Viimeisiä sanoja oli miltei mahdoton lukea.
Annoin kirjeen takaisin Armand'ille, joka luultavasti oli käynyt sen
läpi ajatuksissaan, minun lukiessani paperista, sillä hän sanoi,
ottaessaan kirjeen:
-- Kuka voisi luulla, että tämä on langenneen naisen kirjoittama!
Ja muistojensa liikuttamana katsoi hän kauan kirjettä ja vei sen
sitten huulilleen.
-- Ja kun ajattelen, jatkoi hän, -- että hän kuoli, enkä saanut häntä
enää nähdä, enkä saa nähdä häntä enää koskaan, kun ajattelen, että
hän on tehnyt minulle enemmän kuin mitä sisar olisi tehnyt, niin en
voi koskaan antaa itselleni anteeksi sitä, että annoin hänen näin
kuolla. Hän kuoli! Kuoli! Ajatellen minua ja kirjoittaen minulle!
Rakas Marguerite parka!
Ja laskien ajatuksensa ja kyyneleensä valloilleen, ojensi Armand
minulle kätensä ja jatkoi:
-- Minua pidettäisiin kovin lapsellisena, jos nähtäisiin minun
näin surevan sellaista naista. Mutta kukaan ei tiedä kuinka paljon
kärsimyksiä olen hänelle tuottanut, kuinka julma minä olen ollut,
ja hän puolestaan hyvä ja alistuvainen. Luulin, että minun olisi
pitänyt antaa anteeksi hänelle, ja nyt huomaan, etten ansaitse hänen
anteeksiantoaan. Voi, antaisin kernaasti kymmenen vuotta elämästäni,
jos saisin tunnin itkeä hänen jalkojensa juuressa.
Kun tuo nuori mies niin avomielisesti tunnusti minulle surunsa, niin
ajattelin, ettei hän suhtautuisi välinpitämättömästi sanoihini, ja
sanoin hänelle:
-- Eikö Teillä ole sukulaisia ja ystäviä? Rohkaiskaa itseänne,
etsikää heidät käsiinne, sillä he voivat lohduttaa Teitä; minä voin
ainoastaan sääliä Teitä ja valittaa suruanne.
-- Se on totta, sanoi hän nousten ja alkoi sitten kävellä
edestakaisin huoneessa. -- Minä ikävystytän Teitä. Suokaa anteeksi,
en ajatellut, että tuskani ei merkitse Teille mitään ja että vaivaan
Teitä sellaisella mikä ei voi ja minkä ei tarvitsekaan Teitä
liikuttaa.
-- Te käsitätte sanani väärin ja minä olen kokonaan käytettävissänne,
valitan ainoastaan, etten kykene suruanne lievittämään. Jos minun
ja ystävieni seura voi Teitä miellyttää, tahi jos vaan tarvitsette
minua, vaikkapa sitten mihin tahansa, vakuutan Teille, että
suurimmalla mielihyvällä autan Teitä.
-- Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi, sanoi hän, -- tuska kiihdyttää
niin tunteitamme. Sallikaa minun viipyä vielä muutamia minuutteja,
että silmäni ehtivät kuivua ja että katujen tyhjäntoimittajien ei
tarvitse töllistellä kuinka minä, iso mies, itken. Olette tehnyt
minut sangen onnelliseksi, luovuttaessanne minulle tämän kirjan. En
tiedä kuinka voisin osoittaa Teille kiitollisuuttani.
-- Siten, että lahjoitatte minulle ystävyytenne, vastasin minä, -- ja
siten, että ilmoitatte minulle surunne syyn. Kärsimyksen ilmaiseminen
tuottaa lohdutusta.
-- Olette oikeassa. Mutta tänään olen niin liikutettu, että puhuisin
vain tarkoituksettomia sanoja. Mutta jonakin toisena päivänä kerron
Teille tämän tarinan, ja Te olette silloin näkevä, että minulla on
syytä surra tuota tyttöparkaa. Ja nyt, lisäsi hän pyyhkien viimeisen
kerran silmiään ja katsahtaen peiliin, -- sanokaa minulle nyt, etten
ole mielestänne liian yksinkertainen ja sallikaa minun uudestaan
tulla luoksenne.
Nuoren miehen katse oli niin lempeä, että olisin mielelläni tahtonut
syleillä häntä. Hänen silmänsä alkoivat jälleen kyynelöityä, mutta
nähtyään, että minä huomasin sen, käänsi hän katseensa toisaalle.
-- Kas niin, rauhoittukaa, sanoin minä.
-- Jääkää hyvästi, sanoi hän ainoastaan.
Ja tavattomalla ponnistuksella kyyneleitään pidättäen hän pikemmin
syöksyi kuin käveli huoneesta.
Ikkunasta näin hänen nousevan ulkopuolella odottaviin vaunuihin;
mutta vielä niissäkin vuodatti hän kyyneleitä ja kätki kasvonsa
nenäliinaan.