Armand vaikeni päästyään näin pitkälle.
-- Tahdotko sulkea ikkunan? sanoi hän, -- minua alkaa viluttaa. Minä
menen sillä aikaa vuoteeseen.
Suljin ikkunan.
Armand, joka oli vielä sangen heikko, riisui aamutakin yltään ja
asettui vuoteeseen. Hän näytti väsyneeltä.
-- Sinä olet ehkä puhunut liian paljon, sanoin minä. -- Tahdotko,
että minä poistun, jotta voit nukkua? Voit sitten jonakin toisena
päivänä kertoa lopun tuosta tarinasta.
-- Ikävystyttääkö se ehkä sinua?
-- Päinvastoin.
-- Silloin minä jatkan. Vaikka jätätkin minut yksin, niin en
kuitenkaan voi nukkua.
-- Kun minä saavuin kotiini, jatkoi hän, tarvitsematta muistella,
niin elävästi oli hänellä mielessä kaikki nuo seikat, -- en
käynyt nukkumaan; istuuduin miettimään päivän seikkailua. Kaikki
oli tapahtunut niin nopeasti ja odottamatta, että tosiaan luulin
uneksineeni.
Ensimäinen vaikutelma, jonka olin saanut tulevasta
rakastajattarestani, oli ollut niin voimakas, että se yhä piti minua
vallassaan. Jatkuvassa itsepäisyydessäni en tahtonut nähdä hänessä
samanlaista tyttöä kuin muut hänen kaltaisensa, ja kaikille miehille
ominaisella turhamaisuudella olin valmis uskomaan, että hän tunsi
minua kohtaan samanlaista mieltymystä kuin minä häntä kohtaan.
Kuitenkin havaitsin monta kielteistä seikkaa, ja minä olin usein
kuullut kerrottavan, että Margueriten rakkaudesta oli tullut enemmän
tahi vähemmän kallis kauppatavara, vuodenajan mukaan.
Mutta toiselta puolen, kuinka sovittaa nuo huhut kreivin yhä
jatkuviin, tuloksettomiin käynteihin? Voi sanoa, että kreivi ei
miellyttänyt häntä, ja että, kun herttua piti häntä niin loistavasti
yllä, hän tahtoi mieluummin ottaa, jos hän kerran rakastajan halusi,
sellaisen, joka häntä miellytti. Miksi, miksi hän ei silloin
valinnut, kaunista, sukkelaa ja rikasta Gastonia, vaan minut, joka
olin hänestä ollut niin naurettava, kun hän ensi kerran minut näki?
Mutta totta myöskin, että yksi ainoa minuutti voi vaikuttaa enemmän
kuin koko vuoden käynnit.
Kaikista illallisvieraista olin minä ainoa, joka kävin levottomaksi
silloin, kun hän läksi pöydästä. Seurasin häntä, olin niin
liikutettu, etten voinut sitä peittää, ja minä itkin suudellessani
hänen kättänsä. Tämä seikka ynnä se, että olin joka päivä käynyt
hänen luonaan hänen sairastaessaan oli ehkä saattanut hänet näkemään
minussa toisenlaisen miehen kuin ne, joita hän tähän saakka oli
tuntenut; ja ehkä hän ajatteli, että hän saattoi rakkauden tähden,
joka ilmeni sillä tavalla, tehdä sen minkä hän oli tehnyt niin usein,
ett'ei sillä ollut enää mitään merkitystä hänen silmissään.
Kaikki nämä olettamukset olivat sangen todennäköisiä; mutta olivat
syyt mitkä tahansa hänen suostumukseensa, eräs asia oli joka
tapauksessa varma, nim. se, että hän oli suostunut.
Sinä yönä en sulkenut silmiäni. Minä en itse tuntenut itseäni;
olin melkein hullu. Toisinaan arvelin, etten ollut kyllin kaunis,
kyllin rikas tahi hieno omistaakseni sellaisen naisen; toisinaan
tunsin ylpeyttä ajatellessani tuota omistamista. Sitten minä aloin
pelätä, että Margueriten mieltymys minuun oli vain hetken oikku, ja
tuntien ennakolta, että pikainen loppu tekisi minut onnettomaksi,
ajattelin, että oli parasta olla menemättä hänen luokseen, matkustaa
pois ja kirjoittaa hänelle epäilyksistäni. Sitten minä siirryin
määrättömiin toiveisiin, rajattomaan luottamukseen. Tein uskomattomia
tulevaisuudensuunnitelmia; sanoin itselleni, että tuo nainen saisi
kiittää minua henkisestä ja ruumiillisesta parantumisestaan, että
viettäisin koko elämäni yhdessä hänen kanssaan, ja että hänen
rakkautensa tekisi minut onnellisemmaksi kuin kaikkein puhtain ja
viattomin rakkaus.
Niin, en voi muistaa niitä tuhansia ajatuksia, jotka nousivat
sydämestä päähäni ja vähitellen sammuivat uneen, johon aamulla
vaivuin.
Kun heräsin, soitti kello kahta. Ilma oli verraton ja minusta
tuntui kuin elämä ei olisi koskaan näyttänyt niin kauniilta ja
täyteläiseltä. Eilispäivän muistot palasivat jälleen, varjottomina,
esteettöminä ja illan suloisten toiveitten kyllästyttäminä. Pukeuduin
nopeasti. Olin tyytyväinen ja tunsin pystyväni parhaisiin tekoihin.
Tuon tuostakin hypähti sydämeni rinnassani ilosta ja rakkaudesta.
En välittänyt enää niistä syistä, jotka ennen nukahtamistani olivat
tehneet minut levottomaksi; näin ainoastaan päämäärän, ajattelin
ainoastaan hetkeä, jolloin taas saisin nähdä Margueriten.
Minun oli mahdoton pysyä kotona. Huoneeni osoittautui liian pieneksi
onnelleni, tarvitsin koko luonnon.
Läksin ulos. Sivuutin d'Antin kadun. Margueriten vaunut odottivat
hänen portaidensa edessä; läksin Champs Elysées'elle. Rakastin
kaikkia ihmisiä, jotka vastaani tulivat, tuttuja ja tuntemattomia.
Kuinka hyväksi rakkaus tekeekään ihmisen!
Kun olin tunnin ajan harhaillut puistossa, näin kaukaa Margueriten
vaunut; en tuntenut niitä, vaan aavistin.
Juuri kun vaunujen piti kääntyä Champs-Elysées'en kulmassa,
pysähdytti Marguerite ne, ja eräs nuori mies läksi lähellä olevasta
herrajoukosta keskustelemaan hänen kanssaan.
He juttelivat hetkisen; sitten palasi tuo nuori mies toveriensa
luo ja vaunut vierivät eteenpäin; olin tällä välin lähestynyt
herrajoukkoa, ja näin, että mies, joka oli puhellut Margueriten
kanssa, oli kreivi G..., jonka kuvan Prudence oli näyttänyt minulle
ja sanonut olevan henkilön, jota Marguerite sai kiittää asemastaan.
Häneltä oli Marguerite käskenyt sulkea oven edellisenä iltana,
otaksuin, että hän oli pysähdyttänyt vaunut selittääkseen kreiville
syyn menettelyynsä; ja minä toivoin samalla, että hän olisi keksinyt
jonkun uuden tekosyyn kreiviä varten täksi illaksi.
Minulla ei ole aavistustakaan kuinka loppu osa päivästä kului;
kävelin, tupakoin, juttelin, mutta kello kymmenen aikaan illalla en
muistanut vähääkään siitä mitä olin sanonut tahi keitä olin tavannut.
Kaikki mitä muistan on, että palasin kotiin, kulutin kolme tuntia
pukemiseen ja katsoin ainakin sata kertaa kelloani. Kun se osoitti
puolta yhtätoista katsoin ajan sopivaksi ja läksin.
Saavuttuani d'Antin kadulle, vilkaisin Margueriten ikkunoihin. Ne oli
valaistu.
Soitin ja kysyin portinvahdilta oliko neiti Gautier kotona. Hän
vastasi, ettei neiti koskaan tullut kotiin ennen kello yhtätoista.
Katsahdin kelloani ja huomasin, että olin tarvinnut ainoastaan viisi
minuuttia, kulkeakseni tuon pitkän matkan.
Aloin kävellä edestakaisin tuolla autiolla kadulla.
Puolen tunnin kuluttua saapui Marguerite. Hän astui vaunuista ja
katseli ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin.
Vaunut vierivät pois, sillä talli ei sijainnut siinä talossa.
Juuri kun Marguerite aikoi soittaa kelloa, astuin minä esille ja
sanoin:
-- Hyvää iltaa.
-- Ah, tekö se olette? sanoi hän äänellä, josta ei suuresti
kuvastunut iloa jälleennäkemisen johdosta.
-- Olette antanut minulle luvan saapua luoksenne tänään.
-- Se on totta; olin unohtanut sen kokonaan.
Tuo vastaus kumosi kaikki toivomukseni. Aloin kuitenkin vähitellen
tottua hänen tapoihinsa, enkä sentähden poistunut, kuten muussa
tapauksessa epäilemättä olisin tehnyt.
Me menimme sisälle. Nanine oli jo avannut oven.
-- Eikö Prudence ole vielä tullut? kysyi Marguerite.
-- Ei, neiti.
-- Menkää sanomaan, että heti kun hän saapuu täytyy hänen tulla
tänne. Mutta sammuttakaa ensin salissa. Jos joku tulee niin
vastatkaa, että minä en ole vielä palannut kotiin, enkä palaakaan
koko iltana.
Saattoi selvästi huomata, että hänellä oli muuta mielessä ja että hän
ehkä piti tuloani sopimattomana. Minä en tietänyt mitä tehdä tahi
sanoa. Marguerite meni makuuhuoneeseensa; minä jäin siihen missä olin.
-- Tulkaa, sanoi hän.
Hän riisui hattunsa ja samettitakkinsa ja viskasi ne sängyn päälle,
sitten hän vaipui nojatuoliin takkavalkean ääreen, joka paloi aina,
ja sanoi, leikkien kellonperiensä kanssa:
-- Kas niin! Mitä uutta teillä on minulle kerrottavana?
-- Ei mitään, paitsi sitä, että olen tehnyt väärin tullessani tänne
tänä iltana.
-- Miksi niin?
-- Siksi, että te näytte olevan ärtyneellä mielellä, ja että minä
epäilemättä ikävystytän teitä.
-- Ette te minua ikävystytä; mutta minä olen sairas, olen kärsinyt
koko päivän, en ole nukkunut ja minulla on kauhea päänkivistys.
-- Tahdotteko, että lähden tieheni, jotta pääsette levolle?
-- Oh, te voitte jäädä; jos tahdon käydä levolle, niin voin tehdä sen
siitä huolimatta.
Samassa soi ovikello.
-- Kukahan siellä on? sanoi hän kärsimättömästi.
Hetkisen kuluttua soitettiin uudestaan.
-- Kukaan ei suvaitse avata; minun on kai sitten tehtävä se itse.
Hän nousi ja sanoi minulle:
-- Odottakaa täällä.
Sitten hän meni eteiseen ja avasi oven.
Minä kuuntelin.
Henkilö, jolle hän avasi, pysähtyi ruokasaliin. Ensimäisestä sanasta
tunsin hänet nuoreksi kreivi N...ksi.
-- Kuinka te voitte tänään? kysyi hän.
-- Huonosti, vastasi Marguerite kuivasti.
-- Häiritsenkö kenties teitä?
-- Ehkä.
-- Kuinka te otatte minut vastaan! Mitä minä olen teille tehnyt,
rakas Marguerite?
-- Te ette ole tehnyt minulle mitään, ystäväni. Olen sairas, minun
täytyy käydä levolle, tehkää siis minulle se ilo, että menette
tiehenne. Minua kiusaa sanomattomasti etten voi tulla kotiin iltasin
ilman, että te viiden minutin perästä ilmestytte luokseni. Mitä te
oikeastaan tahdotte? Että rupeaisin teidän rakastajattareksenne?
Hyvä, olenhan jo sata kertaa sanonut teille ei, sanonut, että te
ärsytätte minua kauheasti ja että voitte kääntyä jonkun toisen
puoleen. Toistan tänään viimeisen kerran: minä en tahdo tietää teistä
mitään; asia on siis päätetty; ja nyt hyvästi. Kas tuossa Nanine, hän
valaisee teille. Hyvää yötä.
Ja lisäämättä sanaakaan, kuulematta mitä tuo nuori mies sopersi,
palasi Marguerite makuuhuoneeseen, jonka oven hän rajusti sulki.
Nanine tuli miltei heti huoneeseen.
-- Kuulkaa nyt, sanoi Marguerite hänelle, -- sinun täytyy aina sanoa
tuolle tyhmeliinille, että minä en ole kotona tahi että minä en tahdo
ottaa vastaan häntä. Minua todellakin väsyttää se, että alinomaa
tullaan pyytämään minulta samaa asiaa, että luvataan maksaa ja sitten
ollaan selvät. Jos ne, jotka aikovat antautua meidän alentavaan
ammattiimme, tietäisivät millaista tämä on, niin he rupeaisivat
ennemmin kamaripalvelijattariksi. Mutta ei; halu saada hienoja
vaatteita, vaunuja ja jalokiviä houkuttelee heitä; uskotaan sitä mitä
kuullaan, sillä prostitutioonilla on myöskin uskonsa, ja kulutetaan
vähitellen sydän, ruumis ja kauneus; meitä pelätään kuin villipetoja,
halveksitaan kuin hylkyjä, meillä on ympärillämme vain sellaisia,
jotka ottavat enemmän kuin antavat, ja eräänä kauniina päivänä me
kuolemme kuin koirat, kun ensin olemme turmelleet muita ja itse
turmeltuneet.
-- Kas niin, neiti, tyyntykää, sanoi Nanine, -- te olette kauhean
hermostunut tänä iltana.
-- Tämä puku kiusaa minua, sanoi Marguerite ja alkoi napittaa auki
pukuaan; -- antakaa minulle kampausviitta. No, entä Prudence?
-- Hän ei ole vielä tullut, mutta heti kun hän saapuu lähetän hänet
tänne.
-- Kas siinä myöskin yksi, sanoi Marguerite riisuen pukunsa ja
vetäen ylleen valkoisen aamuviitan, -- kas siinä on myöskin yksi,
joka kyllä löytää luokseni silloin, kun hän minua tarvitsee ja joka
ei vapaaehtoisesti voi tehdä minulle palvelusta. Hän tietää, että
minä odotan tuota vastausta tänä iltana, että minun täytyy saada se,
että olen levoton, mutta minä olen varma siitä, että hän on lähtenyt
huvittelemaan välittämättä vähääkään minusta.
-- Ehkä hänelle on sattunut este.
-- Tuokaa meille punssia.
-- Se tekee neidin vielä pahemmaksi, sanoi Nanine.
-- Sen parempi. Tuokaa vielä hedelmiä, piirakoita ja hiukan
kananpoikaa, mutta heti, minä kuolen nälkään.
Minkä vaikutuksen kohtaus teki minuun, on tarpeetonta kuvailla;
ymmärrät sen kuitenkin hyvin.
-- Teidän täytyy aterioida kanssani, sanoi hän, -- lukekaa jotakin
odottaessanne; minä menen hetkeksi pukuhuoneeseeni.
Hän sytytti kynttilät monihaaraisessa kynttiläjalassa, avasi oven ja
katosi.
Minä puolestani säälin tuon tytön elämää ja sääli lisäsi rakkauttani.
Kävelin pitkin askelin edestakaisin huoneessa, kun Prudence samassa
astui sisään.
-- Ah, tekö se olette, sanoi hän; -- missä Marguerite on?
-- Pukuhuoneessaan.
-- Odotan häntä. Sanokaa, tiedättekö, että te miellytätte häntä
paljon?
-- En.
-- Eikö hän ole sanonut sitä?
-- Ei.
-- Miksi te olette täällä?
-- Tulin vieraskäynnille.
-- Keskellä yötä?
-- Miksi ei?
-- Veitikka.
-- Hän otti minut vastaan sangen huonosti.
-- Kyllä hän ottaa teidät vastaan paremminkin.
-- Niinkö luulette?
-- Minulla on hänelle hyvä uutinen.
-- Sepä hyvä. Hän on siis puhunut teille minusta?
-- Eilen illalla, tahi oikeammin yöllä, kun te ja ystävänne olitte
lähteneet... Niin, kuinka voi ystävänne? Eikö hänen nimensä ollut
Gaston R...?
-- Oli, vastasin minä hymyillen, muistaessani mitä Gaston oli uskonut
minulle ja huomatessani, että Prudence tuskin tiesi hänen nimeään.
-- Hän on kaunis poika; mitä hän omistaa?
-- Hänellä on kaksikymmentäviisi tuhatta francsia korkoja vuodessa.
-- Oh, todellakin! No niin, palataksemme teihin, Marguerite kysyi
teistä kaikenmoista; hän tahtoi tietää kuka te olette, mitä te teette
ja keitä teillä on ollut rakastajattarina, lyhyesti, kaikkea mitä
teidän ikäisestänne miehestä voi kysellä. Sanoin hänelle kaiken minkä
tiesin ja lisäsin, että te olette mainio poika, ja sillä hyvä.
-- Kiitän teitä; mutta sanokaa minulle nyt, minkä tehtävän hän teille
eilen antoi?
-- Ei minkään; hän tahtoi vaan päästä kreivistä, vastasi Prudence;
mutta tänään hän antoi minulle erään asian toimitettavakseni ja minä
tulin nyt tuomaan siihen vastauksen.
Samassa astui Marguerite pukuhuoneesta päässään soma yömyssy, joka
oli koristettu keltaisilla silkkinauharuseteilla.
Hän oli hurmaavan näköinen; jaloissa hänellä oli silkkitohvelit ja
hän leikkasi par'aikaa kynsiään.
-- No, sanoi hän nähtyään Prudencen, -- tapasitteko herttuan?
-- Tapasin!
-- Ja mitä hän sanoi?
-- Hän antoi.
-- Kuinka paljon?
-- Kuusi tuhatta.
-- Onko teillä ne?
-- On.
-- Näyttikö hän erikoiselta?
-- Ei.
-- Miesparka!
Äänen sävyä, jolla nämä kaksi sanaa lausuttiin on mahdoton kuvata.
Marguerite otti; nuo kuusi tuhannen francsin seteliä ja sanoi:
-- Olipa jo aikakin. Tarvitsetteko rahaa, rakas Prudence.
-- Rakas lapsi, tiedättehän, että kahden päivän kuluttua meillä
on viidestoista, niin että tekisitte minulle palveluksen, jos
lainaisitte kolme tahi neljä sataa francsia.
-- Lähettäkää noutamaan rahat huomenna; on mahdoton saada enää tänä
iltana vahetetuksi.
-- Mutta älkää vaan unohtako.
-- Rauhoittukaa; syöttekö illallista kanssamme?
-- En, Charles odottaa minua kotona.
-- Te olette siis yhä vielä yhtä hulluna häneen?
-- Yhä vielä, rakkaani! Siis huomenna. Hyvästi Armand.
Rouva Duvernoy poistui ja Marguerite avasi erään laatikon ja viskasi
sinne rahat.
-- Sallitte kai, että menen vuoteeseen? sanoi hän hymyillen ja
lähestyi sänkyä.
-- En ainoastaan salli sitä, vaan vieläpä pyydänkin.
Hän heitti syrjään pitsipeitteen vuoteelta ja paneutui pitkäkseen.
-- Tulkaa nyt ja istukaa viereeni ja jutelkaamme, sanoi hän.
Prudence oli oikeassa; se mitä hän oli tuonut mukanaan, oli
piristänyt Margueritea.
-- Voitteko antaa anteeksi äskeisen huonon tuuleni? sanoi hän ja
tarttui käteeni.
-- Annan mielelläni anteeksi kaikenlaista.
-- Ja te rakastatte minua?
-- Hulluuteen asti.
-- Huonosta luonteestani huolimatta.
-- Kaikesta huolimatta.
-- Vannotteko sen.
-- Vannon, sanoin minä hiljaa.
Nanine tuli nyt huoneeseen, tuoden lautasia, kylmän kananpojan,
pullon bordeaux viiniä, mansikoita ja kaksi ruokaliinaa.
-- En tuonut punssia, sanoi hän, -- sillä bordeaux on parempaa
teille. Eikö totta, herra?
-- Tietysti, vastasin minä Margueriten viimeisten sanojen
liikuttamana ja säihkyvin silmin häntä katsellen.
-- Hyvä, sanoi Marguerite, -- asettakaa kaikki tuolle pienelle
pöydälle ja nostakaa se sängyn viereen; me palvelemme itse itseämme.
Te olette valvonut kolme yötä, teidän täytyy päästä levolle. Menkää
siis; en tarvitse teitä enää.
-- Lukitsenko oven?
-- Kyllä, se on parasta; ja katsokaa, ettei ketään lasketa sisälle
huomen aamulla ennen kello kahtatoista.