-- Mutta, hyvänen aika, mitä te oikeen teette? huusi Prudence, joka
tietämättämme oli ilmestynyt kynnykselle.
-- Me puhumme järkeä, vastasi Marguerite, -- jättäkää meidät vielä
hetkiseksi rauhaan, sitte me tulemme.
-- Hyvä, hyvä, puhukaa lapsukaiset, puhukaa, sanoi Prudence ja
poistui sulkien oven perässään.
-- On siis sovittu, että te ette rakasta minua, sanoi Marguerite,
jäätyämme kahden kesken.
-- Minä matkustan.
-- Olemmeko tulleet niin pitkälle?
Olin mennyt liian pitkälle voidakseni enää perääntyä, ja sitäpaitsi
saattoi tuo tyttö pääni aivan pyörälle.
Tuo sekoitus iloisuutta, surumielisyyttä, siveellisyyttä ja
siveettömyyttä, tuo hänen vaikutuksille herkäksi tekevä tautinsa
ja hermoston ärtyneisyytensä, kaikki se antoi minun ymmärtää, että
jollen heti alusta pitäen saanut valtoihini tuota kevytmielistä,
helposti unohtuvaa luonnetta kadottaisin hänet ainiaaksi.
-- Kuulkaa, te puhutte siis tosissanne? sanoi hän.
-- Niin, täydellä todella.
-- Mutta miksi ette ole sanonut minulle tätä aikaisemmin?
-- Koska olisin voinut sanoa sen teille?
-- Päivää myöhemmin kun teidät esitettiin minulle Ooppera Comiquessa.
-- Luulen, että olisin saanut huonon vastaanoton, jos silloin olisin
tullut luoksenne.
-- Miksi niin?
-- Siksi, että käyttäydyin niin tyhmästi edellisenä iltana.
-- Se on totta. Mutta te rakastitte minua kuitenkin jo silloin.
-- Niin.
-- Mikä ei estänyt teitä menemästä rauhallisesti nukkumaan näytännön
jälkeen. Tuollaiset voimakkaat rakastumiset kyllä tunnetaan.
-- Te luultavasti erehdytte. Tiedättekö mitä sinä iltana tein? Odotin
teitä kahvila Anglais'n portilla. Seurasin vaunua, joka vei teidät
ja kolme ystäväänne sieltä, ja kun näin teidän astuvan niistä ja
nousevan yksin asuntoonne, tunsin sanomatonta onnea.
Marguerite purskahti nauruun.
-- Mille te nauratte? kysyin minä.
-- Ei millekään.
-- Pyydän, vastatkaa minulle, muuten luulen, että te yhä edelleen
pidätte minua pilkkananne.
-- Ettekö suutu?
-- Onko minulla oikeus suuttua teihin?
-- No niin! Menin hyvällä syyllä yksin kotiini.
-- Kuinka niin?
-- Minua odotettiin siellä.
Vaikka olisin saanut häneltä veitsen piston, ei se olisi koskenut
minuun niin. Nousin ja ojensin hänelle käteni:
-- Hyvästi.
-- Minä arvasin, että te suuttuisitte, sanoi Marguerite. -- Miehillä
on raivo saada tietää sellaista mikä tuottaa heille tuskaa.
-- Mutta minä vakuutan teille, sanoin minä kylmästi ikäänkuin
tahtoen osoittaa hänelle, että ikuisiksi ajoiksi olin parantunut
intohimostani, ja minä vakuutan teille, että en ole suuttunut. Se,
että joku odotti teitä, oli yhtä luonnollista kuin sekin, että minä
lähden täältä kello kolme aamulla.
-- Ehkä teilläkin on joku kotona odottamassa?
-- Ei, mutta minun täytyy lähteä.
-- Hyvästi siis.
-- Te lähetätte minut pois.
-- En suinkaan.
-- Miksi te kiusaatte minua näin?
-- Kuinka niin?
-- Te sanoitte, että joku odotti teitä.
-- Minä en voinut olla nauramatta, ajatellessani, että te olitte
onnellinen, nähdessänne minut menevän yksin kotiin, johon minulla oli
niin hyvä syy.
-- Lapsellisuus tuottaa usein iloa, ja on väärin häiritä tuota iloa,
etenkin kun voi, antamalla sen jatkua, tehdä iloitsevan vieläkin
onnellisemmaksi.
-- Kenen kanssa te luulette olevanne tekemisissä? Minä en ole mikään
pyhimys enkä herttuatar. En ole tuntenut teitä ennenkuin tänään, enkä
ole velvollinen tekemään teille tiliä menettelystäni. Olettaen, että
minusta jonakin päivänä tulee teidän rakastajattarenne, täytyy teidän
muistaa, että minulla on ennen teitä ollut muita rakastajia. Jos te
jo ennakolta osoitatte mustasukkaisuutta, niin mitä sitten myöhemmin
onkaan tapahtuva, jos tuo "myöhemmin" nyt sitten on lainkaan tuleva!
Te olette verraton!
-- Siksi, että kukaan ei ole rakastanut teitä niinkuin minä teitä
rakastan.
-- No niin, suoraan puhuen, rakastatteko minua todellakin niin
suunnattomasti?
-- Niin paljon kuin rakastaa voin.
-- Ja sitä on jatkunut aina...
-- Aina siitä lähtien, kun kolme vuotta sitten näin teidän astuvan
vaunuistanne Pörssitorilla.
-- Tiedättekö, se on sangen kaunista. No, hyvä, millä minä voin
palkita suuren rakkautenne?
-- Teidän täytyy rakastaa minua hiukan, sanoin minä, sydämeni
jyskyttäessä niin rajusti, että tuskin saatoin puhua, sillä
Margueriten ilvehtivästä hymystä huolimatta olin tuntevinani, että
tuo kauan kaipaamani hetki lähestyi.
-- No hyvä. Mutta herttua?
-- Mikä herttua?
-- Vanha, mustasukkainen suojelijani.
-- Hän ei saa tietää mitään.
-- Mutta jos hän saa tietää?
-- Silloin hän antaa teille anteeksi.
-- Ei anna. Hän hylkää minut, ja kuinka minun sitten käy?
-- Mutta uskallattehan te panna itsenne alttiiksi erään toisenkin
takia.
-- Mistä te sen tiedätte?
-- Siitä, että te kielsitte päästämästä ketään sisälle tänä yönä.
-- Se on totta, mutta tuo toinen on tosi ystäväni.
-- Josta ette näy suuria välittävän, koska annatte sulkea häneltä
ovenne tällaiseen aikaan.
-- Teillä ei pitäisi olla syytä moittia minua siitä, koska se
tapahtui siksi, että otin vastaan teidät, teidät ja ystävänne.
Olin vähitellen lähestynyt Margueritea ja kiertänyt käteni hänen
vartalonsa ympäri, ja tunsin nyt hänen notkean ruumiinsa nojaavan
käsiäni vasten.
-- Jos te tietäisitte kuinka teitä rakastan, kuiskasin minä.
-- Onko se totta?
-- Vannon sen teille.
-- Hyvä, jos te lupaatte tehdä kaikki mitä minä tahdon, sanomatta
sanaakaan, tekemättä pienintäkään huomautusta ja kysymättä mitään,
niin ehkä rakastan teitä.
-- Lupaan kaikki mitä tahdotte.
-- Mutta sanon teille etukäteen, että tahdon vapauden toimia mieleni
mukaan, tarvitsematta tehdä vähintäkään tiliä teille. Olen aina
etsinyt nuorta, tahdotonta miestä, joka olisi epäluulottomasti
rakastunut ja jota voisi rakastaa ilman oikeutta, mutta en ole
koskaan löytänyt sellaista. Miehet eivät ole koskaan tyytyväisiä,
vaan vaativat että rakastajatar tekee tiliä nykyidestä,
menneisyydestä ja vieläpä tulevaisuudestakin. Sitä mukaa kuin he
tottuvat häneen, tahtovat he hallita häntä, ja jos he saavat kaikki
mitä tahtovat, tulevat he vain entistä vaativaisemmiksi. Jos minä nyt
päätän ottaa itselleni uuden rakastajan, niin toivon, että hänellä on
kolme harvinaista ominaisuutta: luottavaisuutta, alistuvaisuutta ja
hienotunteisuutta.
-- Hyvä! Olen kaikkea mitä tahdotte.
-- Sen saamme nähdä.
-- Ja koska saamme nähdä?
-- Myöhemmin.
-- Miksi myöhemmin?
-- Siksi, sanoi Marguerite, irroittautuen minusta ja ottaen suuresta
vihosta punaisen kamelian, jonka pisti napinreikääni, -- siksi,
ettei aina voi panna täytäntöön sopimusta samana päivänä kuin on sen
allekirjoittanut.
Sen oli helppo ymmärtää.
-- Ja koska saan jälleen nähdä teidät? kysyin minä ja puristin häntä
kädestä rintaani vasten.
-- Silloin kun tämä kamelia muuttaa väriä.
-- Ja koska se muuttaa väriä?
-- Huomen illalla yhdentoista ja kahdentoista välillä. Oletteko nyt
tyytyväinen.
-- Ja sitä te kysytte.
-- Ei sanaakaan tästä ystävällenne tahi Prudencelle tahi kenellekään
muulle.
-- Lupaan sen.
-- Suudelkaa nyt minua, ja lähtekäämme sitten ruokasaliin.
Hän tarjosi minulle huulensa, silitti hiuksensa, ja me läksimme
huoneesta, hän laulaen ja minä puolihulluna. Salissa hän pysähtyi ja
kuiskasi:
-- Arvelette varmaankin, että on merkillistä kuinka pian minä olin
valmis myöntymään; tiedättekö mistä se johtuu? Siitä, jatkoi hän,
tarttuen käteeni ja painaen sen sydäntään vasten, jolloin tunsin sen
voimakkaat, nopeat lyönnit, -- se johtuu siitä, että koska minun
elinaikani on lyhempi kuin toisten, niin olen päättänyt elää sen
nopeammin.
-- Minä pyydän, älkää puhuko enää tuolla tavalla.
-- Oh, lohduttakaa itseänne, jatkoi hän nauraen. -- Niin lyhyt kuin
elinaikani lieneekin, niin elän kuitenkin kauemmin kuin mitä te
olette minua rakastava.
Ja hän astui laulaen ruokasaliin.
-- Missä on Nanine? kysyi hän, nähtyään, että Gaston ja Prudence
olivat kahden huoneessa.
-- Hän nukkuu teidän huoneessanne, odottaen, että kävisitte levolle,
vastasi Prudence.
-- Tyttö parka! Kas niin, hyvät herrat, lähtekää nyt, on jo aika.
Kymmenen minuuttia myöhemmin me läksimme, Gaston ja minä.
Marguerite puristi hyvästellessä kättäni. Prudence jäi vielä hänen
luokseen.
-- No niin, sanoi Gaston kun pääsimme kadulle, -- mitä te sanotte
Margueritesta?
-- Hän on enkeli, ja minä olen hulluna häneen.
-- Aavistin sen; sanoitteko sen hänelle?
-- Sanoin.
-- Ja lupasiko hän uskoa teitä?
-- Ei.
-- Prudencen laita on toisin.
-- Lupasiko hän teille jotakin?
-- Enemmän kuin jotakin, ystäväni! Kukapa uskoisi, että tuo pikku
Duvernoy on vielä niin hyvin säilynyt.