XIII.

Kuten Piesko oli arvannut, kallistui aurinko lounaaseen, kun hän Ervin

seurassa saapui Ykskylän linnan portille. Jo heidän lähestyessään

kaukaa vainioiden rajalla, olivat muurilla tähystelevät vartijat heidät

huomanneet ja uteliain katsein seuranneet heidän tuloaan. Saavuttuaan

suurelle linnanportille, he pysähtyivät ja rupesivat käsillään

viittaamaan muurilla oleville sotureille. Nämä tunsivat tulijat

liiviläisiksi, näkivät että he olivat aseettomia, mutta eivät

kuitenkaan tietäneet mitä piti tehdä. Heidän epäröidessään, Ervi otti

esiin valkean huivin ja rupesi sitä heiluttamaan. Nyt poistui yksi

vartijoista linnanpäällikön luo asiata ilmoittamaan. Tämä käski soturin

mennä kysymään mitä liiviläiset tahtoivat. Tuokion kulutti soturi

palasi linnanpäällikön luo ja kertoi että portilla odottava nainen oli

liiviläisten heimopäällikön tytär, joka tahtoi puhua linnanneiden

kanssa.

Konrad von Meindorf käski tuoda vieraat huoneesensa. Tyttärensä

Gertrudin hän niinikään kutsui luokseen.

Oudoksuen ympäristöään ja pelokkaan näköisenä Ervi astui Pieskon

seurassa linnanpäällikön huoneeseen.

-- Sanot olevasi liiviläispäällikön tytär, virkkoi von Meindorf. --

Mikä on asiasi?

-- Seuralaiseni Piesko voi todistaa että olen heimopäällikön, Vietson

tytär. -- Tulin täältä apua saamaan Alobrandille ja omalle

heimolaiselleni, Atsolle. Heidät on vangittu korvessa ja heidät

uhrataan tänä iltana elävinä manalan jumalille.

-- He ovat salaa paenneet linnasta, sanoi von Meindorf. -- He kärsikööt

nyt tekonsa seuraukset!

Linnanpäällikkö oli vielä täynnä paheksumista Alobrandin ja Atson paon

johdosta, varsinkin kun Westhard oli tätä hänen paheksumistaan

yllyttänyt.

Mutta Gertrud, jonka sydämen tämä odottamaton onnettomuudensanoma oli

täyttänyt ennen kokemattomalla kauhulla, kääntyi kyynelsilmin isänsä

puoleen ja virkkoi rukoilevasti:

-- Isä, ole armollinen ja lempeä. Ajattele, että heidän oli vaikea,

melkein mahdoton elää täällä linnassa Westhardin hirmuvallan alaisina.

Mutta isä ei häntä kuunnellut, vaan kysyi ankarana Erviltä:

-- Miten rohkenet sinä tulla tänne vihollisesi linnaan? Etkö ole

ajatellut, että me voimme sinut vangita, niin ettet koskaan pääse

palaamaan heimosi luo?

-- Vangitkaa minut, sanoi Ervi. -- Kunhan vaan pelastatte Atson.

Liiviläisnaisen uhrautuvaisuus ja järkähtämätön rohkeus näytti

lauhduttavan linnanpäällikön ankaruutta. Eihän hän pohjaltaan ollutkaan

mikään ankara mies.

Hän kysyi:

-- Miksi uhraudut heimolaisesi edestä?

-- Atso oli sulhoni, mutta hänen vangiksi jouduttuaan, heimoni pakoitti

minut menemään Ylon vaimoksi.

Konrad von Meindorf kuiskasi nyt tyttärelleen:

-- Minun täytyy ensin neuvoitella Westhardin kanssa, ennenkuin voin

päättää mitä on tehtävä.

Mutta tätä neuvoittelua Gertrud pelästyi. Hän tiesi Westhardin

leppymättä vihaavan Alobrandia ja jyrkästi vastustavan kaikkia

pelastushankkeita. Hän pyysi siis isänsä tulemaan viereiseen

huoneeseen, saadakseen kahden kesken puhua hänen kanssaan ja

kyynelillään taivuttaakseen häntä vapautusretkeä toimeenpanemaan.

Kun Ervi huomasi että linnanpäällikkö ja hänen tyttärensä alkoivat

poistua, luuli hän heidän hylkäävän koko asian, heittäytyi maahan

päällikön eteen, kietoi käsivarsillaan hänen säärensä ja rukoili:

-- Älä poistu, mahtava päällikkö. Ole lempeä ja kuule rukoukseni. Oman

heimolaisesi ja uskosi palvelijan vapautat, vapauttamalla Atson. Jos

kauan vitkastelet eivät soturisi ajoissa ehdi perille.

Linnanpäällikkö käski hänen nousta ja sanoi:

-- Rauhoitu. Asiata ei voi silmänräpäyksessä ratkaista. Odota täällä

kunnes olen väkeni kanssa neuvoitellut.

Viereisessä huoneessa Gertrud heittäytyi itkien isänsä povelle ja

huokasi:

-- Rakas isä, pelasta heidät, niin teet suuren ja jalon teon. Alobrand

oli rakas opettajani. Jos hän onkin paennut linnasta, on hän kristitty

ja lähimäisesi. On luonnotonta antaa pakanoiden panna täytäntöön kauhea

tekonsa. Siitä he paisuvat entistä ylpeämmiksi ja rohkeammiksi. -- Tee

minulle tämä rakkaudentyö, sitten en sinulta enää mitään pyydä.

-- Yritys on uhkarohkea. Tässä voi piillä joku ansa. Kuka takaa että

tuo nainen todella on päällikön tytär ja että hän muuten puhuu totta.

-- Hänen silmänsä kuvastavat syvää surua ja tuskaa, koko hänen

olemuksensa todistaa että hän puhuu totta.

-- Villikansojen viekkaus on tunnettu.

-- Luonnonlapset eivät osaa siihen määrin teeskennellä.

-- Välttämätöntä on kuitenkin ensin neuvoitella Westhardin kanssa.

-- Sinä olet sotajoukon päällikkö, isä. Hänen pitäisi olla rauhan mies,

mutta hän sekaantuu sotatoimiin, joiden tulisi olla vieraat hänen

pyhälle ammatilleen.

-- Hänen neuvonsa ovat perin viisaat ja tehoisat.

Gertrud huomasi että hänen isänsä nyt taas oli alistuva Westhardin

voimakkaan tahdon alle. Se oli estettävä. Posket punoittaen närkästystä

ja syvää tuskaa hän virkkoi:

-- Hetki pakoittaa minut sinulle, isä, Westhardista kertomaan seikkoja,

joista muuten ainaiseksi olisin vaiennut. Hän on arvoton nauttimaan

luottamustasi ja olemaan ystäväsi ja neuvonantajasi, sillä hän on

arvottomasti kohdellut omaa tytärtäsi, hän on koettanut käyttää

väkivaltaa minua kohtaan, silloin kun yksin ja turvattomana olin

kotona, muiden ollessa elonleikkuussa.

Hämmästyen oli Konrad von Meindorf kuullut tyttärensä tunnustuksen, ja

viha alkoi kuohua hänen sisällään. Hän oli jo ennenkin tuntenut

Westhardin johdon ikeen raskautta, vaikka hänen mukautuva ja pehmeä

luonteensa oli sitä kantanut kärsivällisesti. Mutta tuon pehmeän

luonteen alla piili innostumistaipumusta, paheksumiskiivautta. Hän oli

niitä ihmisiä, jotka kernaasti tahtovat luottaa muihin ihmisiin, jotka

eivät hevin usko heistä pahaa, mutta jotka saatuaan heistä yhden selvän

ilkeyden ja epäluotettavuuden todisteen, heille kylmenevät ja kääntävä

selkänsä. Hänen ainoata lastaan, rakkainta mitä hänellä oli

maailmassa, oli Westhard noin katalasti kohdellut, unhoittaen

rippi-isänvelvollisuutensa ja säätynsä vaatimukset. Oli aika vapautua

sellaisen miehen vaikutusvallasta. Gertrud oli oikeassa, hän, Konrad

von Meindorf oli linnanpäällikkö, eikä tuo pappi, joka oli tuppautunut

sotatoimia ohjaamaan.

-- Westhard on ulkokullattu konna! huudahti hän. Saatanpa tästälähin

itse päättää milloin on hyökättävä, milloin ei. Tämä hyökkäys on ehkä

varomaton, mutta koska sinä mitä hartaimmin toivot Alobrandin

pelastamista, en voi sitä sinulta kieltää.

Gertrud kavahti taas isänsä kaulaan ja peitti hänen poskensa

suudelmillaan.

Sitten hän riensi viereiseen huoneeseen liiviläisille isänsä

ilahuttavaa päätöstä ilmoittamaan.

Ervi, joka oli ponnistanut viimeiset voimansa päästäkseen linnaan asti

ja perille tultuaan ilmaistaksensa asiansa, oli nyt vallan uupunut

suuresta jännityksestä ja rasituksesta, ja hervottomana ja kalpeana hän

oli vaipunut patjaistuimelle. Piesko seisoi hänen vieressään

huolestuneen näköisenä, eikä tietänyt mitä tehdä, miten virkistää ja

lohduttaa häntä.

Kun Gertrud oli ilmaissut isänsä päätöksen, Ervi nosti väsyneen päänsä

ja hänen silmänsä hymyilivät kyynelten takaa. Hän kokosi viimeiset

voimansa, laahasi itsensä Gertrudin luo ja syleili hänen jalkojaan.

Sitten hän taas hervottomana vaipui patjaistuimelle.

-- Kuinka äärettömästi tuo liiviläisnainen rakastikaan Atsoa --

ajatteli Gertrud -- kun hän pani alttiiksi näin paljon hänet

pelastaakseen, vaikka jo olikin toisen miehen oma.

Mutta Gertrudissa ei tällä hetkellä herännyt mitään kateuden ja

mustasukkaisuuden tunteita. Se kauhea vaara, joka uhkasi Atsoa, yhdisti

nämä molemmat naiset, saaden heidät kokonaan unhoittamaan itsensä ja

kaiken muun.

Linnanpäällikkö tuli juuri ulos huoneestaan ja oli aikeissa mennä

lähtömääräyksiä antamaan, kun Westhard samassa kiireisin askelin

syöksyi sisälle.

Hän oli kuullut että jonkunmoinen liiviläinen lähetystö oli saapunut

linnanpäällikön luo ja oli hyvin utelias tietämään mitä sillä oli

asiaa.

Westhardin astuttua sisään, Gertrud ojensi vartalonsa suoraksi ja

ylpeäksi, ja hänen katseensa saivat jäykän ja kylmän loisteen. Hän

lähestyi isäänsä, vaistomaisesti vetäytyen kauemmaksi Westhardin luota.

Kohtauksen jälkeen seljapensas-majassa hän oli välttänyt Westhardia

eikä ollut häntä tavannut.

Konrad von Meindorf huomasi tyttärensä väistymisen, kiersi suojelevasti

käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri ja sanoi lyhyesti ja kuivasti

Westhardille:

-- Heti paikalla aion tehdä hyökkäyksen liiviläiskorpeen. Te jäätte

kotia linnaan ja toimeenpanette kirkossa messun rukoillen kahakan

onnellista päättymistä.

Westhard oli ensin sanaton hämmästyksestä. Mutta hän ei ollut mies,

joka menetti koskaan pitkäksi aikaa malttinsa. Hän huudahti:

-- Hyökkäys keskellä päivää, valmistuksitta, neuvoitteluitta!

-- Neuvoittelut on jo pidetty, huomautti Konrad von Meindorf, jonka

sisällä viha ja kärsimättömyys alkoivat kiehua.

Hänen kasvoissaan ja äänessään oli jotakin tavatonta, joka hämmästytti

Westhardia. Hän ajatteli, että tuon hiljaisen ja taipuvaisen luonteen

oli voinut saada kuohuksiin ainoastaan tavaton seikka, ja arvasi

Gertrudin hänelle ilmaisseen mitä pari päivää sitten yläpuutarhassa oli

tapahtunut. Nyt oli siis varovaisinta olla vaiti ja antaa

linnanpäällikön toimia omin päin. Sittemmin piti tuumia mikä

menettelytapa oli sopivin.

-- En neuvojani tyrkytä, mutta ystävänä...

-- Ystävyydestänne ei nyt ole aika puhua, huusi von Meindorf. --

Toimittakaa messu ja rukoilkaa omien ja muiden syntien edestä.

Westhard poistui, ja linnanpäällikkö asetti ovelle kunniavartijoita

Gertrudia suojelemaan. Hän oli ankarasti kieltänyt heitä Gertrudin

luvatta päästämästä ketään sisälle.

Tuntia myöhemmin lähti linnasta melkoinen sotilasparvi vainioiden

laitaa pitkin metsän suojassa rientämään liiviläiskorpea kohti. Piesko

oli oppaana, ja hänelle oli sanottu, että hän heti keihäällä

lävistettäisiin, jos osoitti vähintäkin vilppiä. Kivenheittäjäkoneet ja

suojuskatoksetkin oli pantu liikkeelle.

Pieskoa oli Gertrud kehoittanut tarkoin pitämään silmällä Atsoa ja

Alobrandia ja kertomaan mikä kohtalo tuli heidän osakseen.

Hartaasti oli Gertrud koettanut taivuttaa isäänsä jäämään pois

retkeltä, mutta hän ei ollut hillittävissä, vaan tahtoi itse johtaa

hyökkäystä.

Soturijoukon lähdettyä liikkeelle Gertrud ei malttanut jäädä sisään,

vaan istuutui muurille heidän poistumistaan seuraamaan. Ervi, joka

nauttimastaan ruuasta ja lyhyestä levosta oli hieman virkistynyt, ei

viihtynyt yksin linnahuoneessa. Vieras ympäristö ja vieraat ihmiset

häntä peloittivat. Ainoa, joka ei hänessä herättänyt tuota outoa ja

epämääräistä pelkoa, oli Gertrud. Ja hän pyysi päästä Gertrudin luo.

Seuraneiti vei hänet muurille, missä hän nöyrän ja kiitollisen

näköisenä laskeusi istumaan Gertrudin jalkojen juureen.

Ja siinä nämä molemmat naiset järkähtämättömin katsein seurasivat

sotaparven kiertoliikkeitä. Kummankin sielussa liikkui se levoton

kysymys: oliko linnaväki ajoissa ehtivä perille kauheata vaaraa

torjumaan...?