Kuudentenatoista päivänä, kello yksi, läksin d'Antin kadun 9:ään,
missä koko huoneusto oli täynnä uteliaita ihmisiä.
Kaikki olivat hilpeällä tuulella, ja kokoontuneiden joukossa oli
monta, jotka olivat tunteneet kuolleen, mutta eivät nyt olleet
muistavinaan sitä.
Naurettiin kovaäänisesti. Minä hiivin huomaamatta tungoksen läpi,
pahoillani siitä, että huutokauppa tapahtui sen huoneen vieressä,
missä tuo olentoparka, jonka tavaroita nyt velkojen peitteeksi
myytiin, oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa.
Olin saapunut paremmin nähdäkseni kuin ostaakseni ja odotin sen
vuoksi kärsivällisesti, katsellen kuinka puvut, saalit ja korut
tekivät uskomattomalla nopeudella kauppansa. Sellainen tavara ei
sopinut minulle.
Mutta äkkiä huudettiin:
-- Kirja, erinomaisesti sidottu, kansissa kultakirjaimin nimi: "Manon
Lescaut".
Ensimäiselle sivulle on jotakin kirjoitettu. Kymmenen francsia.
-- Kaksitoista, sanoi ääni pitkän vaitiolon jälkeen.
-- Viisitoista! huusin minä.
Miksi? Sitä en tiennyt. Mutta luultavasti siksi, että kirjan ensi
sivulle oli jotakin kirjoitettu.
-- Viisitoista, toisti huutokaupan pitäjä.
-- Kolmekymmentä, sanoi ensimäinen huutaja mahtavalla äänellä.
-- Kolmekymmentä viisi! huusin minä kilvoitteluhaluisena.
-- Neljäkymmentä!
-- Viisikymmentä!
-- Kuusikymmentä!
-- Sata!
Jos tarkoitukseni olisi ollut herättää huomiota, niin olisin
täydellisesti onnistunut, sillä tämän tarjouksen jälkeen tuli
täydellinen hiljaisuus, katseet kääntyivät minuun ja ihmeteltiin
kuka minä olin, kun niin välttämättä tahdoin päästä tuon kirjan
omistajaksi.
Viimeinen tarjoukseni näytti masentavan vastustajani; hän kumarsi ja
sanoi kohteliaasti, joskin hieman myöhään:
-- Hyvä herra, minä luovun.
Kukaan ei tarjonnut enempää, ja kun pelkäsin joutuvani uuteen
kiusaukseen, joka saattoi käydä vahingolliseksi kukkarolleni, jätin
paikan, ilmoitettuani nimeni ja säätyni, että huutamani kirja
asetettiin syrjään. Kaikki läsnäolijat ihmettelivät suuresti, miksi
olin maksanut sata francsia kirjasta, jonka mistä muualta tahansa
olisi saanut kymmenellä tahi korkeintaan viidellätoista francsilla.
Tuntia myöhemmin sain ostokseni, kirjan ensimäiselle sivulle oli
kirjoitettu sirolla käsialalla antajan omistuskirjoitus:
_"Manon Margueritelle".
"Nöyryydessä"._
Ja alla oli nimikirjoitus: Armand Duval.
Mitä merkitsi tuo sana: "Nöyryydessä"?
Oliko se, Armand Duvalin mielestä, Manonin todistus siitä, että hän
tunnusti Margueriten voittajakseen joko sitten siveettömyydessä tahi
jalosydämisyydessä?
Minä en voinut vastata kysymykseen, enkä minä ajatellut koko kirjaa
ennenkuin illalla nukkumaan mennessäni.
_Manon Lescaut_ on liikuttava tarina, jonka tunnen pienimpiä
yksityiskohtia myöten; mutta aina kun avaan tämän kirjan, tunnen
suurta myötätuntoa isä Prévostin sankaritarta kohtaan. Hän on niin
todellinen, että minusta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet, ja
lukiessani tulin ehdottomasti vertailleeksi häntä ja Margueritea
toisiinsa. Manon kuoli erämaassa, se on totta, mutta sen miehen
sylissä, joka rakasti häntä koko sielussaan, joka, Manonin kuoltua,
kaivoi haudan hänelle, kostutti sitä kyyneleillään ja hautasi siihen
oman sydämensä. Marguerite sitävastoin, synnintekijä kuten Manonkin,
ja kenties parannuksen tehnyt niinkuin hänkin, kuoli keskellä
ylenpalttista loistoa, kuten olin nähnyt, mutta keskellä sydämen
erämaata, joka on paljoa autiompi, äärettömämpi ja armottomampi kuin
se, johon Manon haudattiin.
Muutamilta ystäviltäni olin myös kuullut, että Margueritellä
niiden kahden kuukauden aikana, jonka hänen pitkä ja tuskallinen
kuolinkamppailunsa kesti, ei ollut kertaakaan ollut lohduttavaa
ystävää vieressään.
Olento parat, jotka laulaen astuvat kohti miltei aina samanlaista
kuolemaa.
Mutta minä uskon kuitenkin, että sille naiselle, jonka kasvatuksesta
on puuttunut ohjaus hyvään, Jumala miltei aina avaa kaksi tietä
siihen, ja ne kaksi tietä ovat: kärsimys ja rakkaus. Nämä tiet ovat
vaikeat ja raskaat kulkea, ne, jotka niillä vaeltavat, saavat paljon
kärsiä, mutta okaille, jotka heitä haavoittavat, jättävät he myös
paheen korut ja saapuvat perille siinä alastomuudessa, jossa ei
tarvitse hävetä Jumalan edessä.