Kului pitkä aika ilman että kuulin mitään Armand'ista, mutta
Margueritesta kuulin puhuttavan useinkin. Olinhan nähnyt hänet ja
tunsin hänen tapansa; mutta huutokaupan jälkeen oli hänen nimensä
niin usein kaikunut korvissani ja edellisessä luvussa kerrottuun
tapaukseen sekoittunut niin paljon syvää surua, että niinhyvin
ihmettelyni kuin uteliaisuuteni oli yhä lisääntynyt.
Tulos siitä oli, että milloin vaan tapasin ystäviä, joiden kanssa en
ennen ollut puhunut Margueritesta, kysyin minä:
-- Tunsitteko jonkun Marguerite Gautier -nimisen naisen?
-- Kamelianaisen?
-- Niin.
-- Kyllä, sangen hyvin!
Tuota "sangen hyvin" säesti usein hymy, jonka merkitys ei jättänyt
sijaa epäillyksille.
-- No niin, millainen hän oikeastaan oli?
-- Hän oli hyvä tyttö.
-- Eikö muuta? Siinäkö kaikki?
-- Hyvä Jumala, niin. Hän oli viisaampi ja helläsydämisempi kuin
toiset hänen kaltaisensa.
-- Ja te ette tiedä mitään erityistä hänestä?
-- Hän saattoi parooni G...n vararikkoon.
-- Eikö muuta?
-- Hän oli vanhan herttua de ...n rakastajatar.
-- Oliko hän todella herttuan rakastajatar?
-- Niin luullaan; joka tapauksessa antoi herttua hänelle paljon
rahoja.
Aina samoja yleisiä seikkoja. Ja minä kun tahdoin tietää jotakin
hänen suhteestaan Armand'iin.
Mutta eräänä päivänä tapasin miehen, joka tunsi hyvin kaikki
"tunnetut" naiset, ja minä kysyin häneltä:
-- Tunsitteko te Marguerite Gautiers'in?
Sain tavanmukaisen vastauksen:
-- Sangen hyvin.
-- Millainen tyttö hän oikeastaan oli?
-- Hän oli kaunis ja hyvä. Hänen kuolemansa liikutti minua syvästi.
-- Oliko hänellä Armand Duval -niminen rakastaja?
-- Pitkä, vaalea mies?
-- Niin.
-- Kyllä.
-- Kuka tuo Armand oli?
-- Nuori mies, joka oli tuhlannut tyttöön pienen omaisuutensa ja
jonka täytyi jättää hänet. Kerrotaan, että hän oli aivan hullaantunut
tyttöön.
-- Ja Marguerite?
-- Hän rakasti niinikään suuresti nuorukaista, mutta niinkuin
sellaisilla tytöillä on tapana rakastaa. Heiltä ei saa pyytää enempää
kuin mitä he voivat antaa.
-- Mitä Armand'ista on tullut?
-- Sitä en tiedä. Emme tunteneet paljoa häntä. Hän vietti viisi,
kuusi kuukautta maalla yhdessä Margueriten kanssa. Kun tyttö palasi
Parisiin, matkusti hän.
-- Ettekö te ole nähnyt häntä senjälkeen?
-- En.
Minäkään en ollut nähnyt Armandia sen koommin kun hän luotani läksi,
ja minä aloin miettiä, eikö tieto Margueriten äsken tapahtuneesta
kuolemasta ollut kiihoittanut hänen entistä rakkauttaan ja samalla
tuskaansa, mutta että hän oli ehkä jo unohtanut kuolleen ja myöskin
lupauksensa käydä uudestaan luonani.
Tämä oletus olisi ollut hyvinkin mahdollinen jonkun toisen suhteen,
mutta Armandin epätoivo oli ollut niin vilpitön ja syvä, että minä,
mennen toisesta äärimmäisyydestä toiseen, kuvittelin itselleni, että
suru oli tehnyt hänet sairaaksi, vieläpä tappanutkin.
Kun ei herra Duval tullut luokseni, päätin minä mennä hänen luokseen.
Tekosyyn keksiminen ei ollut vaikeata, mutta onnettomuudeksi en
tietänyt hänen osoitettaan eivätkä muutkaan voineet sitä minulle
sanoa.
Läksin d'Antin kadun 9:ään, kysyäkseni Margueriten portinvartijalta;
mutta tämä oli vasta pestattu ja oli yhtä tietämätön kuin minäkin.
Kysyin silloin, mille hautuumaalle neiti Gautier oli haudattu.
-- Montmartren hautuumaalle.
Oli huhtikuu, ilma oli kaunis ja minä läksin mainitulle hautuumaalle,
sanoen itselleni: "Heti ensi silmäyksellä Margueriten haudalle, näen
vieläkö Armand suree häntä, ja saan ehkä tietää kuinka hänen on
käynyt".
Menin hautuumaan vartijan luo ja kysyin oliko Marguerite
Gautier-niminen nainen haudattu sinne 22 päivänä helmikuuta.
Mies selaili isoa kirjaa, johon kaikkien niiden nimet, jotka tuodaan
tähän viimeiseen lepopaikkaan, kirjoitetaan ja numeroidaan, ja
vastasi, että sen niminen nainen todella oli haudattu sinne helmikuun
22 päivänä.
Pyysin häntä johdattamaan minut Margueriten haudalle; hän kutsui
luokseen erään puutarhurin ja antoi tälle tarpeellisia ohjeita, mutta
mies keskeytti hänet sanoen:
-- Niin, minä tiedän, minä tiedän...
Sitten kääntyi hän minun puoleeni, sanoen:
-- Sen haudan tuntee sangen helposti!
-- Kuinka niin? kysyin minä.
-- Sentähden, että sillä olevat kukat ovat aivan erilaisia kuin
muilla haudoilla.
-- Tekö niitä hoidatte?
-- Niin, herra, ja minä toivon, että kaikki sukulaiset huolehtisivat
yhtä paljon kuolleistaan kuin se nuori mies, joka määräsi minut
hautaa hoitamaan.
Käveltyämme hetkisen pysähtyi puutarhuri ja sanoi:
-- Kas tässä se on.
Edessäni näin kukkaisneliön, jota ei todellakaan olisi voinut luulla
haudaksi, ellei nimellä varustettu, valkoinen marmorilevy olisi sitä
sellaiseksi osoittanut.
Tuo marmorilevy oli pystyssä, rauta-aitaus ympäröi lunastettua
hautapaikkaa ja tämä paikka oli valkoisten kamelioiden peittämä.
-- Mitä herra tästä sanoo? kysyi mies.
-- Se on sangen kaunis.
-- Ja aina kun joku kamelioista lakastuu, täytyy minun asettaa uusi
tilalle.
-- Kuka niin on määrännyt?
-- Eräs nuori herra, joka itki kovasti käydessään täällä ensi kerran,
luultavasti kuolleen hyvä ystävä, kuolleen, joka näkyy olleen sitä
kevyttä lajia. Kerrotaan, että hän oli tavattoman kaunis. Tunsiko
herra hänet?
-- Kyllä.
-- Samalla tavalla kuin se toinenkin? kysyi puutarhuri
veitikkamaisesti hymyillen.
-- En, en puhunut koskaan hänen kanssaan.
-- Ja tulette kuitenkin tänne hänen haudalleen; herra tekee siinä
kauniisti, sillä täällä ei käykään monta häntä tervehtimässä.
-- Eikö ketään?
-- Ei, lukuunottamatta tuota nuorta herraa, hänkin on käynyt vaan
kerran.
-- Yhden ainoan kerran?
-- Niin, herra.
-- Eikö hän ole käynyt täällä sen koommin?
-- Ei, mutta hän tulee kyllä palattuaan matkaltaan.
-- Hän on siis matkoilla?
-- Niin.
-- Tiedättekö minne hän on matkustanut?
-- Luulen, että hän matkusti tämän neidin sisaren luo.
-- Mitä varten?
-- Pyytämään hänen lupaansa kuolleen ylöskaivamiseen ja
pois-siirtämiseen.
-- Miksi hän ei salli ruumiin levätä täällä?
-- Te tiedätte, herra, että ihmisillä on päähänpistonsa kuolleitten
suhteen. Se nähdään joka päivä. Tämä paikka on ostettu vain viideksi
vuodeksi, ja tuo nuori herra tahtoo saada avaramman hautapaikan ja
ainaisiksi ajoiksi. Ja sitäpaitsi ovat ihmiset niin naurettavia.
-- Mitä sillä tarkoitatte?
-- Tarkoitan, että ihmiset ovat vielä täälläkin ylpeitä. Tämä neiti
Gautier kuuluu viettäneen hieman kevyttä elämää. Mutta nyt on tuo
tyttöraukka kuollut ja hänestä ei ole enää jälellä enempää kuin
niistä, joista ei ole mitään sanomista. No niin, kun hänen vieressään
lepäävän kuolleen sukulaiset saivat tietää kuka hän oli, alkoivat
he rettelöidä ja sanoivat, että tyttö ei saa maata siinä, ja että
sellaisia naisia varten täytyisi olla erityinen hautausmaa niinkuin
on köyhilläkin. Onko koskaan kuultu kummempaa! Mutta minä sanoin
heille suoraan ajatukseni, minä. Mokomatkin kauppasaksat, jotka eivät
käy edes neljää kertaa vuodessa kuolleitaan tervehtimässä, jotka itse
tuovat tänne kukkansa, ja millaisia kukkia! jotka teeskentelevät
olematonta suruaan ja nyrpistävät nenäänsä naapureille! Uskokaa minua
tahi ette, herra, mutta vaikka minä en tuntenut tätä neitiä, enkä
tiedä mitä hän on tehnyt, niin pidän kuitenkin tuosta poloisesta
ja hoidan hänen hautaansa ja asetan sille kauniita kamelioita. Se
on minun lempihautani. Me täällä, me olemme pakoitetut rakastamaan
kuolleita, sillä meillä on niin paljon puuhaa, ettemme ennätä
rakastaa muuta.
Katselin miestä todellisella liikutuksella. Hän näytti huomaavan sen,
sillä hän jatkoi:
-- Kerrotaan, että tämä tyttö saattoi joitakuita ihmisiä perikatoon
ja että hänellä oli rakastajia, jotka jumaloivat häntä. No niin!
Mutta kun ajattelen, ettei yksikään heistä tule ostamaan kukkaakaan
hänelle, niin on se mielestäni merkillistä ja surullista. Mutta
missään tapauksessa ei hänellä ole valittamisen aihetta, sillä onhan
hänellä hautansa, ja vaikka häntä ei muistakaan useampi kuin yksi,
niin tekee tämä sen kaikkien edestä. Mutta täällä on muita saman
kaltaisia ja ikäisiä tyttöraukkoja, jotka heitetään yleiseen hautaan,
ja sydäntäni vihlasee, kun kuulen kuinka heidän ruumiinsa putoavat
maan poveen, eikä kukaan välitä heistä sen jälkeen, kun henki on
heistä lähtenyt. Meidän ammattimme ei ole aina miellyttävä, varsinkin
jos sattuu olemaan jonkun verran sydäntä rinnassa. -- Mutta ettehän
tietenkään ole tullut tänne kuulemaan minun lörpötyksiäni, vaan
katselemaan neiti Gautier'in hautaa. Kas tässä se on. Voinko palvella
teitä jossakin muussa?
-- Tiedättekö ehkä Armand Duvalin osoitteen? kysyin minä.
-- Kyllä, hän asuu ...kadun varrella numero ...ssa, sieltä ainakin
noudan maksun kukista.
-- Kiitos ystäväni.
Heitin viimeisen silmäyksen kukkaishaudalle ja poistuin sitten
surullisin mielin.
-- Herra haluaa tavata herra Duvalia? virkkoi puutarhuri, joka asteli
vieressäni.
-- Niin, vastasin minä.
-- Mutta olen miltei varma siitä, että hän ei ole vielä palannut,
muuten olisin jo nähnyt hänet täällä.
-- Olette siis varma siitä, että hän ei ole unohtanut Margueritea?
-- En ole siitä ainoastaan varma, vaan voisinpa vaikka lyödä vetoa,
että hän tahtoo muuttaa hänet toiseen hautaan ainoastaan saadakseen
jälleen nähdä hänet.
-- Kuinka niin?
-- Ensimäiset sanat, jotka hän hautuumaalle tultuaan minulle lausui,
olivat: "Mitä minun olisi tehtävä, että saisin vielä kerran nähdä
hänet?" Se ei kuitenkaan käy päinsä muuten kuin että muutetaan
hautaa, ja minä neuvoin mitenkä hänen oli meneteltävä saadakseen
siihen luvan. Sillä, niinkuin tiedätte, täytyy tuntea kuolleet,
ennenkuin niitä voi siirtää haudasta toiseen, ja vain sukulaiset
voivat antaa luvan tällaiseen tarkastukseen, jonka täytyy tapahtua
poliisikomisarion läsnäollessa. Saadakseen tällaisen luvan matkusti
herra Duval neiti Gautier'in sisaren luo, ja palattuaan saapuu hän
luultavasti ensi työkseen tänne meidän luoksemme.
Olimme nyt saapuneet hautuumaan portille, kiitin vielä kerran
puutarhuria, pistin muutamia kolikoita hänen käteensä ja läksin
etsimään paikkaa, jonka osoitteen hän oli minulle antanut.
Armand ei ollut vielä palannut.
Kirjoitin muutamia sanoja käyntikortilleni ja pyysin häntä käymään
luonani heti palattuaan, tahi ilmoittamaan minulle missä saisin häntä
tavata.
Varhain seuraavana aamuna sain herra Duvalilta kirjeen, missä hän
ilmoitti saapumisestaan ja pyysi minua tulemaan luokseen, sillä hän
oli niin lopen väsynyt, että hänen oli mahdoton lähteä ulos.