-- Tehän saavutte melkein yhtä pian kuin me, sanoi hän.
-- Niin, vastasin minä koneellisesti; -- missä Marguerite on?
-- Kotonaan.
-- Yksinkö?
-- Ei, kreivi G... on hänen luonaan.
Aloin kävellä kiivaasti edes takaisin.
-- Mutta, mikä teidän on?
-- Luuletteko, että minusta on hauskaa odottaa täällä kunnes kreivi
on suvainnut lähteä Margueriten luota.
-- Te olette, toden totta, järjetön! Ettekö te ymmärrä, että
Marguerite ei voi ajaa pois kreiviä, joka on antanut hänelle niin
paljon rahoja ja antaa yhä edelleenkin. Marguerite tuhlaa vuosittain
enemmän kuin satatuhatta francsia ja hänellä on paljon velkoja.
Herttua antaa hänelle kaikki mitä hän pyytää, mutta hän ei uskalla
aina pyytää niin paljoa kuin hän tarvitsisi. Hänen täytyy säilyttää
ystävyytensä kreivin kanssa, joka antaa hänelle vuosittain vähintäin
kymmenen tuhatta francsia. Marguerite rakastaa teitä paljon,
ystäväni, mutta sekä hänen että teidän tähtenne ei suhteenne häneen
saa olla vakavaa laatua. Teidän seitsemällä, kahdeksalla tuhannella
ei pidetä yllä sitä tyttöä; niillä ette voisi kustantaa edes
hänen vaunujaan. Ottakaa Marguerite sellaisena kuin hän on: hyvä,
viehättävä ja kaunis tyttö; olkaa hänen rakastajansa kaksi kuukautta;
kustantakaa hänelle kukkavihkoja, makeisia ja teatteriaitioita;
mutta älkää ajatelko mitään muuta, älkääkä panko toimeen naurettavia
mustasukkaisuuden kohtauksia. Marguerite ei ole mikään pyhimys.
Te miellytätte häntä, hän rakastaa teitä paljon, vähät muusta.
Miksi loukkaantua turhan tähden? Onhan teillä Parisin viehättävin
rakastajatar. Hän ottaa teidät vastaan hienon hienossa asunnossa, hän
on jalokivien peittämä, hän ei maksa teille ropoakaan, ellette itse
niin tahdo, ettekä sittenkään ole tyytyväinen. Tuhat tulimmaista! Te
vaaditte aivan liian paljon.
-- Olette oikeassa, mutta ajatus, että tuo mies on hänen
rakastajansa, kiusaa minua kauheasti.
-- Mutta, sanoi Prudence, -- onko hän sitten enää hänen rakastajansa?
Hän tarvitsee kreiviä, siinä kaikki. Kaksi päivää sitten sulki hän
oven häneltä. Kreivi tuli aamulla hänen luokseen, eikä hän voinut
muuta kuin ottaa vastaan hänen aitiotarjouksensa ja antaa hänen
seurata itseään näytäntöön. Kreivi saattaa hänet kotiin, viipyy
hetkisen hänen luonaan ja poistuu sitten. Kaikki tämä on mielestäni
sangen luonnollista. Muuten ei teillä ole mitään herttuata vastaan.
-- Ah, hänhän on vanha ukko, ja minä olen varma siitä, että
Marguerite ei ole hänen rakastajattarensa. Voihan sitä muuten suvaita
yhden suhteen, tarvitsematta hyväksyä kahta, sillä sellainen velttous
lähentelee liian paljon laskelmia.
-- Oh, ystäväni, kuinka vanhanaikainen te olette! Kuinka monen
ylhäisen, hienon ja rikkaan olenkaan nähnyt tekevän niinkuin nyt
neuvon teitä tekemään, ja ilman ponnistuksia, häpeää ja omantunnon
tuskia! Sellaista tapahtuu joka päivä. Luuletteko että sellaiset
voisivat viettää loistavaa elämäänsä, ellei heillä olisi kolme, neljä
rakastajaa yht'aikaa. Ei ole omaisuutta, joka yksin voisi peittää
Margueriten tapaisen naisen kulut. Mutta häntä on kohdannut se onni,
että hän on tavannut vanhan rikkaan miehen, joka omistaa kymmenen
miljoonaa, jonka vaimo ja tytär ovat kuolleet ja joka antaa hänelle
kaikki mitä hän tahtoo pyytämättä mitään korvaukseksi; niin että
hänellä on mukavaa. Mutta hän ei voi pyytää herttualta enempää kuin
kuusi, seitsemänkymmentä tuhatta francsia vuodessa, ja minä olen
varma siitä, että jos hän pyytäisi enemmän antaisi kreivi hänelle
kieltävän vastauksen huolimatta rikkauksistaan ja myötätunnostaan.
-- Mutta, jos oletamme, jatkoi Prudence, -- että Marguerite rakastaa
teitä kylliksi luopuakseen sekä kreivistä että herttuasta ja
jälkimäinen sattumalta saisi tietää suhteensa ja antaisi Margueriten
valita teidän ja hänen välillä, niin olisi uhraus, jonka hän
tähtenne tekisi tavattoman suuri, se on varma, se. Voisitteko te
tehdä hänen tähtensä yhtä suuren uhrauksen. Kuinka voisitte korvata
hänelle sen minkä hän on tähtenne menettänyt? Te eristäisitte hänet
siitä maailmasta, jossa hänellä on onnensa ja tulevaisuutensa,
hän lahjoittaisi teille parhaat vuotensa ja hänet unohdettaisiin.
Olisitteko te kunniallinen mies ja pitäisitte hänet luonanne,
valmistaisitteko hänelle horjumattoman onnen? Sillä moinen suhde
annetaan anteeksi nuorelle miehelle, mutta ei kypsyneelle. Kuulkaa
siis minua, ystävä, ottakaa asiat niinkuin ne ovat, naiset sellaisina
kuin he ovat, älkääkä antako Margueriten tapaisen naisen missään
suhteessa saada valtaa ylitsenne.
Tämä puhe oli viisasta ja johdonmukaista, enkä minä voinut muuta kuin
myöntää hänen olevan oikeassa. Puristin sentähden hänen kättänsä ja
kiitin häntä neuvosta.
-- Kas niin, sanoi hän, -- karkoittakaa nyt mielestänne kaikki
tuulentuvat, naurakaa ja olkaa iloinen; elämä on ihana, ystäväni,
riippuu vain minkälaisen lasin lävitse sitä katselee. Mutta joka
tapauksessa voitte olla varma siitä, että eräs nuori nainen tässä
lähellä odottaa kärsimättömänä, että mies, joka on hänen luonaan,
lähtisi tiehensä; hän ajattelee teitä ja rakastaa teitä. Istukaamme
nyt ikkunan ääreen ja tarkatkaamme koska tuo kreivi poistuu
jättääkseen paikkansa meille.
Me istuuduimme ikkunan ääreen; Prudence tarkasti harvoja
ohikulkijoita; minä uneksin. Vihdoin tuli kreivi ulos, nousi
vaunuihinsa ja katosi.
Prudence sulki ikkunan.
Samassa kutsui Marguerite meitä.
-- Tulkaa pian, pöytää katetaan par'aikaa, me syömme illallista!
huusi hän.
Kun me saavuimme hänen luokseen, riensi Marguerite vastaani, kietoi
käsivartensa kaulani ympäri ja syleili minua kiihkeästi.
-- Yhäkö vielä allapäin? kysyi hän.
-- Ei, kaikki on jo ohitse, vastasi Prudence, -- minä olen puhunut
hänelle järkeä ja hän on luvannut olla kiltti.
-- Sepä hyvä!
Vasten tahtoani heitin silmäyksen vuoteeseen; se oli koskematon.
Margueritella oli jo yllään valkoinen kampausviittansa.
Me istuimme aterioimaan; Marguerite oli hurmaava, lempeä ja iloinen,
ja minä koetin toteuttaa Prudencen neuvoja käytännössä ja olla yhtä
iloinen kuin molemmat pöytäkumppanini. Mutta se mikä heissä oli
luonnollista oli minussa pakoitettua, ja hermostunut nauruni oli
vähällä päättyä kyyneliin.
Kun illallinen oli ohi jäimme me Margueriten kanssa kahden kesken.
Hän istahti matolle uunin eteen ja tuijotti surullisena liekkeihin.
Hän mietti. Mitä? Sitä en tiedä. Minä puolestani katselin häntä
vavistuksella, ajatellessani niitä tuskia, joita hänen tähtensä sain
kärsiä.
-- Tule istumaan viereeni, sanoi hän äkkiä. Istahdin matolle hänen
viereensä.
-- Arvaappas mitä minä ajattelin?
-- En voi.
-- Suunnitelmaa, jonka olen laatinut.
-- Ja millainen se on?
-- En voi vielä kertoa sinulle sitä, mutta sanon sinulle sen
seurauksen. Nimittäin, että minä kuukauden kuluttua olisin vapaa ja
velaton, ja että me viettäisimme yhdessä kesän maalla.
-- Etkö voi sanoa minulle kuinka se kävisi päinsä?
-- En. Vaaditaan ainoastaan, että sinä rakastat minua yhtä paljon
kuin minä sinua, niin se onnistuu.
-- Ja oletko sinä yksin keksinyt tuon suunnitelman?
-- Olen.
-- Ja sinä toteutat sen yksin?
-- Minä yksin saan kärsiä ikävyydet, sanoi Marguerite huulillaan
hymy, jota en koskaan unohda, -- mutta me saamme yhdessä nauttia
eduista.
En voinut auttaa sitä, että punastuin kuullessani sanan "eduista", ja
minä vastasin jokseenkin kylmästi, nousten:
-- Salli minun, rakas Marguerite, olla nauttimatta muitten
suunnitelmien etuja kuin niiden, jotka tunnen ja jotka itse toteutan.
-- Mitä se merkitsee?
-- Se merkitsee, että suuresti epäilen, että kreivi G... on mukana
tuossa suunnitelmassa, jonka epäeduista yhtä vähän kuin eduistakaan
en tahdo tulla osalliseksi.
-- Sinä olet lapsi. Luulin, että rakastit minua. Mutta petyin. Hyvä.
Hän nousi, aukaisi pianon ja alkoi soittaa "Tanssiin pyyntö"-valssia,
kunnes hän pääsi duuri juoksutukseen, johon hän aina takertui.
Tekikö hän sen tottumuksesta tahi muistuttaakseen mieleeni päivän
jolloin tutustuimme toisiimme? Yhtäkaikki, tuo sävel veresti
muistoja, ja minä menin hänen luoksensa, otin hänen päänsä käsieni
väliin ja suutelin häntä.
-- Annatko minulle anteeksi? kysyin minä.
-- Sinä tiedät sen kyllä, vastasi hän. Mutta huomaa, että tämä on
vasta toinen päivä ja minun täytyy nyt jo antaa anteeksi. Sinä pidät
huonosti lupauksesi sokeasta tottelemisesta.
-- Mitä sinä tahdot, Marguerite? Rakastan sinua liian paljon ja olen
mustasukkainen pienimmästä ajatuksestasikin. Se mitä äsken ehdoitit
tekisi minut hulluksi ilosta, mutta salaisuus tuon suunnitelman
toteuttamisessa kiusaa minua.
-- Kas niin, jutellaan nyt hiukan, sanoi hän tarttuen käsiini ja
katsoen minuun niin hurmaavasti hymyillen, että minun olisi ollut
mahdoton vastustaa; -- sinä rakastat minua, eikö totta, ja sinä
olisit onnellinen saadessasi viettää kolme tahi neljä kuukautta
kanssani maalla. Tuo kahdenkeskeinen yksinäisyydessäolo tekisi
minutkin onnelliseksi, mutta ei ole kysymys ainoastaan onnestani,
vaan myöskin terveydestäni. En kuitenkaan voi lähteä Parisista niin
pitkälle ajaksi, saattamatta asioitani järjestykseen, ja minun
asiani ovat perin sotkuiset. No niin, olen keksinyt keinon selviytyä
kaikesta, sekä asioistani että rakkaudestani sinuun, niin, sinuun,
älä naura, sillä minä olen todellakin niin hullu, että rakastan
sinua! Ja sinä olet vielä loukkaantuneen näköinen ja puhut suuria
sanoja. Lapsi, sinä suuri lapsi, muista ainoastaan, että minä
rakastan sinua, äläkä välitä muusta vähääkään. -- Onko asia päätetty,
mitä?
-- Kaikki mitä sinä tahdot on päätetty, sen sinä tiedät hyvin.
-- Hyvä, kuukauden kuluttua me olemme siis jossain maakylässä,
käyskentelemme järven rannoilla ja juomme maitoa. Sinusta on ehkä
ihmeellistä, että minä, Marguerite Gautier puhun näin. Mutta,
ystäväni, se johtuu siitä, että kun tämä Parisin elämä, joka näkyy
tekevän minut niin onnelliseksi, ei polta minua, niin se kyllästyttää
minua, ja silloin alan äkkiä kaivata rauhallisempaa oloa, joka
muistuttaa minulle lapsuudestani. Ihmisellä on aina ollut lapsuus,
olkoon hänestä sitten tullut mitä tahansa. Oh, rauhoitu, minä en
aio sanoa, että olen jonkun eläkettä nauttivan everstin tytär; olen
köyhä maalaistyttö, enkä kuusi vuotta takaperin osannut kirjoittaa
nimeäni. Mutta miksi sinä olet ensimäinen, jonka puoleen käännyn,
pyytäen ottamaan osaa iloon joka minua odottaa? Luultavasti siksi,
että huomaan sinun rakastavan minua itseni tähden, sen sijaan, että
kaikki toiset ovat rakastaneet minua itsensä tähden... Olen usein
ollut maalla, mutta en koskaan niin kuin olisin tahtonut. Nyt toivon
sinusta tuota onnea, älä siis ole paha, vaan suostu pyyntööni.
Ajattele näin: Hän ei elä kauan, ja minä voin vielä kerran katua,
etten suostunut hänen ensimäiseen pyyntöönsä, mikä olisi ollut niin
helppoa.
Mitä minä saatoin noihin sanoihin vastata? Kun pidin Margueritea
sylissäni olisi hän saanut pyytää minua tekemään vaikka rikoksen, ja
minä olisin sen empimättä tehnyt.
Ennenkuin kello kuuden aikaan aamulla poistuin sanoin minä:
-- Tänä iltana.
Hän suuteli minua kiihkeästi, mutta ei vastannut.
Päivän kuluessa sain häneltä näin kuuluvan kirjeen:
"Rakas lapsi. En voi oikein hyvin, ja lääkäri on määrännyt minulle
lepoa. Menen tänäiltana aikaisin levolle, enkä sentähden saa tavata
sinua. Mutta sensijaan odotan sinua huomenna, päivällä. Rakastan
sinua."
Ensimäinen ajatukseni oli: hän pettää minua.
Kylmä hiki kohosi otsalleni, sillä rakastin jo liian paljon tuota
naista, jotta tämä epäluulo ei olisi voinut tehdä minua sekapäiseksi.
Silloin johtui mieleeni, että minullahan oli hänen asuntonsa avain ja
saatoin niin ollen mennä sinne kuten tavallisesti. Siten saisin heti
tietää totuuden, ja jos tapaisin siellä miehen, niin pehmittäisin
hänet siinä paikassa.
Etsittyäni häntä illalla turhaan kaikista teattereista läksin kello
yhdentoista aikaan d'Antin kadulle.
Margueriten ikkunat eivät olleet valaistut, mutta minä soitin joka
tapauksessa kelloa.
Portinvartija kysyi ketä halusin tavata.
-- Marguerite Gautier'ta, vastasin minä.
-- Hän ei ole vielä palannut.
-- Menen kuitenkin ylös häntä odottamaan.
-- Siellä ei ole ketään kotona.
Etten vaikuttaisi naurettavalta poistuin kuitenkin, vaikka minulla
olikin hallussani huoneuston avain. Mutta minä en palannut kotiini,
en voinut poistua tuolta kadulta ja jättää Margueriten taloa
silmistäni.
Keskiyön aikana pysähtyivät umpinaiset vaunut d'Antin katu 9:n eteen;
tunsin hyvin nuo vaunut; kreivi G... astui niistä ulos; sitten hän
meni sisälle, lähetettyään ensin vaunut pois.
Toivoin silmänräpäyksen ajan, että portinvartija käännyttäisi hänet,
niinkuin minutkin, takaisin; mutta kello neljän aikaan aamulla odotin
vielä hänen paluutaan.
Tuskia, joita sinä yönä kärsin, ei voida sanoin kuvata.