema elämässä. Pojallani ei ole mitään omaisuutta ja
kuitenkin hän on valmis luovuttamaan teille äitinsä perinnön. Jos hän
ottaisi vastaan uhrin, jonka aiotte tehdä, vaatisi kunniantunto ja
arvokkuus häntä korvaamaan sen tällä lahjoituksella, joka ainaiseksi
suojaisi teidät täydelliseltä hädältä. Mutta hän ei voi ottaa
vastaan tuota uhria, siksi että maailman silmissä tuon suostumuksen
aiheuttaisi epärehellinen vaikutin, ja moinen epäluulo ei saa liittyä
meidän nimeemme. Ei otettaisi huomioon, että Armand rakastaa teitä
ja että te rakastatte häntä, että tämä molemminpuolinen rakkaus
on hänelle onni ja teille ojennus, asia otettaisiin vain yhdeltä
kannalta, nimittäin, että Armand Duval on sallinut liehinaisen --
suokaa anteeksi, rakas lapsi, kaikki mitä olen pakoitettu teille
sanomaan -- myydä kaiken omaisuutensa hänen tähtensä. Silloin
seuraisivat omantunnon tuskat, olkaa varma siitä, ja te joutuisitte
molemmat kahleisiin, joita ette voisi murtaa. Mitä te silloin
tekisitte? Nuoruutenne olisi mennyttä, poikani tulevaisuus tuhottu;
ja minä, hänen isänsä, saisin vain toiselta lapselta kiitollisuutta,
jota odotan molemmilta. Te olette nuori, te olette kaunis, elämä on
lohduttava teitä, te olette jalomielinen, ja muisto hyvästä teosta on
tasoittava paljon menneisyydestänne. Niiden kuuden kuukauden aikana,
jolloin Armand on tuntenut teidät, on hän unohtanut minut. Neljä
kertaa olen kirjoittanut hänelle, eikä hän ole ajatellutkaan vastata
minulle. Olisin voinut kuolla, eikä hän olisi tietänyt siitä mitään.
Vaikkakin päättäisitte elää toisin kuin olette elänyt, ei Armand,
joka rakastaa teitä, sallisi teidän viettää sellaista yksinäistä
elämää, johon hänen vaatimattomat varansa pakoittaisivat teidät, ja
joka ei sovi teidän kauneudellenne! Hän on pelannut, tiedän sen, ja
tiedän myöskin, että hän ei ole maininnut siitä sanallakaan teille.
Mutta hetkellisessä huumauksessa olisi hän voinut menettää osan
siitä minkä vuosien kuluessa olen kerännyt tyttäreni myötäjäisiksi,
hänelle itselleen ja omien vanhojen päivieni varalle. Mitä ei ole
tapahtunut, voi vielä tapahtua. Oletteko sitäpaitsi varma siitä, että
elämä, josta luovutte hänen tähtensä, ei houkuttele teitä uudestaan?
Oletteko varma siitä, ettette koskaan rakasta ketään muuta? Ettekö
lopulta kärsisi siteistä, joihin suhteenne rakastajanne saattaisi
ja joita olisi vaikea saada hänet unohtamaan, jos kunnianhimoiset
ajatukset vuosien kuluessa seuraisivat rakkausunelmia? Ajatelkaa
kaikkea tätä, neitiseni; te rakastatte Armandia, osoittakaa se
hänelle ainoalla tavalla mikä teillä vielä on jälellä, uhraamalla
rakkautenne hänen tulevaisuutensa hyväksi. Vielä ei onnettomuutta
ole tapahtunut, mutta se on tapahtuva, vieläpä suurempi kuin olen
ennustanut. Ja lopuksi, lapseni, saatte tietää miksi olen tullut
Parisiin. Kuten jo mainitsin, on minulla tytär, nuori, kaunis
ja puhdas kuin enkeli. Hän rakastaa, ja hän on myöskin tehnyt
rakkaudestaan elämänsä unelman. No niin! Tyttäreni menee naimisiin
miehen kanssa, jota hän rakastaa, ja hän joutuu kunnialliseen
perheeseen, joka tahtoo, että minunkin olisi kunniallinen. Tulevan
vävyni omaiset ovat saneet kuulla kuinka Armand elää Parisissa, ja
he katsovat avioliiton mahdottomaksi, jos Armand jatkaa nykyistä
elintapaansa. Käsissänne on siis lapsen tulevaisuus, lapsen, joka
ei koskaan ole tehnyt teille mitään ja jolla on oikeus katsoa
tulevaisuuteen. Onko teillä oikeutta ja onko teillä voimia särkeä
sitä? Rakkautenne ja tuskanne nimessä, Marguerite, lahjoittakaa
minulle tyttäreni onni! --
Ystäväni, itkin hiljaa, kuullessani kaikkia näitä seikkoja, joita
itsekin olin usein ajatellut, mutta jotka isäsi suussa muuttuivat
vielä vakavammaksi todellisuudeksi. Ja minä sanoin itselleni kaiken
sen, jota isäsi ei ollut uskaltanut minulle sanoa, mutta joka usein
oli ollut hänen huulillaan: että suhteemme aina näyttäisi laskelmalta
minun puoleltani; että menneisyyteni ei oikeuttanut minua uneksimaan
sellaisesta tulevaisuudesta; ja että otin edesvastuun, jota tapani
ja maineeni eivät voineet ta'ata. Ja lopuksi, rakastin sinua,
Armand. Herra Duvalin isällinen puhetapa, puhtaat tunteet, joita
hän minussa herätti, halu voittaa hänen kunnioituksensa ja sinun,
josta olin varma myöhemmin, kaikki tämä täytti sydämeni jaloilla
ajatuksilla, jotka kohottivat minua omissa silmissäni; ja nämä uudet
tunteet vaiensivat ne neuvot, joita onnellisten päivien muistot sinun
kerallasi antoivat minulle.
-- Hyvä, herra, sanoin minä, kuivaten kyyneleeni. Uskotteko, että
rakastan poikaanne epäitsekkäällä rakkaudella?
-- Uskon, vastasi herra Duval.
-- Hyvä, syleilkää minua siis niin kuin syleilisitte tytärtänne, ja
minä sanon, että suudelmanne on tekevä minut vahvaksi rakkauttani
vastaan, ja että poikanne on viikon kuluttua palaava luoksenne.
-- Te olette jalo tyttö, vastasi isäsi, suudellen minua otsalle, --
ja Jumala palkitsee teitä hyvyydestänne. Mutta minä pelkään, että
poikani ei suostu tähän kaikkeen.
-- Olkaa rauhallinen, herraseni, hän on vihaava minua.
Meidän kummankin tähden täytyi ylitsepääsemättömän esteen nousta
välillemme. Kirjoitin sentähden Prudencelle, että suostuin kreivi
N...n ehdoitukseen, ja että hän ilmoittaisi kreiville, että tahdoin
syödä illallista hänen ja Prudencen kanssa.
Sinetöin kirjeen ja pyysin isääsi ottamaan sen mukaansa Parisiin,
kertomatta hänelle sen sisältöä. Hän tahtoi kuitenkin tietää sen.
-- Se sisältää poikanne onnen, vastasin minä.
Hän suuteli minua vielä kerran ja kaksi kiitollisuuden kyyneltä
kostutti otsaani. Ja samassa, kun olin suostunut menemään toiselle
miehelle, tunsin ylpeyttä ajatellessani mitä tällä uudella
hairahduksellani lunastin.
Herra Duval nousi nyt vaunuihinsa ja matkusti pois. Mutta olinhan
minä nainen, enkä minä voinut olla itkemättä nähtyäni sinut; mutta
minä en horjunut.
-- Teinkö oikein? sitä kysyn nyt itseltäni ollessani sairaana ja
vuoteen omana, jonka ehkä vasta kuolleena jätän.
Sinä näit kärsimykseni, kun välttämätön eronhetki läheni; isäsi ei
ollut silloin tukemassa minua ja olin vähällä tunnustaa sinulle
kaikki, niin suuresti pelkäsin ajatusta, että sinä vihaisit ja
halveksisit minua.
Rukoilin Jumalalta voimia kestämään uhraukseni, ja minä luulen, että
Hän kuuli minua.
Mutta noilla illallisilla tarvitsin jotakin muuta, sillä minä en
tahtonut tietää mitä tein, niin suuresti pelkäsin, että horjuisin
päätöksessäni. Etsin väkijuomista unhoitusta, ja kun seuraavana
aamuna heräsin, olin minä kreivin rakastajatar.
Siinä koko totuus, ystäväni; tuomitse ja anna minulle anteeksi,
niinkuin minä olen antanut sinulle anteeksi kaiken pahan minkä olet
minulle siitä lähtien tehnyt.