Se oli jo jotakin, mutta se ei ollut kylliksi.
Käsitin millainen valta minulla oli tuon naisen ylitse, ja minä
väärinkäytin sitä alhaisella tavalla.
Sitten kun minun todella oli onnistunut saada ostetuksi Olympe
kuudella tuhannella francsilla, aloin joka päivä vainota Margueritea.
Olympe ja hän eivät enää seurustelleet keskenään, sillä huhu
intohimostani levisi pian. Mutta Marguerite otti arvokkuudella
vastaan haavat, joita hänelle aiheutin.
Hän näytti vaan käyvän entistä surumielisemmäksi ja kalpeammaksi. Ja
minä, joka nyt luulin rakkauteni muuttuneen vihaksi, minä iloitsin
nähdessäni tuon jokapäiväisen tuskan. Usein, kun olin ollut erikoisen
julma häntä kohtaan, katsoi hän minuun niin rukoilevasti, että
häpesin osaani ja olin vähällä pyytää häneltä anteeksi.
Lopulta ei Marguerite enää käynyt tanssiaisissa eikä teatterissa,
peläten tapaavansa minut ja Olympen siellä. Mutta sitten seurasi
suoranaisia loukkauksia nimettömät kirjeet, ja sekä minä että
rakastajattareni puhuimme kaikenlaista alentavaa Margueritesta.
Kun olin kerran kirjoittanut tavallista katkeramman kirjeen
Margueritelle, tuli Prudence seuraavana päivänä luokseni, mutta
ei nauraen kuten tavallista, vaan vakavana, ja hän sanoi minulle
liikutetulla äänellä, etten sitten tulostani lähtien, kolme viikkoa
sitten, ole laskenut käsistäni ainoatakaan tilaisuutta tuottaakseni
Margueritelle tuskaa; ja nyt oli se kaikki saattanut hänet vuoteen
omaksi.
Moittimatta minua mistään, lähetti Marguerite Prudencen sanomaan
minulle, ettei hänellä ollut enää siveellistä eikä ruumiillista
voimaa kestää sitä mitä hänelle aiheutin.
-- Rakas Armand, jättäkää hänet sentähden rauhaan; jos te näkisitte
hänet, häpeäisitte käytöstänne. Hän on kalpea ja yskii, eikä hänellä
ole enää pitkälti elonaikaa.
Prudence ojensi minulle kätensä ja lisäsi:
-- Käykää hänen luonaan; käyntinne tekee hänet varmasti hyvin
onnelliseksi.
-- Minua ei haluta tavata kreivi N...ea.
-- Hän ei ole koskaan Margueriten luona. Hän ei voi sietää kreiviä.
-- Jos Margueritea haluttaa nähdä minut, tietää hän missä asun. Mitä
minuun tulee, niin en astu jalallani d'Antin kadulle.
-- Otatteko hänet vastaan hyvin?
-- Luonnollisesti.
-- Hyvä. Olen varma siitä, että hän tulee. Aiotteko lähteä ulos
tänään?
-- Olen koko illan kotona.
-- Sanon sen hänelle. Prudence läksi.
Kävin ulkona syömässä päivällistä, mutta palasin heti kotiin. Annoin
lämmittää kaikissa huoneissa ja lähetin sitten Josefin pois. En voi
kuvailla niitä tunteita, jotka järkyttivät minua odottaessani tunnin
ajan. Mutta kun ovikello yhdeksän aikaan soi, oli mielenliikutukseni
niin voimakas, että mennessäni avaamaan ovea täytyi minun nojautua
seinään etten kaatuisi. Onneksi oli eteisessä puolihämärä, joten
kasvojani ei voinut selvästi eroittaa. Marguerite astui sisään. Hän
oli puettu mustiin ja hänen kasvoillaan oli tiheä harso. Saatoin
tuskin tuntea häntä harson alta.
Hän astui saliin ja kohotti harson. Hän oli marmorin kalpea.
-- Tässä olen, Armand, sanoi hän; -- tahdoit, että tulisin, ja tässä
minä olen.
Ja hän asetti molemmat kätensä kasvoilleen ja ratkesi katkeraan
itkuun. Menin hänen luokseen.
-- Mikä sinun on? kysyin minä liikutettuna.
Hän puristi kättäni, mutta ei vastannut, sillä kyyneleet
tukahduttivat vielä hänen äänensä.
Mutta hetkisen kuluttua rauhoittui hän hieman ja sanoi:
-- Sinä olet tehnyt minulle paljon pahaa, Armand, enkä minä ole
tehnyt sinulle mitään.
-- Et mitään? sanoin minä katkerasti hymyillen.
-- En mitään muuta kuin mitä olosuhteet ovat pakoittaneet minut
tekemään.
En voi kuvata mitä tunsin kun nyt jälleen näin Margueriten.
Kun hän ensi kerran kävi luonani istui hän samalla paikalla
kuin nytkin; mutta sen jälkeen oli hänestä tullut toisen miehen
rakastajatar, ja kuitenkin minä tunsin että rakastin tuota naista
yhtä paljon, niin, ehkäpä enemmänkin kuin mitä ennen olin rakastanut.
Kuitenkin oli vaikeata johtaa keskustelua siihen asiaan, joka oli
tuonut hänet luokseni.
Marguerite ymmärsi kaiketi sen, sillä hän sanoi:
-- Suututan ehkä sinua, Armand, kun pyydän sinua säästämään minua
siitä mitä sinulla mahdollisesti on mielessä minua kohtaan. Aina
siitä lähtien, kun palasit Parisiin olet sinä, joko tahtoen tahi
tahtomattasi, tehnyt minulle paljon pahaa, niin että en kestäisi enää
neljättä osaakaan mielenliikutuksista, joita tähän saakka olen saanut
kokea. Sinun täytyy sääliä minua. Ja sinun täytyy huomata, että
miehellä, jolla on sydän, on jalompaakin tehtävää kuin kiusata minun
kaltaistani sairasta, surevaa naista. Tunnustele kättäni. Minulla
on kuumetta, olen noussut vuoteesta tullakseni tänne pyytämään, en
ystävyyttäsi, vaan välinpitämättömyyttäsi.
Tartuin todella Margueriten käteen. Se oli polttavan kuuma, ja
kuitenkin hän värisi, samettitakista huolimatta.
Työnsin tuolin, jolla hän istui, lähemmäksi valkeata.
-- Etkö sitten luule, että minä olen kärsinyt? kysyin minä. --
Oh, tuota yötä, jolloin, odotettuani sinua turhaan maalla, läksin
Parisiin sinua etsimään, enkä löytänyt muuta kuin tuon kirjeen,
joka oli tehdä minut hulluksi! Kuinka sinä saatoit pettää minua,
Marguerite, minua, joka rakastin sinua niin suuresti?
-- Älkäämme puhuko siitä, Armand; en ole tullut tänne selittämään
sitä asiaa. Tahdoin nähdä sinut muuna kuin vihollisena, siinä
kaikki, ja minä tahdoin vielä kerran puristaa kättäsi. Sinulla on
nuori, kaunis rakastajatar, jota rakastat, niinkuin kerrotaan; ole
onnellinen hänen kanssaan ja unhoita minut.
-- Ja sinä, sinä olet epäilemättä onnellinen?
-- Näytänkö minä onnelliselta naiselta, Armand? Älä tee pilaa
tuskastani, sinä, joka tiedät paremmin kuin kukaan muu sen syyn ja
suuruuden.
-- Riippui sinusta itsestäsi, tahdoitko koskaan tulla onnettomaksi,
jos sinä, niinkuin sanot, todella olet sitä.
-- Ei, ystäväni, olosuhteet olivat tahtoani vahvemmat. Minä en
seurannut kevytmielisiä vaistoja, kuten näyt luulevan, vaan
pakoittavaa välttämättömyyttä, ja syitä, jotka saat tietää eräänä
päivänä ja jotka saattavat sinut antamaan minulle anteeksi.
-- Miksi sinä et ilmoita minulle tänään noita syitä?
-- Koska ne eivät voisi aikaansaada lähestymistä välillämme, ja koska
ne ehkä vieroittaisivat sinut ihmisistä, joista sinun ei tulisi
vieroittua.
-- Ketä ne ihmiset ovat?
-- Sitä en voi sanoa.
-- Silloin sinä valehtelet.
Marguerite nousi ja astui ovea kohti.
Minä en voinut nähdä tuota mykkää, ilmeikästä tuskaa, tuntematta
liikutusta, kun vertasin tuota kalpeata, itkevää naista siihen
iloiseen tyttöön, joka oli tehnyt pilaa minusta Ooppera-Comiquessa.
-- Sinä et saa lähteä, sanoin minä ja asetuin oven eteen.
-- Miksi en?
-- Siksi, että minä, huolimatta kaikesta siitä mitä olet tehnyt
minulle, rakastan sinua yhä ja tahdon pitää sinut täällä.
-- Ajaaksesi minut huomenna pois, eikö niin? Ei, se on mahdotonta!
Meidän kohtalomme ovat eroitetut, meidän ei tule koettaa yhdistää
niitä jälleen. Sinä ehkä vielä halveksisit minua, sen sijaan, että
sinä nyt ainoastaan vihaat minua.
-- Ei, Marguerite, huudahdin minä, tuntien koko rakkauteni ja
toivomusteni uudestaan heräävän tuon naisen kosketuksesta.
-- Ei, minä unohdan kaikki, ja me tulemme onnellisiksi, niinkuin
olemme toisillemme luvanneet.
Marguerite pudisti epäillen päätänsä, mutta sanoi:
-- Enkö ole sinun orjattaresi? Tee kanssani mitä tahdot, olen sinun!
Hän riisui hattunsa ja päällystakkinsa, heitti ne sohvalle ja
alkoi nopeasti avata pukuaan, sillä hänen tautinsa aiheuttaman
tavanmukaisen kohtauksen vaikutuksesta syöksyi veri sydämestä
päähän ja oli vähällä tukehduttaa hänet. Kuiva ja kova yskä seurasi
kohtausta.
-- Lähetä sana kuskilleni, että hän ajaa kotiin, sanoi hän.
Läksin itse toimittamaan asian. Palattuani huoneeseen, istui
Marguerite takan ääressä, hampaat kalisten kylmästä.
Otin hänet syliini, riisuin hänet ilman että hän liikauttikaan
itseään ja asetin tuon jääkylmän olennon vuoteeseeni.
Sitten istuin hänen viereensä ja koetin lämmittää häntä hyväilyilläni.
Hän ei sanonut sanaakaan, vaan hymyili minulle.
Oh, se oli kummallinen yö! Kaikki se elämä, mikä Margueritessa oli,
ikäänkuin kokoontui niihin suudelmiin, jotka hän minulle antoi, ja
minä kysyin itseltäni, eikö ollut parempi surmata hänet, ettei hän
kuuluisi kenellekään toiselle.
Päivän valjetessa olimme molemmat valveilla.
Hetkisen luulin voivani unohtaa kaiken, mitä oli tapahtunut sen
jälkeen kun läksin Bougivalista, ja minä sanoin Margueritelle:
-- Tahdotko, että matkustamme, että jätämme Parisin?
-- Ei, ei, sanoi hän melkein pelästyen. -- Me tulisimme liian
onnettomiksi. En voi enää vaikuttaa onneesi, mutta niin kauan kun
vielä voin hengittää, olen minä oikkujesi orjatar. Tule luokseni
milloin tahdot; mutta älä sido tulevaisuuttasi minun tulevaisuuteeni,
sinä tulisit vaan onnettomaksi -- ja tekisit minutkin onnettomaksi.
Kun hän oli lähtenyt, väristytti minua tyhjyys, jonka hän jätti
jälkeensä. Kello viisi läksin d'Antin kadun 9:ään, tietämättä mitä
siellä tekisin.
Nanine avasi minulle oven.
-- Neiti ei voi nyt ottaa teitä vastaan, sanoi hän hämillään.
-- Miksi ei?
-- Siksi, että kreivi N... on hänen luonaan, ja hän on kieltänyt
minua laskemasta ketään sisälle.
-- Se on totta, sopersin minä, -- olin unohtanut sen.
Palasin kotiini hoiperrellen kuin humalainen, ja kiihkeän
mustasukkaisuuden puuskassa otin viidensadan francsin setelin ja
pistin sen kuoreen seuraavasisältöisen kirjeen kera:
"Läksitte niin varhain aamulla, että unohdin maksaa teille. Tässä
seuraa maksu yöstä". Lähetettyäni kirjeen, läksin, ikäänkuin
tukahduttaakseni halpamaisesta teostani johtuvia, heti ilmeneviä
omantunnon tuskia.
Mutta minä palasin pian kotiin.
Marguerite ei ollut vastannut kirjeeseeni. Enkä minä voi kuvata
millaisessa mielenliikutuksessa vietin seuraavan päivän.
Kello puoli seitsemän toi kaupunginlähetti kirje-kuoren, jossa oli
kirjeeni ja viidensadan francsin seteli, mutta ei mitään vastausta.
-- Kuka antoi tämän? kysyin minä mieheltä.
-- Eräs nainen, joka kamarineitinsä kera matkusti diligensiila
Boulogneen.
Riensin Margueriten luo.
-- Neiti matkusti Englantiin kello kuusi, vastasi portinvartija.
Mikään ei pidättänyt minua enää Parisissa, ei viha eikä rakkaus. Olin
aivan näännyksissä kaikista mielenliikutuksista.
Erään ystäväni oli määrä matkustaa Itämaille; kirjoitin isälleni,
että halusin lähteä hänen mukanaan. Isäni antoi minulle matkarahat,
ja kahdeksan päivää myöhemmin astuin laivaan Marseillessa.
Alexandriassa sain eräältä lähettiläältä, jonka olin muutamia kertoja
tavannut Margueriten luona, tietää, että tuo tyttöparka oli kovin
sairas.
Silloin kirjoitin hänelle kirjeen, johon sain vastauksen Touloniin ja
jonka vastauksen olet lukenut.
Matkustin heti, ja lopun sinä tunnet. Nyt on jälellä enää niiden
lehtien lukeminen, jotka Julie Duprat jätti minulle ja jotka
muodostavat välttämättömän lisän siihen mitä olen kertonut.