XII.

Ryöstöretkeltään vieraan heimon alueella olivat liiviläiset tuoneet

mukaansa suuren tynnyrin väkevää olutta. Juhla-aterian loputtua

olivat heimon etevimmät kokoontuneet Dabrelin taloon, missä tuota

juoma-aarretta säilytettiin, ja siellä oli toimeenpantu juhlajuomingit.

Tätä voimakasta juomaa maisteli varsinkin Ylo runsain määrin, ja hän

oli ensimäisiä, jotka juopuivat. Häntä imarreltiin, ylistettiin jo

edeltäpäin hänen tulevaa päällikkyyttään ja sanottiin että vanha Vietso

jo oli tuiki kykenemätön päälliköksi ja että hän kai pian olikin

muuttava manalle. Nunnuskin maisteli halukkaasti ryöstö-olutta. Tosin

hän ei rohjennut juoda itseään juovuksiin, hänellä kun seuraavana

päivänä oli tärkeä tehtävä: uhrimenojen ohjaaminen ja vaikutusvaltansa

yhä suurempi vahvistaminen. Mutta kun hän aamun koittaessa alkoi astua

majaansa kohti, hän kuitenkin tunsi iäkkäät säärensä tavallista

epävarmemmiksi. Siitä huolimatta hän oli riidanhaluinen ja

kosto-mielinen ja aikoi tapansa mukaan ruoskia Pieskoa, jos tämä oli

nukkunut tai jos muuten vähintäkin antoi aihetta tyytymättömyyteen.

Nunnus suuntasikin heti askeleensa kyykäärmeiden luo, nähdäkseen

vartioiko Piesko niitä uskollisesti. Suuri oli hänen hämmästyksensä ja

kauhunsa, kun näki edessään ainoastaan kaksi kyykäärme-häkkiä, joiden

ovet olivat auki. Hän lähestyi häkkejä, sulkeakseen niiden ovet ja

huomasi silloin, että toinen niistä jo oli vallan tyhjä käärmeistä, ja

että toisesta viimeinen juuri sähisten luikerteli ulos ja katosi kiven

koloon. Nyt rupesi Nunnus katselemaan missä Piesko oli. Lopulta hän

häntä huusikin. Mutta ei mitään vastausta kuulunut, eikä Piesko

myöskään ilmestynyt. Nunnus aavisti jo pahaa. Piesko oli varmaankin

kostoksi tämän tehnyt ja sitten paennut. Vavisten Nunnus aukaisi

majansa oven peläten sinne jonkun vihamielisen olennon kätkeytyneen.

Keskellä permantoa hän näki kolmannen käärmehäkin ja koko permannon

täynnä luikertelevia kyitä. Hänen kauhistuksensa yltyi nyt ylimmilleen.

Eihän hän enää tietänyt mihin mennä, minne paeta. Kaikkialla väijyi

noita myrkyllisiä matelijoita, jotka kenties nyt tahtoivat nekin kostaa

pitkällisen vankeutensa. Nunnus riensi siis pois koko paikasta. --

Pitikö hänen nyt palata pääkylään ja kertoa mitä oli tapahtunut? Pitikö

hänen käskeä ajamaan takaa pakolaista? Pitikö koota väkeä kyitä jälleen

häkkeihin pyytämään?

Päästyään yli pienestä koivusillasta ja ollen puron turvaamana hän jäi

tätä kaikkea tuumimaan. Pian hän kuitenkin älysi, ettei hänen sopinut

mennä käärmeiden päästöä kylään kuuluttamaan. Tapaus oli päinvastoin

pidettävä salassa. Mitä sanoisivatkaan liiviläiset, kun kuulisivat että

Nunnuksen orja oli päästänyt pyhät enne-käärmeet pois! -- Epäilemättä

heidän luottamuksensa Nunnukseen tämän kautta rupeaisi horjumaan.

Pieskon pakoa tosin ei voisi kauan salata, mutta se olisikin vähemmin

merkitsevä seikka. Saattoihan suorastaan sanoa, että hän oli

laiminlyönyt tehtäväänsä ja että hornan henget olivat elävänä

raastaneet hänet kynsiinsä ja vieneet hänet mukaansa. -- Ei se mies

kuitenkaan enää rohjennut näille maille palata. Harmittipa Nunnusta

suuresti, ettei hän nyt, väsynyt kun oli, voinut mennä majaansa

vuoteelleen lepäämään. Eihän sinne kukaan ihminen uskaltanut mennä

matelijain pariin. Vasta päiväsaikaan hän aikoi pihdeillä pyytää ne

kiinni. Hän kiipesi sentähden korkealle sammalpeitteiselle

metsäkivelle, kääri itsensä avaraan viittaansa ja nukkui.

Aurinko paistoi jo korkealta taivaalta, kun Nunnus heräsi kylästä

kuuluvaan meluun. Mistä tämä melu johtuikaan? Nunnus ojensi jäseniään,

haukoitteli ja yski. Kylmä siinä sentään oli ollut kivellä nukkua, hän

kun oli tottunut lämminpeitteiseen vuoteeseensa. Leini tuntui kalvavan

sääriä. Ei auttanut muu kuin kömpiä alas kiveltä. Mutta tuo kumea melu?

Oliko vihollinen yllättänyt liiviläiset heidän ollessa uupuneina

juhlajuominkien jälkeen? Nunnuksessa heräsi kauhea levottomuus. Siinä

hänkin oli vallan yksin keskellä metsää, vanha, aseeton mies. Jos

vihollinen todella oli tunkenut tänne, se epäilemättä pian oli hakeva

Nunnusta, liiviläisten kuulua noitaa ja tietäjää. Oliko siis

parasta paeta, niin kauan kuin vielä oli aikaa, ja piiloittautua

korpikallioiden rotkoihin?

Nunnuksen tuumiessa, melu kuitenkin hiljeni ja lopulta vallan lakkasi.

Kauan aikaa odotettuaan ja jännitettynä kuunneltuaan ja tarkattuaan

joka risahdusta metsässä, Nunnus alkoi hiipiä majaansa kohti. Tietysti

täytyi kulkea varovasti, pysähtyä kuusen juurelle kuuntelemaan, väistyä

suuren kiven taa odottamaan. Mitään epäiltävää kohtaamatta hän viimein

saapui puron koivusillalle. Uusi pelon ja varovaisuuden aihe oli

edessä. Irtipäästetyt kyyt epäilemättä luikertelivat ympäristössä, ja

tietysti ne kaikki vihasivat Nunnusta myrkyllisen sydämensä

kiukkuisimmalla vihalla. Ne epäilemättä nyt väijyivät joka kannon

juurella, joka kiven kolossa. Jos ne vaan yksitellen hyökkäisivät hänen

kimppuunsa, niin kyllä hän rautakärkisellä sauvallaan, josta ei koskaan

luopunut, oli puolustautuva ja tappava ne. Mutta jos ne koko liutana

eri taholta karkasivat hänen kimppuunsa, silloin hän oli hukassa. Ja

kuitenkin hänen täytyi mennä majalleen ainakin peittämään käärmeiden

häviämisen. Silmät mulkoillen joka taholle ja astuen varovasti hän

saapui pihamaalle. Siellä hän peitti tyhjät käärmehäkit suurella

niinipeitteellä, ettei kukaan voisi huomata käärmeiden kadonneen.

Sitten hän nouti varastomökistään syvän korin ja rautapihdit, joiden

avulla aikoi vangita majaansa suljetut käärmeet. Hän aikoi avata oven

raolleen ja kynnykselle panna syötin ja sitte pihdeillä tarttua kiinni

esiin pilkistävän käärmeen niskaan.

Mutta hän ei ehtinyt ryhtyä tähän temppuun, samassa kun kylästä saapui

juosten paikalle miehiä, jotka hengästyneinä kertoivat että

heimopäällikön tytär yöllä, miesten ollessa juhlajuomingeissa, oli

kadonnut.

Nunnus asetti heti tapauksen yhteyteen Pieskon paon kanssa, joskohta

oli liian viekas siitä sanaakaan hiiskumaan.

-- Mitä neuvot? kysyi Ylon orja? Ylo itse on väsynyt eilisestä, eikä

jaksa lähteä naisensa ryöstäjää takaa-ajamaan. Sinulta pyysi neuvoja ja

osviittoja, minne päin on aseellisia miehiä lähetettävä.

Nunnus vajosi syvään punniskeluun. Hetken kuluttua hän nouti vajasta

vakkasen ja jyviä, asetteli jyviä vakkaan ja vakan ympäri ja mutisi

itsekseen loitsusanoja, huiskutti vakkaa, katseli jyvien asentoa ja

virkkoi:

-- Taiat vastaavat, että karkulaiset ovat lähteneet pakoon joko

veneessä Väinäjokea alaspäin tai syventyneet luodetta kohti korpeen.

Itse teossa eivät hänen taikatemppunsa mitään ilmaisseet, mutta hän

arvasi, että pakenijat eivät olleet lähteneet linnan suuntaan,

eivätkä myöskään pääkylää kohti. Mukavimmat pakotiet olivat hänen

mainitsemansa. Orjat poistuivat kuultuansa Nunnuksen neuvon, ja Nunnus

riensi puhdistamaan majaansa kyistä.

Dabrel oli ollut kohtuullisin juomingeissa. Joskohta hän itse oli

olutvaraston vartija, ei hän siitä maistellut muuta kuin sen verran,

että tuli hyvälle tuulelle. Täytyihän jonkun pysyä valppaana ja

säilyttää neuvokkaisuutensa, jos jotakin tärkeätä sattuisi -- näin hän

oli arvellut. Pidättäytyväisyytensä vuoksi hän oli levännyt hyvin

aamuyönsä ja jaksoi nousta ennen muita. Hän päätti lähteä vankeja

kuulustelemaan, otti pari vankkaa orjaa mukaansa ja käski heidän

leikata itselleen metsästä raippoja, joilla saattoi ruoskia vankeja,

elleivät he muuten tahtoneet tunnustaa linnaväen hyökkäystuumia.

Atso oli nojaten tammen runkoon nukkunut huolimatta pystyasennostaan ja

epämukavista kahleista. Alobrand ei ollut voinut saada unta, joskohta

väsymys oli pitänyt häntä unen kaltaisessa horrostilassa. Hän kuuli

miten linnut herättyään alkoivat viserrellä, hän kuuli metsän huminan

ja myöhemmin kumeat äänet kylästä. Täydelleen hereille hän kavahti kun

Dabrel ruoskijaorjineen saapui tammikkoon.

Dabrel sanoi Alobrandille:

-- Jos ilmaiset linnaväen sotatuumat, lievennämme uhrikuoloanne. Voitte

valita tahdotteko, että teidät miekalla surmataan tai nuolella ammutaan

ennen roviolla polttamista.

Atso, joka hänen puheeseensa oli herännyt ja kuullut hänen

ehdoituksensa, sanoi:

-- Tuon varsin valehtelet; tiedän että manalan jumalille on uhrattava

mies elävänä.

-- Jos ette sovinnolla tunnusta, huusi Dabrel, jonka silmät vihaisina

alkoivat pyöriä päässä, -- on muita keinoja saada kielenne ketteräksi.

Tämän sanottuaan hän viittasi toiselle orjista, joka otti maasta nuoran

ja nivoi sen, itse juosten tammen ympäri, niin kireälle Alobrandin ja

tammen rungon ympärille, että vangitun kasvot kävivät sinerviksi. Kun

hän taas kiersi nuoran irti, retkahti Alobrandin pää rinnalle ja hänen

jäsenensä riippuivat velttoina. Hän oli joko pyörtynyt tai kuollut:

niin rajusti oli nuora häntä kuristanut.

-- Teit konnantyön! huusi Atso, ponnistellen rajusti, mutta turhaan,

päästäkseen irti kahleistaan ja kostaakseen kiduttajille.

-- Nyt on sinun vuorosi, luopio! ärjäsi Dabrel ja käski toista orjaa

ruoskimaan Atsoa.

-- Riisunko häneltä ensin vaatteet? kysyi orja.

-- Et, tolvana! Etkö tiedä että mies on eheänä ja vapaana tuoreista

haavoista uhrattava manalan jumalille? Luuletko että muuten säästäisin

heidät kuumennetun raudan kidutuksesta!

Orja heilutti nyt raippojaan, ruoskien Atsoa rajusti ympäri ruumista.

Mutta raatelevan kipeistä lyönneistä huolimatta Atso ei päästänyt

valituksen sanaa, hän puri vaan hampaansa yhteen.

Ja kun orja Dabrelin käskystä hetken kuluttua taukosi, ja Dabrel kysyi:

-- Tunnustatko nyt, missä vakoilijakumppanisi piilevät ja milloin

kristityt aikovat korpeen hyökätä?

Atso vastasi tyynesti:

-- Kumppaneita ei meillä ole. Kristittyjen hyökkäystuumia en tunne, ja

jos tuntisinkin, en niitä ilmaisisi. Hyväntekijäni ei myöskään

ilmaisisi, jos tietäisi, ja hän tekee aina oikein.

Uudet ruoskaniskut vastasivat tähän Atson puheeseen, ja vasta silloin,

kun Dabrel huomasi, että hän jo oli vallan uuvuksissa ja ettei hän

aikonut mitään tunnustaa, hän käski orjan herjetä.

Alobrand ei yhä vaan antanut mitään elonmerkkiä. Ruoskijat kuitenkin

häntä lähemmin tarkastettuaan huomasivat että hän hiljaa hengitti. Hän

oli siis vaan pyörtynyt rajuun kuristukseen.

Dabrel käsitti nyt ettei hänen sopinut jatkaa kiduttamista, sillä

muuten saattoivat vangitut niin uupua, ettei katsottaisi voitavan heitä

illalla uhrata. Hän avasi nyt Alobrandin kahleet ja antoi orjien laskea

hänet sammalille lepäämään, käskipä lisäksi valella hänen ohimoitaan

vedellä ja kidutettujen toinnuttua antaa heille ruokaakin. Täytyihän

heidän illalla ennen uhrausta jaksaa omin voimin kulkea Väinäjoen

rannalle puhdistuskylpyyn ja roviolle.

Alobrandia käski hän orjien tarkoin pitää silmällä ja uudelleen vangita

jos hän yritti paeta.

Sitten Dabrel poistui, ollen hyvin pahalla tuulella epäonnistuneen

kidutusyrityksensä johdosta. Olisipa hänestä tullut vielä huomatumpi

mies heimon keskuudessa, jos hänen olisi onnistunut kiristää vangeista

esiin tärkeitä tietoja.

Omituista muuten, ajatteli hän, ettei Nunnus, tuo vanha kettu, jo ollut

hereillä ja ettei hän ollut saapunut tammikkoon samoissa tarkoituksissa

kuin Dabrel. Mutta ukko oli yöllä ahkerasti maistellut olutta ja nukkui

kai vielä pohmeloaan.

Kun Dabrel palasi kylään, valmistautui paraillaan kaksi melkoisen

mieslukuista soturijoukkoa lähtemään Ervin ryöstäjää takaa-ajamaan. He

päättivät Nunnuksen neuvon mukaan mennä kahteen eri suuntaan.

Dabrel ravisti päätään ja ajatteli:

-- Paha on sotakuntoisen väen poistua, jos vihollinen on korvessa

väijyksissä.