Josef ja minä olimme tunnin ajan puuhailleet matkavalmistuksissa, kun
äkkiä ovikello soi kiivaasti.
-- Avaanko minä? kysyi Josef.
-- Avaa, vastasin minä, ihmetellen kuka niin myöhään saapui ja
voimatta uskoa, että se olisi ollut Marguerite.
-- Siellä on kaksi naista, herra, sanoi Josef palattuaan.
-- Me täällä olemme, Armand! huusi ääni, josta tunsi Prudencen.
Menin vastaanottohuoneeseen, ja siellä tapasin Prudencen
tarkastelemassa joitakin pikku esineitä ja Margueriten istumassa
sohvassa.
Astuin hänen eteensä, polvistuin, tartuin hänen molempiin käsiinsä ja
sanoin liikutettuna:
-- Anteeksi!
Hän suuteli minua otsalle ja sanoi:
-- Tämä on kolmas kerta kun minun on annettava sinulle anteeksi.
-- Minä aion matkustaa huomenna.
-- Käyntini ei kai pitäisi voida muuttaa päätöstäsi. En tullut
estämään sinua lähtemästä Parisista, vaan tulin siksi, että en ole
ennättänyt tänään vastata sinulle, enkä minä tahtonut jättää sinua
siihen uskoon, että olin vihainen sinulle.
-- Teidän vastaanottohuoneenne on sangen miellyttävä, sanoi Prudence;
-- saako nähdä makuuhuoneenne?
-- Kyllä, vastasin minä.
Prudence astui makuukamariini, pikemmin jättääkseen meidät kahden
kesken kuin katsellakseen huonetta.
-- Miksi otit Prudencen mukaasi? kysyin minä.
-- Siksi, että hän oli kanssani teatterissa, ja tahdoin, että joku
saattaisi minut täältä kotiin.
-- Enkö minä ollut täällä?
-- Olit, mutta paitsi sitä, etten tahtonut vaivata sinua, olin varma
siitä, että sinä, saavuttuamme ovelleni, olisit pyytänyt päästä
luokseni, ja sitä en olisi voinut sallia.
-- Miksi ei?
-- Siksi, että minua vartioidaan niin tarkasti; ja pieninkin epäilys
voisi tuottaa minulle suurta vahinkoa.
-- Siinäkö ainoa syy?
-- Jos olisi muita syitä, sanoisin ne sinulle; meidän välillämme ei
saa olla mitään salaista.
-- Kuule, Marguerite, en tahdo kierrellä saadakseni sanotuksi sinulle
sen mitä tahdon. Vastaa suoraan, rakastatko minua hiukan?
-- Rakastan, paljon.
-- Miksi sinä sitten petit minua?
-- Ystäväni, jos minä olisin rikas herttuatar ja sinä olisit
rakastajani, ja minulla olisi paitsi sinua, vielä toinenkin, niin
silloin sinulla olisi oikeus kysyä minulta miksi sinua petin. Mutta
nyt minä olen neiti Marguerite Gautier, minulla on neljäkymmentä
tuhatta francsia velkoja, ei penniäkään omaisuutta, ja minä kulutan
satatuhatta francsia vuodessa. Kysymyksesi on aivan tarpeeton samoin
kuin minun vastauksenikin.
-- Se on totta, sanoin minä ja laskin pääni Margueriten polville; --
mutta minä rakastan sinua hulluuteen asti.
-- No niin, ystäväni, sinun täytyy rakastaa minua hieman vähemmin,
tahi sitte ymmärtää minua paremmin. Kirjeesi saattoi minut kovin
pahoilleni. Jos olisin ollut vapaa, niin en olisi toissa päivänä
ottanut vastaan kreiviä, tahi olisin ainakin pyytänyt sinulta
anteeksi, eikä minulla tulevaisuudessa olisi ollut muita rakastajia
kuin sinä. Luulin hetkisen, että voisin suoda itselleni kuuden
kuukauden ajaksi sen onnen; mutta sinä et sitä tahtonut; sinä
vaadit minun ilmaisemaan keinot. Hyvä Jumala! Keinot oli helppo
arvata. Käyttäessäni niitä tein suuremman uhrin kuin luuletkaan.
Olisin voinut sanoa sinulle, että tarvitsin kaksikymmentä tuhatta
francsia. Sinä rakastit minua ja olisit varmasti hankkinut ne. Mutta
minusta oli mieluisampaa, etten ollut sinulle mitään velkaa, mutta
sinä et ymmärtänyt tätä hienotunteisuutta, sillä sitä se oli. Me
olemme usein pakoitetut ostamaan tyydytyksen sielullemme ruumiimme
kustannuksella, ja kärsimyksemme on sitä suurempi, jos tuo tyydytys
sitten häipyy meiltä. Olin kauvan toivonut tapaavani miehen, joka ei
vaatisi tiliä elämästäni ja joka olisi pikemmin rakastanut tunteitani
kuin ruumistani. Sellaisen miehen olin löytänyt herttuassa, mutta
hän on vanha, ja vanhuus ei suojele eikä lohduta. Luulin voivani
ottaa vastaan elämän, jonka hän tarjosi; mutta voi! Olin vähällä
kuolla ikävästä. Silloin tapasin sinut, nuoren, tulisen, onnellisen
miehen, ja minä koetin sinusta tehdä sen miehen, jota olin kaihonnut
meluavassa yksinäisyydessäni. En rakastanut sinussa miestä sellaisena
kuin nyt olet, vaan sellaisena jollaiseksi olit tuleva. Sinä et ota
vastaan tuota osaa, sinä hylkäät sen arvottomana. Sinä olet kehno
rakastaja; maksa minulle, älkäämmekä enää puhuko siitä asiasta.
Marguerite, jota tämä pitkä puhe oli väsyttänyt, nojautui sohvan
selkämykseen, ja tukahuttaakseen heikon yskän puuskan vei hän
nenäliinan huulilleen ja sitten silmilleen.
-- Anteeksi, anteeksi, sopersin minä, ymmärsin kaiken tämän,
mutta tahdoin kuulla sinun sanovan sen, jumalallinen Marguerite.
Unhottakaamme kaikki muu ja muistakaamme vain yksi asia: että
me kuulumme toisillemme, että olemme nuoria ja että rakastamme
toisiamme. Tee kanssani mitä tahdot, Marguerite, olen sinun orjasi;
mutta revi, Jumalan tähden, kirjeeni, äläkä anna minun matkustaa.
Kuolisin silloin.
Marguerite otti esille kirjeen, antoi sen minulle ja sanoi,
sanomattoman suloisesti hymyillen:
-- Tässä se on, otin sen mukaani.
Revin rikki kirjeen ja suutelin kättä, joka sen minulle antoi silmien
täyttyessä kyynelistä. Samassa astui Prudence huoneeseen.
-- Sanokaa, Prudence, tiedättekö mitä hän minulta pyytää? kysyi
Marguerite.
-- Anteeksiantoa.
-- Aivan niin.
-- Ja te annatte hänelle anteeksi?
-- Täytynee kai minun antaa; mutta hän tahtoo vielä muutakin.
-- Mitä sitten?
-- Hän tahtoo tulla kanssamme illastamaan.
-- Ja te suostutte?
-- Mitä te arvelette?
-- Arvelen, että te molemmat olette suuria lapsia. Mutta minä arvelen
myöskin, että olen sangen nälissäni, ja että kuta pikemmin te
suostutte sitä pikemmin pääsemme illalliselle.
-- Lähtekäämme siis, sanoi Marguerite; mahdumme kaikki kolme minun
vaunuihini.
-- Kas tässä, lisäsi hän kääntyen minun puoleeni, -- Nanine on jo
käynyt levolle, sinun täytyy avata ovi; ota minun avaimeni, mutta
varo kadottamasta sitä uudestaan.
Olin miltei tukahduttaa Margueriten suudelmillani.
Samassa astui Josef huoneeseen ja sanoi itsetyytyväisin ilmein:
-- Nyt ovat matkatavarat pakatut.
-- Hyvä. Kaiva ne jälleen esille; minä en matkustakaan.