Westhard oli vallan masentunut Konrad von Meindorfin saavuttamasta
voitosta. Kuuluisa noita, Nunnus, surmattu, heimopäällikkö, Vietso,
vangittu ja hänen jälkeläisekseen aiottu Ylo kaatunut taistelussa! --
Nämä urotyöt vallan himmensivät kaikki hänen neuvonsa ja saavuttamansa
menestykset.
Turhaan oli hän odottanut Alobrandin kirkonkirouskirjettä. Olisihan
ollut sangen muhkeata julistaa se linnakappelissa, vaikka Alobrand
olikin poissa. Albert piispa tuntui olevan varovainen mies. Hän ehkä
ensin vaati lähempiä selityksiä, asian tutkistelua. Pannajulistuksesta
ei Westhard siis näyttänyt saavan terävää ja tehoisaa asetta käsiinsä,
peloittaakseen ja hallitakseen linnan asujamia. Lisäksi tuntui siltä
kuin nyt olisi seuraava tavallista pitempi aselepo, sillä epäilemättä
lyöty liiviläisheimo vetäytyi kauas korpeen liittyäkseen muihin
heimoihin. Saattoi odottaa verileikin jälleen alkavan vasta silloin,
kun nämä yhdistyneet liiviläisjoukot olivat sotasuunnitelmistaan
sopineet. Westhard katsoi siis soveliaimmaksi vetäytyä pois koko
linnasta ja lähteä Riikaan, missä hänellä piispan läheisyydessä oli
toivottavissa uutta vaikutusvaltaa. Jonkun aikaa linnanpäällikön
saavuttaman voiton jälkeen hän siis läksi linnasta, ja kaikki,
lukuunottamatta muutamia hänen kätyrejään, päästivät helpoituksen
huokauksen.
Vietso, Ervi ja Piesko antoivat kastaa itsensä; linnan uusi, lempeä
ylipappi, Bertold, opetti heille kristinuskon pääkappaleita. Oudoksuen
ja pelokkaina he alussa ottivat osaa jumalanpalvelukseen. Mutta kun
heitä hyvin kohdeltiin, he pian tottuivat uusiin oloihin ja näyttivät
tyytyväisinä nauttivan järjestetyn yhteiskuntaelämän etuja. Ervi
synnytti pojan, joka kastettiin, ja jonka Gertrud neiti lupasi
kasvattaa. Oliko hän saava äitinsä lempeän luonteen, vai isänsä Ylon
hurjan mielen? Sitä oli mahdoton vielä ratkaista.
Kirkkaana syyskuun aamuna saapui linnaan kauppiaita, jotka olivat
kulkeneet Riiasta Väinäjoen vasenta rantaa pitkin johtavaa turvallista
valtatietä. Yksi kauppiaista toi Gertrudille kirjeen, jonka meren
rannalla sanoi saaneensa liiviläisjoukkion seurassa olleelta munkilta.
Gertrud avasi kirjeen ja luki:
Alobrand Gertrud von Meindorfille.
Alobrand ja Atso lähettävät sinulle ja Erville sydämelliset
terveisensä. Kaunis tekonne on lämmittävä ja kirkastava mieltämme
kuolinpäivään saakka. Suloinen on pelastus ja vapaus suurten
kärsimysten ja synkän toivottomuuden jälkeen. Olemme liittyneet
Gervederiin ja hänen jaloon sukuunsa ja aiomme heidän kanssaan
matkata kauas meren takaisille maille. Toivomme, että siellä
saamme elää vapaina vainosta. Eläkää terveinä ja saavuttakaa
paras mahdollinen maallinen onni! Jääkää hyvästi, muistoanne
siunaamme.
Gertrud piiloitti kirjeen aarrelippaaseensa. Kyyneleet puhkesivat
esiin, ja hän itki kauan, itki kunnes kyyneleet helpoittivat hänen
suurta ja auttamatonta kaihoansa.
Sitten hän kulki yläpuutarhaan ja poimi sieltä kukkia, viedäkseen ne
tapansa mukaan äitivainajansa hautakappeliin. Mutta hän tunsi, että
hänen suuri kaihonsa nyt kokonaan täytti hänen mielensä, ettei hän
voinut muuta harrastaa eikä muuta ajatella, ja hän nousi kukkineen
muurin reunalle. Näkörajalla kohosi liiviläiskorpi ja sen yläpuolella
siinti vaaleansininen syyshohteinen taivas. Gertrudin mielessä
välkkyivät Atson lapsellisen kirkkaat, ihmettelevät sinisilmät, ja hän
tunsi, ettei hän niiden ilmettä koskaan voisi unhoittaa, vaikka hänen
rakkausunelmansa oli haihtunut kuin elämän pettävä hymylupaus ja vaikka
hänen salaperäinen korpi-ihanteensa notkean metsäkauriin tavoin
ainaiseksi olikin kadonnut metsän pohjattomaan syvyyteen.
Hän siroitti poimimansa kukat alas muurin laidalle, kuihtumaan
kellastuvassa luonnossa, samoin kuin hänen sydänilonsa kukat olivat
kuihtuneet ja kuolleet.