Alobrand ja Atso olivat Gervederin ja hänen sukunsa kanssa -- kaikkiaan
kolmattakymmentä henkeä -- veneessä kulkeneet ison matkaa Väinäjokea
pitkin merta kohti. Sitten he olivat soutaneet maihin joen vasemmalle
rannalle, kätkeneet veneensä metsään, ottaneet työaseensa ja tavaransa
ja lähteneet astumaan meren rannalle. He olivat välttäneet menemästä
Riian kaupunkiin, jossa olisivat voineet joutua vaaroihin ja
selkkauksiin, ja olivat korvessa tehneet pitkän kaarron eteläpuolitse
kaupunkia. Viimein olivat he onnellisesti saapuneet laakealle
hietaiselle merenrannikolle. Siellä he olivat tavanneet Ykskylään
matkustavat kauppiaat, joita myöten Alobrand oli lähettänyt Gertrudille
kirjeensä.
Siinä Gervederin miehet ja Atso alkoivat uutterasti rakentaa
lautta-alusta, jolla aikoivat purjehtia meressä sijaitsevaan
Kurjensaareen. Miesten rakentaessa alusta, naiset valmistivat ruokaa.
Ennen syyskuun loppua oli alus valmis, ja etelätuulen puhaltaessa lähti
joukkio purjehtimaan Kurjensaarta kohti. He kiersivät sen pitkän
eteläisen niemen ja laskivat maihin länsirannalle, missä korkeat
kalkkikivikalliot kohottavat vankat muurinsa suojaksi Itämeren aaltoja
vastaan.
Liiviläissukuiset saaren asukkaat ottivat heidät hyvin vastaan,
myönsivät heille asumasijoiksi vähäisen ranta-alueen, ja antoivat
heille luvan kalastaa -- tästä tosin vaatien melkoista kalaveroa. Ja
ennenkuin talvi tuli, olivat he rakentaneet itselleen yksinkertaiset
majat rantametsän suojaan.
* * * * *
Talven he olivat eläneet ahkerassa työssä ja ponnistuksissa. Kevät oli
tullut, myrskyt olivat lakanneet, aurinko hymyili, ja koko tämä meren
ympäröimä ja suojaama pieni maailma henki rauhaa, uuden elämän toivoa
ja iloa.
Oli herttainen iltahetki. Meren pinta oli sileän tyyni, se heijasti
ihmehohteitaan ja soitteli sulavan pehmeitä vaalean punasinerviä
värisoinnoksiaan.
Koko Gervederin kyläkunta oli ollut nuottaa vetämässä -- Alobrandkin
oli ollut mukana. Hän ei karttanut työtä, vaan oli usein raatamassa
vähäisen kyläkunnan mukana. Runsas kalasaalis oli juuri vedetty
rannalle tyynestä vedestä, ja suunnattoman suuri nuotta oli pantu
kuivamaan rantahiedan patsaille. Tyytyväisinä ryhmittyivät kalamiehet
lepäämään rantakiville.
Alobrand katseli hurmaantuneena ääretöntä ulappaa. Hän tunsi nyt, kuten
monasti ennenkin, halua puhua liiviläisille. Hartaina he häntä aina
kuuntelivat, pitäen häntä johtajanaan ja opettajanaan. Ja varsinkin
Atso seurasi tarkaten hänen jokaista sanaansa, pelokkaana, ettei hän
ainoatakaan niistä menettäisi.
Alobrand, joka oli hylännyt munkkikaapun ja pukeutunut pitkään siniseen
liiviläisviittaan, osoitti kädellään ulapalle ja puhui:
-- Rauhaa meille henkii meri, kevätlupauksia se meille antaa. Tämä uusi
kotimme on meille jo rakas, sillä olemme sen itsellemme hankkineet
omalla työllämme ja ponnistuksillamme. Lohduttakoon tämä uusi koti
mieliänne, kun synnyinseudun kaiho sydämenne valtaa. Meidän ei tarvitse
pelätä, että, väistyttyämme pois sodan melskeistä ja julmasta työstä,
käsivartemme ja jäntereemme veltostuisivat, sillä terästyväthän ne
taistelussa karua luontoa ja syysmyrskyjä vastaan. Käyttäkäämme
uljuuttamme tästälähin taistellaksemme luonnon vastustavia voimia
vastaan, teroittakaamme älyämme poistamalla sitä mikä luonnossa on
järjetöntä, järjestämällä, mikä on hajanaista. Ja avatkaamme mielemme
katsomaan ja ihailemaan luonnon nuorteata ihanuutta, joka paraikaa
katseitamme hurmaa, ja heltykäämme sen pehmeistä käsistä, jotka
paraikaa hellämielisesti poskiamme hyväilevät...
Hän tunsi sydämessään sellaista lepoa ja tyydytystä, jota ei muistanut
ennen kokeneensa. Hän, joka nuorena oli uneksinut laajaa vaikutusalaa,
maailman voittoretkeä, tunsi nyt itsensä onnelliseksi tässä pienessä
vaikutuspiirissä. Sillä hän tiesi, että he kaikki häntä rakastivat ja
häneen luottivat. Ja tämä tieto herätti hänessä hehkuvan innon heidän
henkiänsä avartamaan ja jalostamaan.