Palattuani kotiin aloin itkeä kuin lapsi. Sanoin itselleni, että
minun täytyi heti katkaista suhteeni tuohon naiseen; ja minä odotin
suurella kärsimättömyydellä päivän valkenemista, matkustaakseni
isäni ja sisareni luo, joiden rakkaus, siitä olin varma, ei ollut
petollista.
Mutta minä en tahtonut matkustaa ilman, että Marguerite saisi tietää
miksi matkustin. Ainoastaan silloin, kun mies ei enää rakasta
rakastajatartaan jättää hän hänet kirjoittamatta hänelle.
Kirjoitin ja kirjoitin yhä uudestaan kymmeniä kirjeitä ajatuksissani.
Olin ollut tekemisissä tytön kanssa, joka oli samanlainen kuin kaikki
muutkin hänen kaltaisensa. Hän oli kohdellut minua kuin koulupoikaa,
ja itserakkauteni pääsi nyt minussa voitolle. Mutta tuo nainen ei
saisi sitä tyydytystä, että saisi tietää mitä tämä lopettaminen
minulle merkitsi, ja siroimmalla käsialallani, raivon ja tuskan
kyyneleet silmissä, kirjoitin seuraavan kirjeen:
/#
'Rakas Margueriteni.
Toivon, että pahoinvointisi oli merkityksetön. Kello yhdentoista
aikaan illalla olin tiedustelemassa vointiasi, mutta minulle
vastattiin ett'et ollut vielä saapunut kotiin. Kreivi G... oli
onnellisempi kuin minä, sillä hän saapui muutamia minuutteja
myöhemmin, ja kello neljä aamulla oli hän vielä luonasi.
Suo anteeksi ikävät hetket, joita olen sinulle aiheuttanut, ja ole
varma siitä, etten koskaan unohda onnellisia hetkiä, jotka sinä olet
minulle lahjoittanut.
Olisin kyllä kernaasti tullut tiedustelemaan vointiasi tänään, mutta
aion palata jälleen isäni luo.
Hyvästi, rakas Marguerite; en ole tarpeeksi rikas rakastaakseni sinua
niin kuin tahtoisin, enkä kyllin köyhä rakastaakseni sinua niin kuin
sinä tahtoisit. Unohtakaamme siis molemmat, sinä nimen, joka on
sinulle jokseenkin merkityksetön, minä onnen, joka on käynyt minulle
mahdottomaksi.
Lähetän sinulle avaimen, jota en ole koskaan käyttänyt ja josta voi
olla sinulle hyötyä, jos satut usein voimaan pahoin, kuten eilen.'
#/
En voinut lopettaa kirjettäni ilman tätä pisteliästä huomautusta,
joka osoitti kuinka rakastunut vielä olin. Luin läpi kirjeen ainakin
kymmenen kertaa, ja ajatus, että se oli tuottava Margueritelle
tuskia, rauhoitti minua hiukan.
Kun palvelijani saapui kello kahdeksan aikaan; annoin hänelle kirjeen
heti perille toimitettavaksi.
-- Odotanko vastausta? kysyi Josef.
-- Jos teiltä kysytään halutaanko vastausta, niin sanokaa, ettette
tiedä, ja odottakaa.
Takerruin kiinni toivoon, että hän vastaisi minulle.
Koko ajan kun palvelijani oli poissa kuljin minä kauheassa
jännityksessä. Välistä ajattelin, että olin kirjoittanut liian
hävyttömästi, välistä taas että kirjeeni oli aivan liian lempeä.
Ja sitten ajattelin, eikö olisi ollut parempi olla kokonaan
kirjoittamatta ja mennä itse päivän kuluessa hänen luokseen ja
silloin nauttia kyynelistä, jotka saisin hänet vuodattamaan.
Vihdoin saapui Josef.
-- No niin? kysyin minä.
-- Neiti nukkui vielä, vastasi hän, -- mutta heti kun hän herää
annetaan hänelle kirje, ja jos tarvitaan vastaus, lähetetään se.
Hän nukkui!
Kymmeniä kertoja olin lähettää noutamaan pois kirjeen, mutta sitten
ajattelin aina:
-- Hän on jo saanut kirjeen, ja se näyttäisi siltä kuin minä katuisin.
Kuta enemmän lähestyi aika, jolloin odotin vastausta, sitä enemmän
kaduin, että olin lainkaan kirjoittanut.
Kello tuli kymmenen, yksitoista, kaksitoista.
Kahdentoista aikaan arvelin hetkisen lähteä hänen luokseen ikäänkuin
ei olisi tapahtunut mitään. En todellakaan tietänyt mitä tehdä,
päästäkseni ahdistuksesta, joka kiusasi minua.
Kello yhden aikaan odotin vielä.
Jonkinlaisella taikauskolla luulin silloin, että jos lähtisin
hetkiseksi ulos, löytäisin palattuani vastauksen. Vastaus, jota
kärsimättömästi odotetaan, saapuu tavallisesti aina silloin kun ei
olla kotona.
Läksin sentähden ulos, ollen menevinäni aamiaiselle. Ja minä olin
varma siitä, että palattuani löytäisin kotoani Margueriten kirjeen.
Portinvartija ei ollut sellaista saanut. Mutta asetin toiveeni
Josefiin. Tämä ei ollut nähnyt ketään sitten kun minä läksin.
Silloin aloin katua kirjettäni; minun olisi pitänyt vaieta, sillä
jos en olisi saapunut sovittuun kohtaukseen, olisi hän kysynyt
siihen syytä, ja vasta silloin olisin sanonut sen hänelle. Siten hän
olisi ollut pakoitettu puhdistautumaan, ja juuri sen tahdoin hänen
tekemään. Tunsin jo, että mitä syitä hän olisi esittänytkin, minä
olisin uskonut ne, sillä mitä muuta tahansa, mutta ei kadottaa häntä.
Aloin nyt uskoa, että hän itse saapuisi luokseni; mutta tunnit
kuluivat eikä häntä kuulunut.
Kello viisi läksin Champs-Elysées'elle.
Kääntyessäni eräälle puistotielle näin hänen ajavan ohitseni. Kohtaus
oli niin äkillinen, että minä kalpenin. En tiedä näkikö hän minut;
olin niin järkytetty, etten nähnyt muuta kuin hänen vaununsa.
Sitten poikkesin kaikkiin teattereihin, missä hän tavallisesti kävi;
mutta häntä ei ollut missään. Ja vihdoin palasin jälleen kotiini.
Kysyin jälleen kirjettä portinvartijalta, mutta tuloksetta.
Sinä yönä en nukkunut, vaan makasin pitkälläni ja mietin kuinka
tyhmästi ja epähienosti olin käyttäytynyt.
Kun päivä valkeni oli minulla kuumetta, ja minun oli mahdoton
ajatella muuta kuin Margueritea.
Mutta päätös oli tehtävä: joko lopetettava suhde tuohon naiseen, tahi
sitten karkoitettava kaikki epäilykset, edellyttäen, että hän suostui
jälleen ottamaan minut vastaan.
Mutta ratkaisevan askeleen ottaminen siirtyy aina; ja kun en voinut
jäädä kotiini enkä uskaltanut näyttäytyä Margueritelle, niin koetin
erästä keinoa lähestyä häntä, keinoa, jonka itserakkauteni saattoi
panna sattuman laskuun, siinä tapauksessa, että onnistuin.
Kun kello osoitti kymmentä läksin Prudencen luo; hän kysyi minulta
syytä aikaiseen tulooni. En uskaltanut sanoa totuutta, vaan vastasin,
että olin lähtenyt näin aikaisin liikkeelle siksi, että saisin
tilatuksi itselleni paikan G...hen menevään diligenssiin; isäni nim.
asui G...ssä.
-- Te olette onnellinen kun voitte tällaisella kauniilla ilmalla
lähteä Parisista, sanoi Prudence.
Katsahdin häneen, nähdäkseni pitikö hän minua pilkkanaan. Mutta hän
oli vakavan näköinen.
-- Aijotteko sanoa hyvästi Margueritelle? kysyi hän.
-- En.
-- Siinä teette oikein.
-- Niinkö teistä?
-- Tietysti. Mitä hyötyä olisi hänen jälleennäkemisestään, kun kerran
olette lopettanut kaikki suhteenne häneen?
-- Tiedättekö siis tuosta lopettamisesta?
-- Hän näytti minulle teidän kirjeenne.
-- Ja mitä hän sanoi?
-- Hän sanoi: "Rakas Prudence, teidän suojattinne ei ole juuri
kohtelias; tuollaista ajatellaan, mutta ei kirjoiteta".
-- Millä äänenpainolla hän sen sanoi?
-- Hän nauroi ja lisäsi sitten:
"Hän on syönyt luonani illallista kaksi kertaa, eikä hän tule edes
jäähyväiskäynnille".
Ja siinä oli kaikki, minkä kirjeeni ja mustasukkaisuuteni oli saanut
aikaan!
Tunsin itseni julmasti nöyryytetyksi rakkauteni turhamaisuudessa.
-- Mitä hän teki eilen illalla? kysyin minä.
-- Hän oli oopperassa.
-- Ja sitten?
-- Hän söi illallista kotonaan.
-- Yksinkö?
-- Ei, kreivi G...n seurassa, luulen.
Suhteeni lopettaminen ei siis ollut lainkaan muuttanut Margueriten
tapoja.
-- No niin, olen iloinen, ettei Marguerite ole tähteni lohduton,
sanoin minä pakoitetulla hymyllä.
-- Siinä hän tekee oikein. Te olette tehnyt niin kuin teidän tulikin,
ja te olette ollut viisaampi kuin hän; sillä tuo tyttö rakasti teitä,
hän ei puhunut muusta kuin teistä, ja hän olisi voinut tehdä jonkun
hulluuden.
-- Miksi hän ei sitten vastannut, kun hän rakasti minua?
-- Koska hän ymmärsi tehneensä väärin rakastaessaan teitä. Sillä
naiset eivät koskaan anna anteeksi, että heidän itserakkauttaan on
loukattu, ja naisen itserakkautta loukataan siten, että jätetään
hänet kaksi päivää sen jälkeen kun on tultu hänen rakastajakseen;
minä tunnen Margueriten, hän ennemmin kuolisi kuin vastaisi teille.
-- Mitä minun siis pitää tehdä?
-- Ei mitään. Hän unohtaa teidät, te unohdatte hänet, eikä teillä ole
syytä moittia toisianne mistään.
-- Mutta jos minä kirjoittaisin ja pyytäisin anteeksi?
-- Olkaa varma siitä, että hän antaisi teille anteeksi.
Olin vähällä kavahtaa Prudencen kaulaan.
Neljännestuntia myöhemmin olin jälleen kotona ja kirjoitin
Margueritelle seuraavan kirjeen:
"Eräs, joka katuu eilistä kirjettään ja joka huomenna matkustaa,
ellet sinä anna hänelle anteeksi, pyytää saada tietää, mihin aikaan
hän voi laskea katumuksensa jalkojesi juureen? Koska hän tapaa sinut
yksin? Sillä, niinkuin tiedät, täytyy tunnustuksen tapahtua ilman
todistajia". Lähetin Josefin viemään tämän sepustuksen ja hän jätti
sen omakätisesti Margueritelle. Hän sanoi vastaavansa myöhemmin.
Läksin vain vähäksi aikaa ulos syödäkseni päivällistä, mutta kello
yksitoista illalla en vielä ollut saanut vastausta.
Silloin päätin, etten kärsisi kauempaa, vaan matkustaisin seuraavana
päivänä.
Ollen varma siitä, etten voisi nukkua, jos kävisin levolle, aloin
pakata matkakirstujani.