Huutokauppa oli määrä tapahtua 16 päivänä. Olin vast'ikään kotiutunut
eräältä matkalta, enkä sen vuoksi ollut kuullut Magueriten
kuolemasta; mutta vaikka en tuntenutkaan häntä henkilökohtaisesti,
teki hänen kuolemansa minuun syvän vaikutuksen.
Olin usein nähnyt Margueriten Champs-Elysées'ellä, jonne hän joka
päivä ajoi kahden upean hevosen vetämissä, pienissä, sinisissä
vaunuissa; ja minä olin silloin huomannut hänessä hänen kaltaisille
naisille harvinaisen arvokkuuden, joka yhä lisäsi hänen kerrassaan
hurmaavaa kauneuttaan.
-- Noita onnettomia olentoja seurasi aina kävelyretkillä joku
epäillyttävä, vanhempi nainen. Mutta Margueriten laita oli toinen.
Hän ajoi aina yksin Champs-Elysées'elle, eikä pysähtynyt ennenkuin
metsän luona, missä hän astui vaunuista ja käveli tunnin ajan,
palaten sitten jälleen kaupunkiin.
Ajattelin nyt noita tapahtumia, joiden todistajana olin toisinaan
ollut, ja minä surin tuon tytön kuolemaa niinkuin surraan kauniin
taideteoksen tuhoutumista.
Mutta oli mahdoton löytää ihanampaa kaunotarta kuin Marguerite.
Hän oli pitkä ja miltei liian hoikka vartaloinen, mutta hän osasi
oivallisesti peittää tämän puutteellisuutensa pukujensa taidokkaalla
järjestelyllä.
Hänen kaidoissa, kuvaamattoman ihanissa kasvoissaan oli kaksi
tummaa silmää miltei maalatuilta näyttävien silmäkulmien ja pitkien
silmäripsien ympäröimänä, silmäripsien, jotka, kun ne sulkeutuivat,
loivat tumman varjon hienoille, ruusunkarvaisille poskille. Lisäksi
siro, suora nenä ja säännöllisesti muodostunut suu, joka avautuessaan
kauniisti paljasti helmenvalkoiset hampaat, ja lopuksi täydensi tätä
hurmaavaa päätä persikankarvainen hipiä.
Hiilenmustat, aaltoilevat suortuvat jakautuivat kahtia otsalla,
yhtyen jälleen niskassa, mutta jättäen paljaaksi kaksi ruusunpunaista
korvalehteä kimaltelevine, viidentuhannen francsin arvoisine
jalokivineen.
Kuinka Marguerite saattoi, hillittömästä elämästään huolimatta,
säilyttää kasvoillaan hänelle ominaisen neitseellisen, miltei
lapsellisen ilmeen, on vaikeasti selitettävissä.
Marguerite kävi kaikissa ensi-illoissa ja vietti kaikki illat joko
teattereissa tahi tanssiaisissa. Niinpian kun esitettiin joku uusi
kappale, nähtiin hänet varmasti salissa, aina mukanaan kolme esinettä
permantoaition reunustalla: kiikari, makeispussi ja kameliavihko.
Kahtenakymmenenä viitenä päivänä kuukaudessa oli hänellä valkoisia
kamelioita, viitenä punaisia. Ei ole milloinkaan saatu selville syytä
tähän värien vaihteluun, mutta kaikki tunsivat asian.
Margueriten ei oltu milloinkaan nähty kantavan muita kukkia
kuin kamelioita, jonka vuoksi häntä lopulta alettiin nimittää
Kamelianaiseksi, ja sen nimen on hän saanut pitää.
Minä tiesin, samoin kuin useimmat parisilaiset, että Marguerite
oli ollut hienoimpien nuorten miesten rakastajatar, että hän puhui
siitä peittelemättä, ja että he kerskuivat sitä, mikä osoitti, että
rakastaja ja rakastajatar olivat tyytyväisiä toisiinsa.
Kuitenkin kerrottiin nyt, että hän, tehtyään noin kolme vuotta
sitten matkan Bagnéres'iin, eli yhdessä ainoastaan erään vanhan,
ulkomaalaisen herttuan kanssa, joka oli tavattoman rikas ja oli
koettanut mikäli mahdollista temmata hänet irti entisestä elämästään,
johon Marguerite näyttikin olevan taipuvainen.
Keväällä, vuonna 1842 oli Marguerite niin heikko ja rasittunut, että
lääkärit määräsivät hänet kylpylaitokseen, jonkatähden hän matkusti
Bagnères'iin.
Sairaiden joukossa oli siellä myös tuon herttuan tytär, joka ei
ainoastaan potenut samaa tautia kuin Marguerite, vaan oli lisäksi
niin hänen näköisensä, että heitä saattoi luulla sisaruksiksi. Mutta
nuoren herttuattaren keuhkotauti oli viimeisellä asteella ja hän
kuoli muutama päivä sen jälkeen kun Marguerite oli saapunut.
Herttua oli jäänyt Bagnères'iin, jonne hän oli haudannut osan
sydämestään. Eräänä aamuna näki hän puistokäytävän käänteessä
Margueriten.
Hän luuli näkevänsä lapsensa haamun, astui hänen eteensä, tarttui
hänen molempiin käsiinsä, syleili häntä itkien ja, kysymättä kuka hän
oli, pyysi lupaa saada käydä tapaamassa häntä ja hänessä rakastaa
kuolleen lapsensa elävää kuvaa.
Marguerite, joka oli yksin Bagnères'sa kamaripalvelijattarensa kanssa
ja jonka ei tarvinnut pelätä häväistysjuttuja, suostui herttuan
pyyntöön.
Mutta Bagnères'sa oli ihmisiä, jotka tunsivat hänet, ja he ilmaisivat
herttualle neiti Gautiersin todellisen aseman. Herttuaan koski
syvästi, sillä siinä loppui yhtäläisyys Margueriten ja hänen
tyttärensä kanssa, mutta liian myöhään.
Nuori tyttö oli käynyt välttämättömäksi hänen sydämelleen, Marguerite
oli ainoa tekosyy, ainoa puolustus, jonka perusteella hän saattoi
vielä elää.
Herttua ei moittinut tyttöä, eihän hänellä ollut siihen oikeutta,
mutta hän kysyi, oliko Margueritelle mahdollista muuttaa
elämäntapaansa ja tarjosi hänelle vastineeksi kaiken korvauksen minkä
hän halusi.
Marguerite lupasi. Hän oli tähän aikaan sairas; hän luuli, että hänen
nykyinen tautinsa johtui suurimmaksi osaksi siitä elämästä, jota hän
oli tähän saakka viettänyt, ja eräänlainen taikausko saattoi hänet
lisäksi luulemaan, että Jumala sallisi hänen pitää kauneutensa ja
terveytensä, jos hän katuisi ja tekisi parannuksen.
Kiitos kylpyjen, kävelyretkien ja virkistävän unen oli hän kesän
lopulla miltei täydellisesti toipunut.
Herttua seurasi häntä Parisiin, missä jatkoi käyntejään hänen luonaan
kuten Bagnères'sa.
Tämä suhde, jonka todellista alkua ja aihetta ei tunnettu, herätti
suurta huomiota Parisissa, missä tavattomista rikkauksistaan kuulu
herttua nyt vietti tuhlaavaa elämää. Arvailtiin vaikka mitä, mutta ei
asian todellista laitaa.
Niinkauan kun Marguerite oleskeli Bagnères'sa ei hänelle ollut
vaikeata pitää herttualle antamaansa lupausta.
Mutta palattuaan jälleen Parisiin huomasi tuo huvitteluun,
tanssiaisiin ja elosteluun tottunut tyttö, että hän nyt oli
kuolemaisillaan ikävään ja yksinäisyyteen, jonka ainoastaan herttuan
säännölliset käynnit keskeyttivät. Ja entisen huumaavan elämän
houkutukset saivat hänet jälleen valtoihinsa.
Sitäpaitsi oli Marguerite matkalta palattuaan kauniimpi kuin koskaan
ennen. Hän oli kaksikymmenvuotias, ja taltutettu, mutta ei parantunut
tauti synnytti hänessä nuo polttavat halut, jotka aina seuraavat
rintatautia.
Häväistysjuttuja vainuavilta ystäviltään sai herttua eräänä päivänä
suureksi surukseen kuulla, että Marguerite otti vastaan vieraita
niinä aikoina, jolloin hän oli varma herttuan poissaolosta, ja että
nuo vieraskäynnit kestivät usein seuraavaan aamuun asti.
Kun hän kysyi Margueritelta, tunnusti tämä kaiken ja pyysi, ett'ei
herttua enää välittäisi hänestä, sillä hän tunsi, että hän ei
jaksanut pitää lupaustaan, eikä hän tahtonut kauempaa vastaanottaa
hyväntekeväisyyttä mieheltä, jota hän petti.
Herttua pysyi poissa kahdeksan päivää, siinä oli kaikki mitä hän
saattoi tehdä.
Mutta kahdeksantena päivänä saapui hän Margueriten luokse ja pyysi
saada yhä edelleenkin käydä hänen luonaan ja lupasi olla häntä
milloinkaan moittimatta.
Tällä kannalla olivat asiat kolme kuukautta Margueriten saapumisen
jälkeen, se tahtoo sanoa, marras- eli joulukuussa v. 1842.