Vasta illan suussa Alobrand tointui kidutuksen matkaansaamasta
hervostilasta. Mutta sydänalaa kivisti, ja voimat tuntuivat raukeilta.
Kun hän nosti päätään ja katseli ympärilleen, sanoi hänelle Atso:
-- Vieressäsi on ruokaa ja juomaa. Syö ja juo, ettet olisi heikko tänä
iltana.
Atso piti kunnianasianaan kulkea omin voimin ja horjumatta
puhdistuskylpyyn ja roviolle.
Alobrandista taas oli yhdentekevää, esiintyikö hän sankarillisena vai
ei. Hän tunsi jo ruumiissaan kuolonväristyksiä, eikä hän huolehtinut
siitä, tukiko luonto häntä tuolla viimeisellä raskaalla kululla kohti
luonnotonta loppua. Läheiseltä uhrimäeltä kuului ryskettä ja
kirveeniskuja: epäilemättä rovionvalmistuksia.
Tämä ryske palautti Alobrandin todellisuuteen, ja vähäinen toivonvälke
pilkoitti hetkeksi hänen pimeään mieleensä: uhri oli tapahtuva ennen
aamuruskon hohtoa, siihen oli vielä paljon aikaa. Kenties oli Ervi
mennyt linnaan, kenties oli siellä se ihme tapahtunut, että
linnanpäällikkö lähetti väkeä uhria estämään. Tämä ajatus pani hänen
verensä hieman nopeammin virtaamaan, ja hän joi saviruukusta
virkistävää simajuomaa.
Vartijat, joilta Alobrandin herääminen ei ollut jäänyt huomaamatta,
olivat lähestyneet ja tähystelivät häntä tarkasti, ollen valmiina häntä
vangitsemaan, jos hän osoitti vähintäkin pakenemisen halua. Mutta
Alobrand lepäsi liikkumattomana sammalilla tammen juurella, ja hänen
syvät silmänsä tuijoittivat kauas olevaisuuden usviin. Omituinen raukea
tyyneys laskeusi hänen mieleensä. Linnasta päin ei kuulunut ääntä, ei
askelta. Turhaa olikin sieltä odottaa pelastusta. Eihän maailmassa
ollut ainoatakaan sydäntä, joka häntä olisi rakastanut, kuka siis olisi
tahtonut uhrautua hänen edestään! Ei Gertrudin kunnioitus voinut
ihmeitä tehdä. Entä Ervin rakkaus Atsoon? Suuri rakkaus voi paljon
aikaansaada, mutta sekään ei jaksa vierittää ennakkoluulojen pilviä
piirtäviä vuoria, sekään ei voi pehmentää ihmismielten jäykkyyttä.
Hyvästi siis elämä! Miksi hän, Alobrand, muuten siitä niin suuresti
pitikään kiinni? Saattoiko se hänelle tarjota sellaista tyydytystä,
mitä hänen syväpyyteinen sydämensä halasi! Ne ihmiset, joiden seurassa
hän oli tahtonut kulkea lyhyttä elämänpolkua, jakaen täyteläitä
elintunteita, ne häntä eivät käsittäneet, vaan häntä vainosivat. Olihan
hän jo nuoresta tottunut kulkemaan omia polkujaan. Nyt ne olivat
johtaneet hänet tämän usvan peittämän kuilun partaalle. Siinä oli
edessä loppu, mutta myöskin lepo ja unhoitus.
Ja näin selvitettyään ja loppuun ajateltuaan oman tilansa, hänen
katseensa ja ajatuksensa siirtyivät Atsoon. Tämän nuoren, raikkaan
luonnonlapsen ennenaikainen kuolo häntä syvästi suretti. Hänellä
vielä olisi ollut elämä elettävänä. Häntä ei olisi vaivannut
elämänarvoitusten kalvava ratkaisuhalu, hän olisi ammentanut onnensa
hetken antimista, olisi elänyt luonnonihmisen vaistomaista elämää,
olisi menestynyt kuin päivänpaisteen ja riittävän kosteuden suosimassa
maaperässä versova vesa, joka aikanansa kasvaa, varttuu, kohoaa puuksi,
sitten vanhenee, lahoaa ja kaatuu...
Kuu ei sinä iltana vielä ollut kumoittanut, vaan piili pilvissä.
Tammikko alkoi nyt kuitenkin valaistua: liiviläiset lähestyivät
soihtuineen. He tulivat noutamaan vankeja viedäkseen heidät Väinäjoen
veteen uhria varten puhdistumaan.
Nunnus kulki jonon etunenässä, kantaen rautakärki-sauvaansa ja pientä
noitarumpua. Häntä seurasi kaksi orjaa, jotka kantoivat puhtaita
uhripaitoja ja pitkiä valkoisia viittoja.
Atson kahleet irroitettiin ja hänelle ja hänen
onnettomuudenkumppanilleen viitattiin asettumaan orjien taakse. Heidän
takanaan astuivat heimon johtavat henkilöt ja muu kansa. Jono liikkui
hitaasti rantaa kohti.
Viimeisinä kulkivat Gerveder ja hänen sukunsa. Yksitellen he katosivat
pimeään korpeen ja hiipivät suuren rantakallion taakse, jonka
läheisyydessä uhrivangit ammoisista ajoista olivat toimittaneet
puhdistuskylpynsä. Lähelle tätä kalliota, kaislikkoon, olivat he
kätkeneet veneensä. Gerveder, jota liiviläiset parjasivat kristittyjen
ystäväksi, oli jo kauan huomannut miten häntä ja hänen sukuansa
katsottiin karsain silmin. Ja nyt varsinkin, kun hän oli puolustanut
Vietsoa ja uhrivankeja, hän tiesi että raskas vaino oli kohtaava häntä
ja hänen sukuaan, että uhriarpakin oli heidän osakseen lankeava.
Uhrijuhlallisuuksien aikana hän siis oli päättänyt sukunsa kanssa paeta
ja mahdollisesti liittyä kaukaisempiin liiviläisheimoihin. Alobrandin
ja Atson hän kernaasti olisi pelastanut, mutta oli huomannut kaikki
pelastusyrityksensä turhiksi. Viimeinen hänellä vielä oli jäljellä: Hän
aikoi uhrivankien astuttua veteen, kallion takaa antaa heille merkin,
että he sukeltaisivat joen pyörteeseen ja antaisivat virran viedä
itsensä mukanaan. Alempana hän itse oli auttava heidät veneeseensä. Jos
yritys ei onnistuisi, jos he hukkuisivat tai jos heidät nuoli tappaisi,
se olisi sentään monta vertaa helpompi kuolema kuin roviolla palaminen.
Tällävälin jono lähestyi rantaa. Rumpujen kalvoja pärisytettiin, ja
kimakat huiluäänet viilsivät korvia. Miehet ja naiset lauloivat
yksitoikkoisella äänellä:
Kuolon liekin, uhriliekin
Sytytämme, synnytämme
Jumalille tuonelan.
Sotaonnen, heimo-onnen
Enennämme, elvytämme
Taikavoimin tuonelan.
Jonon alkupää ei vielä ollut ehtinyt joen rannalle, kun tammikosta päin
rupesi kuulumaan kumeita huutoja. Seuraavassa tuokiossa saattoi
selvästi eroittaa huudot:
-- Linnaväki tulee! Vihollinen on täällä!
Kauhea sekasorto syntyi. Soturit olivat jättäneet lautakilpensä
tammikkoon. Miekat heillä oli vyöllä, mutta heillä ei ollut jousia,
eikä heittokeihäitä.
Kauhu valtasi Nunnuksen. Hän viskasi pois noitarumpunsa ja rupesi
pakenemaan metsään. Hänen aikomuksensa oli pyrkiä piiloon
korpikallioiden rotkoihin, sillä hän tiesi, että hän kaikista
liiviläisistä oli kristityille vihatuin mies. Mutta Dabrel ja Ylo,
huomaten hetken uhkaavan vaaran, kokosivat soturit joukkoon ja
asettuivat puiden suojaan vastarintaa tekemään. Jonossa olevat naiset
hajaantuivat huutaen ja vaikeroiden korpeen.
Tämän mellakan aikana Gerveder lähestyi Alobrandia ja Atsoa ja kuiskasi
heille:
-- Seuratkaa minua suuren rantakallion taa. Sukuni odottaa teitä siellä
venheissä. Olimme aikoneet pelastaa teidät puhdistuskylvystänne,
joutukaa! Rientäkää!
Hyväkseen käyttäen taistelun hyörinää, pakenivat Alobrand ja Atso hänen
jälkeensä. Rantakallion takana oli kymmenkunta venettä piilossa
kaislikossa.
-- Joutukaa! muuten hukka meidät perii, Gerveder huusi.
Tuossa tuokiossa istuivat Alobrand ja Atso Gervederin veneessä, joka
vahvojen käsivarsien soutamana nopeasti solui myötävirtaa. Muut
pakolaisvenheet heitä seurasivat. Nuolia suhisi pakenevien jälkeen
-- olivatko ne liiviläisten vai kristittyjen ampumia, sitä he eivät
voineet ratkaista. Mutta huimaa vauhtia kiitivät venheet alas joen
pintaa myöten, ja taistelun tuoksina häipyi hetki hetkeltä yhä
etäisemmäksi.
Kristittyjen äkillinen tulo oli saattanut liiviläiset suuren sekasorron
alaisiksi, ja heidän tappionsa ja tuhonsa oli suuri. Ylo taisteli kuin
karhu, mutta kaatui viimein usean nuolen lävistämänä. Vanha Vietso
vangittiin, ja Nunnuksen laahasivat kalparitarit haavoitettuna esiin
metsästä. Vihan vimma vallitsi kummallakin puolella. Mutta äkillinen
yllätys ja aseiden puute vaikuttivat sen, että liiviläiset huomasivat
olevan turhaa tässä taistella ylivoimaa vastaan. Dabrel sai heidät
kootuiksi, ja hänen johtaminaan he alkoivat vetäytyä korven syvyyteen.
-- Missä ovat uhrivangit? kuului linnanpäällikön sointuva ääni kysyvän.
-- Pelastakaa vangit!
Piesko silloin lähestyi linnanpäällikköä. Häntä oli Ervi kehoittanut
pitämään uhrivankeja silmällä, ja hän oli selvästi nähnyt Alobrandin ja
Atson astuvan Gervederin veneeseen ja hänen kanssaan pakenevan. Hän
kertoi linnanpäällikölle mitä oli nähnyt, ja sanoi uhrivankien olevan
hyvässä turvassa, Gerveder kun oli heidän ja kristittyjen ystävä.
Tämän rauhoittavan tiedon saatuaan ja saavutettuaan yllättämistään
liiviläisistä loistavan voiton, Konrad von Meindorf ei katsonut
soveliaaksi pimeässä korvessa ruveta ajamaan takaa pakenevia, vaan
antoi palaamiskäskyn.
Suoraan, niitettyjen viljakenttien poikki, suunnattiin paluumatka
linnaan.
Vangittu heimopäällikkö, joka ennen, rauhallisempien olojen vallitessa,
halukkaasti oli kuunnellut Alobrandin oppia, sanoi alistuvansa ja
antavansa itsensä kastaa.
Kuultuaan, että hänen tyttärensä Ervi oli linnassa ja että hän oli
linnanneiden turvissa ja hyvän kohtelun alaisena, hän itki ilosta.
Pieskolle luvattiin hänen uskollisuudestaan vapaus. Mutta hän päätti
tulla linnaan sieltä työtä saamaan.
Nunnusta kannettiin kiireessä puista kyhätyillä paareilla. Hän valitti
koko ajan haavaansa ja rukoili kurjalla, murtuneella äänellä:
-- Säästäkää henkeni, säästäkää henkeni. Suostun kasteeseen, suostun
jumalianne palvelemaan... säästäkää henkeni...
Mutta ennenkuin aamun sarastaessa oltiin saavuttu linnanportille, oli
hän heittänyt henkensä.
Sotajoukon paluu oli jo kaukaa huomattu linnan muureilta. Gertrud ja
Ervi olivat järkähtämättä istuneet muurilla odottamassa. Kun linnan
suuri portti aukeni ja voitokas päällikkö ratsasti linnanpihalle,
vastaanottivat papit ja kuoripojat hänet veisulla ja vihkiveden
pirskoituksella. Ja kun hän oli astunut alas ratsunsa selästä, vaipui
Gertrud hänen povelleen. Gertrud ei mielenliikutukselta saanut
sanaakaan sanotuksi, mutta hänen kyynelten verhoamat silmänsä
kuvastivat levotonta, toivovaa ja epätoivoista kysymystä.
Hänen isänsä virkkoi:
-- He ovat molemmat pelastuneet, he ovat elossa ja ovat paenneet
ystävien seurassa. --
Itäiselle taivaanrannalle alkoi aamurusko levitä. Se ei punoittanut
verisenä yöllisen tuhon ja surmamelskeen heijastuksena, vaan hohti
vaalein ruusuvärein, ikäänkuin ennustaen aselevon sopuisampaa aikaa.