KOLMAS LUKU.

Kuudentenatoista päivänä, kello yksi, läksin d'Antin kadun 9:ään,

missä koko huoneusto oli täynnä uteliaita ihmisiä.

Kaikki olivat hilpeällä tuulella, ja kokoontuneiden joukossa oli

monta, jotka olivat tunteneet kuolleen, mutta eivät nyt olleet

muistavinaan sitä.

Naurettiin kovaäänisesti. Minä hiivin huomaamatta tungoksen läpi,

pahoillani siitä, että huutokauppa tapahtui sen huoneen vieressä,

missä tuo olentoparka, jonka tavaroita nyt velkojen peitteeksi

myytiin, oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa.

Olin saapunut paremmin nähdäkseni kuin ostaakseni ja odotin sen

vuoksi kärsivällisesti, katsellen kuinka puvut, saalit ja korut

tekivät uskomattomalla nopeudella kauppansa. Sellainen tavara ei

sopinut minulle.

Mutta äkkiä huudettiin:

-- Kirja, erinomaisesti sidottu, kansissa kultakirjaimin nimi: "Manon

Lescaut".

Ensimäiselle sivulle on jotakin kirjoitettu. Kymmenen francsia.

-- Kaksitoista, sanoi ääni pitkän vaitiolon jälkeen.

-- Viisitoista! huusin minä.

Miksi? Sitä en tiennyt. Mutta luultavasti siksi, että kirjan ensi

sivulle oli jotakin kirjoitettu.

-- Viisitoista, toisti huutokaupan pitäjä.

-- Kolmekymmentä, sanoi ensimäinen huutaja mahtavalla äänellä.

-- Kolmekymmentä viisi! huusin minä kilvoitteluhaluisena.

-- Neljäkymmentä!

-- Viisikymmentä!

-- Kuusikymmentä!

-- Sata!

Jos tarkoitukseni olisi ollut herättää huomiota, niin olisin

täydellisesti onnistunut, sillä tämän tarjouksen jälkeen tuli

täydellinen hiljaisuus, katseet kääntyivät minuun ja ihmeteltiin

kuka minä olin, kun niin välttämättä tahdoin päästä tuon kirjan

omistajaksi.

Viimeinen tarjoukseni näytti masentavan vastustajani; hän kumarsi ja

sanoi kohteliaasti, joskin hieman myöhään:

-- Hyvä herra, minä luovun.

Kukaan ei tarjonnut enempää, ja kun pelkäsin joutuvani uuteen

kiusaukseen, joka saattoi käydä vahingolliseksi kukkarolleni, jätin

paikan, ilmoitettuani nimeni ja säätyni, että huutamani kirja

asetettiin syrjään. Kaikki läsnäolijat ihmettelivät suuresti, miksi

olin maksanut sata francsia kirjasta, jonka mistä muualta tahansa

olisi saanut kymmenellä tahi korkeintaan viidellätoista francsilla.

Tuntia myöhemmin sain ostokseni, kirjan ensimäiselle sivulle oli

kirjoitettu sirolla käsialalla antajan omistuskirjoitus:

_"Manon Margueritelle".

"Nöyryydessä"._

Ja alla oli nimikirjoitus: Armand Duval.

Mitä merkitsi tuo sana: "Nöyryydessä"?

Oliko se, Armand Duvalin mielestä, Manonin todistus siitä, että hän

tunnusti Margueriten voittajakseen joko sitten siveettömyydessä tahi

jalosydämisyydessä?

Minä en voinut vastata kysymykseen, enkä minä ajatellut koko kirjaa

ennenkuin illalla nukkumaan mennessäni.

_Manon Lescaut_ on liikuttava tarina, jonka tunnen pienimpiä

yksityiskohtia myöten; mutta aina kun avaan tämän kirjan, tunnen

suurta myötätuntoa isä Prévostin sankaritarta kohtaan. Hän on niin

todellinen, että minusta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet, ja

lukiessani tulin ehdottomasti vertailleeksi häntä ja Margueritea

toisiinsa. Manon kuoli erämaassa, se on totta, mutta sen miehen

sylissä, joka rakasti häntä koko sielussaan, joka, Manonin kuoltua,

kaivoi haudan hänelle, kostutti sitä kyyneleillään ja hautasi siihen

oman sydämensä. Marguerite sitävastoin, synnintekijä kuten Manonkin,

ja kenties parannuksen tehnyt niinkuin hänkin, kuoli keskellä

ylenpalttista loistoa, kuten olin nähnyt, mutta keskellä sydämen

erämaata, joka on paljoa autiompi, äärettömämpi ja armottomampi kuin

se, johon Manon haudattiin.

Muutamilta ystäviltäni olin myös kuullut, että Margueritellä

niiden kahden kuukauden aikana, jonka hänen pitkä ja tuskallinen

kuolinkamppailunsa kesti, ei ollut kertaakaan ollut lohduttavaa

ystävää vieressään.

Olento parat, jotka laulaen astuvat kohti miltei aina samanlaista

kuolemaa.

Mutta minä uskon kuitenkin, että sille naiselle, jonka kasvatuksesta

on puuttunut ohjaus hyvään, Jumala miltei aina avaa kaksi tietä

siihen, ja ne kaksi tietä ovat: kärsimys ja rakkaus. Nämä tiet ovat

vaikeat ja raskaat kulkea, ne, jotka niillä vaeltavat, saavat paljon

kärsiä, mutta okaille, jotka heitä haavoittavat, jättävät he myös

paheen korut ja saapuvat perille siinä alastomuudessa, jossa ei

tarvitse hävetä Jumalan edessä.

Kamelianainen · 第 7 / 51 题