Seuraavana päivänä läksin varhain Margueriten luota, sillä hän
odotti herttuata aamulla; hän lupasi kirjoittaa heti kun herttua oli
lähtenyt.
Päivän kuluessa sainkin häneltä seuraavat rivit:
"Matkustan herttuan kanssa Bougivaliin; ole Prudencen luona tänä
iltana kello kahdeksan".
Määrättynä aikana ilmestyi Margueritekin sinne.
-- Kas niin, kaikki on selvä! huudahti hän.
-- Onko talo vuokrattu? kysyi Prudence.
-- On. Herttua suostui heti.
Minä en tuntenut herttuaa, mutta häpesin pettää häntä niinkuin tein.
-- Mutta ei siinä kaikki! sanoi Marguerite.
-- Mitä sitten lisäksi?
-- Olen hommannut myöskin asunnon Armandille.
-- Samassa talossako? kysyi Prudence nauraen.
-- Ei, vaan rouva Arnouldin luona. Herttuan katsellessa näköalaa,
tiedustelin minä rouvalta sopivaa huoneustoa. Hänellä sattui olemaan
sellainen: sali, eteinen ja makuuhuone. Enempää ei tarvitakaan,
ajattelin minä. Kuusikymmentä francsia kuukaudessa. Ja huoneisto
kalustettu niin, että se voi miellyttää surumielistä ihmistä. Otin
huoneiston. Teinkö oikein?
Syleilin Margueritea.
-- Siellä tulee olemaan hurmaavaa, jatkoi hän, -- sinä saat
pikkuportin avaimen, herttualle olen luvannut suuren portin avaimen,
jota hän ei kuitenkaan tarvitse, sillä hän saapuu aina päivällä. Näin
meidän kesken sanottuna, luulen, että tämä päähänpisto ihastuttaa
häntä, sillä poistunhan nyt joksikin aikaa Parisista ja hänen
sukulaisensa saavat hetkiseksi rauhan. Hän kysyi minulta kuitenkin,
kuinka minä, joka pidän niin paljon Parisista, saatoin suostua
hautaamaan itseni maalle. Mutta minä vastasin, että olin heikko
ja tarvitsin lepoa. Näytti siltä kuin hän ei olisi oikein uskonut
minua. Meidän on siis oltava hyvin varovaisia, rakas Armand; sillä
hän koettaa yllättää minut siellä, eikä hän ainoastaan vuokraa
minulle taloa, vaan hänen täytyy lisäksi maksaa velkanikin, sillä
onnettomuudeksi on minulla sellaisiakin. No niin, onko tämä kaikki
mieleesi?
-- Kyllä, vastasin minä ja koetin vaientaa omantunnon ääntä, jonka
tällainen elämä minussa toisinaan herätti.
-- Tarkastimme talon nurkkia ja komeroita myöten; meillä tulee
olemaan siellä mukavaa! Herttua oli kaikesta huvitettu. Oh, ystäväni,
lisäsi hän hilpeästi ja suuteli minua, -- älä ole onneton, tämän
kaiken kustantaa miljoneeri.
-- Ja koska te aiotte muuttaa sinne? kysyi Prudence.
-- Mahdollisimman pian.
-- Otatteko vaununne mukaan?
-- Otan mukaani koko talouteni. Te saatte huolehtia asunnostani
poissaollessani.
Kahdeksan päivän kuluttua oli Marguerite ottanut huvilan haltuunsa,
ja minä olin majoittunut rouva Arnouldin luo.
Nyt alkoi yhdyselämä, jota on vaikea kuvata.
Bougivalissa oleskelunsa aikana ei Marguerite alussa voinut luopua
entisistä tavoistaan, vaan kaikki hänen ystävättärensä kävivät
häntä tervehtimässä. Kuukauden kuluessa ei mennyt päivääkään, ettei
Margueritella olisi ollut kahdeksan, kymmenen vierasta pöydässään.
Prudence puolestaan toi sinne kaikki tuttavansa ja otti heidät
vastaan aivan kuin talo olisi ollut hänen.
Herttuan rahoilla suoritettiin kaikki kulut, mutta sattui toisinaan,
että Prudence tuli pyytämään minulta tuhannen francsia Margueriten
puolesta. Olin voittanut pelissä ja saatoin antaa pyydetyn summan.
Mutta peläten, että hän tarvitsisi enemmän kuin mitä omistin,
lainasin Parisissa yhtä paljon kuin olin jo ennen lainannut ja
täsmälleen takaisin maksanut.
Ilo, mikä Margueritella oli vieraistaan, väheni melkoisesti, kun
hän huomasi kuinka kalliiksi tuo juhliminen kävi ja ennen kaikkea,
kun hän oli pakoitettu toisinaan pyytämään rahoja minulta. Herttua,
joka oli vuokrannut huvilan Margueritelle lepäämistään varten, ei
näyttäytynyt enää sen jälkeen, kun hän onnettomuudeksi sattui kerran
saapumaan suureen nais-seuraan, joka, kun hän aivan odottamatta avasi
oven, rehahti äänekkääseen nauruun. Hän vetäytyi heti takaisin,
ja vaikka Marguerite läksi heti hänen jälkeensä, ei hän saanut
häntä leppymään. Herttuan itserakkautta oli loukattu ja hän antoi
tyttöparan jyrkästi tietää, että oli väsynyt maksamaan naisen
hullutuksia, joka ei ymmärtänyt häntä paremmin kunnioittaa. Jonka
jälkeen hän läksi vihoissaan tiehensä.
Siitä päivästä lähtien ei Marguerite ollut kuullut hänestä mitään,
vaikka hän olikin muuttanut tapansa ja herennyt ottamasta vastaan
vieraita. Se oli minulle eduksi, sillä sain nyt Margueriten kokonaan
itselleni, ja unelmani alkoi vähitellen toteutua. Marguerite ei
voinut enää elää ilman minua, ja välittämättä seurauksista näytti hän
peittämättä suhteemme, ja lopulta oltiin niin pitkällä, että minä
asuin hänen luonaan.
Prudence oli kyllä koettanut saarnata siveyttä Margueritelle, mutta
tämä oli vastannut, että hän rakasti minua, eikä voinut elää ilman
minua ja luopua onnesta saada pitää minua aina luonaan.
Sen olin kuullut eräänä päivänä, jolloin Prudence oli sanonut,
että hänellä oli tärkeätä puhuttavaa Margueritelle, ja minä olin
kuunnellut oven takana.
Jonkun ajan kuluttua palasi Prudence jälleen. Olin puistossa kun hän
saapui, joten hän ei nähnyt minua. Mutta tavasta, jolla Marguerite
otti hänet vastaan, aavistin, että oli kysymys samasta asiasta, ja
minä päätin kuunnella niinkuin ensikerrallakin.
Kun he olivat sulkeutuneet huoneeseen, kysyi Marguerite:
-- No niin?
-- Minä tapasin herttuan.
-- Ja mitä hän vastasi?
-- Että hän kernaasti antaa anteeksi tuon kohtauksen, mutta että hän
on saanut kuulla, että te julkisesti elätte yhdessä herra Armand
Duvalin kanssa, ja sitä hän ei voinut antaa anteeksi. "Jos Marguerite
jättää tuon nuoren miehen", sanoi hän, "annan hänelle kaikki mitä hän
tahtoo, kuten ennenkin; muussa tapauksessa saa hän luopua kaikista
pyynnöistä".
-- Mitä te vastasitte?
-- Että ilmoitan teille hänen päätöksensä, ja minä lupasin puhua
teille järkeä. Ajatelkaa, rakas lapsi, mitä kaikkea te menetätte,
ja jota ei Armand voi teille koskaan antaa. Hän rakastaa teitä koko
sielullaan, mutta hän ei ole kylliksi rikas tyydyttämään kaikki
teidän tarpeenne, ja hänen täytyy jonakin päivänä jättää teidät,
mutta silloin on myöhäistä, eikä herttua anna teille enää mitään.
Tahdotteko, että minä puhun Armandin kanssa?
Marguerite näytti ajattelevan, sillä hän ei vastannut.
Sydämeni jyskytti kiivaasti odottaessani hänen vastaustaan.
-- Ei, sanoi hän, -- minä en luovu Armandista, enkä minä tahdo
piilottautua saadakseni elää yhdessä hänen kanssaan. Se on ehkä
hullua, mutta minä rakastan häntä! Ja kun hän on nyt tottunut
estämättä rakastamaan minua, koskisi häneen kovasti, jos hänen
täytyisi tunniksikin jättää minut. Sitäpaitsi ei minulla ole
enää niin pitkälti elonaikaa, että minun tarvitsisi tehdä itseni
onnettomaksi vanhan ukon takia. Pitäköön hän rahansa; tulen toimeen
ilmankin niitä.
-- Millä tavalla?
-- Sitä en vielä tiedä.
Ennenkuin Prudence ennätti jatkaa, syöksyin minä sisään, heittäydyin
Margueriten jalkoihin ja kostutin kyyneleilläni hänen käsiään,
onnellisena siitä, että hän minua niin rakasti.
-- Elämäni kuuluu sinulle, Marguerite, sinä et tarvitse tuota miestä,
olenhan minä luonasi! Minä en koskaan hylkää sinua, ja kuinka voisin
korvata onnen, jonka minulle lahjoitat? Ei mitään pakkoa enää,
Marguerite, me rakastamme toisiamme! Mitä me välitämme muusta!
-- Juuri niin! Rakastan sinua, Armand! sopersi hän kietoen
käsivartensa kaulani ympäri, -- rakastan sinua niin kuin en koskaan
luullut voivani rakastaa. Me olemme onnellisia, me elämme rauhassa,
ja minä jätän ikuisiksi ajoiksi sen elämän, jonka tähden nyt
punastun. Sinä et koskaan moiti minua menneisyydestäni, eikö totta?
Minä en voinut puhua; vastasin ainoastaan painamalla Margueriten
sydäntäni vasten.
-- Kas niin, sanoi Marguerite liikutetulla äänellä Prudencelle, --
kertokaa tästä kohtauksesta herttualle, ja lisätkää, että me emme
tarvitse häntä.
Sen jälkeen ei enää milloinkaan puhuttu herttuasta. Marguerite ei
ollut sama kuin ennen. Hän oli luopunut tavoistaan, ystävättäristään,
puheistaan ja tuhlauksestaan. Kun me olimme ulkona kävelemässä, niin
eipä olisi voinut luulla, että tuo valkopukuinen nainen, jolla oli
olkihattu päässä ja silkkitakki käsivarrellaan, oli sama Marguerite
Gautier, joka neljä kuukautta sitten oli herättänyt loistavalla
elämällään ja häväistysjutuillaan sellaista huomiota.
Oi, me kiiruhdimme olemaan onnellisia, aivan kuin olisimme
aavistaneet, että se pian loppuisi.
Emme olleet käyneet Parisissa kahteen kuukauteen, eikä kukaan
ollut käynyt luonamme, lukuunottamatta Prudencea ja aikaisemmin
mainitsemaani Julie Duprat'ia. Mutta me nautimme siitä todellisesta
elämästä, jota nyt vietimme ja jota en minä yhtä vähän kuin
Margueritekaan ollut tähän asti ymmärtänyt.
Tuo nainen osoitti lapsellista huomiota pienemmillekin
vähäpätöisyyksille. Toisinaan saattoi hän pienen tytön tavoin juosta
ympäri puistossa ja ajaa takaa perhosta tahi sudenkorentoa; ja hän
saattoi istua kokonaisen tunnin nurmikolla tutkimassa kukkaa, jolla
oli sama nimi kuin hänellä.
Kaksi tahi kolme kertaa kirjoitti herttua hänelle. Kun Marguerite
tunsi hänen käsialansa antoi hän kirjeet minun luettavikseni. Nuo
kirjeet houkuttelivat kyyneleet silmiini.
Herttua luuli, sulkemalla Margueritelta kukkaronsa, saavansa hänet
kääntymään jälleen puoleensa. Mutta kun hän näki, että tämä keino
ei tehonnut, kirjoitti hän ja pyysi lupaa saada, niinkuin ennenkin,
käydä tapaamassa Margueritea, ja millä ehdoilla tahansa.
Kun olin lukenut kirjeet revin ne rikki, kertomatta Margueritelle
niiden sisällöstä ja kehoittamatta Margueritea ottamaan vastaan tuota
miespoloista, jota yhtä kaikki kävi sääliksi. Mutta minä pelkäsin,
että Marguerite luulisi sen johtuvan toivomuksesta, että herttuakin
ottaisi osaa talousmenoihin; ja eniten kaikesta pelkäsin, että hän
luulisi minun voivan kieltää, että olin edesvastuussa kaikista
seurauksista, joita hänen rakkautensa minuun saattoi mukanaan tuoda.
Kun Herttua ei saanut vastausta kirjeisiinsä herkesi hän
kirjoittamasta, ja Marguerite ja minä olimme edelleen yhdessä
välittämättä vähääkään tulevaisuudesta.