Ervi kiirehti hengästyneenä Nunnuksen majalle. Hän ei koskaan ollut
kulkenut tämän paikan ohi tuntematta selittämätöntä kauhua. Varsinkin
yöllä noidan asunto hänestä oli kammoittava. Mutta hänellä ei ollut
hetkeäkään menetettävissä, ja hän polki hirvittävän pelkonsa, rientäen
eteenpäin. Hänen edessään hohti jo puron yli johtava valkoisista
koivupuista tehty silta. Purossa luuli hän pahojen henkien asuvan, ja
siitä ilmaan kohoavat sumuaaveet liitelivät uhkaavina hänen
ympärillään. Astuessaan sillan yli hänestä tuntui kuin olisi hän
ainaiseksi syöksynyt hornan kitaan. Tuossa törrötti Nunnuksen puoleksi
maahan rakennettu turvekattoinen maja, tuo pelättävä asunto, johon ani
harva liiviläinen koskaan oli astunut. Mitkä salaiset taikaesineet
siellä piilivätkään -- sitä ei kukaan tietänyt. Majan edessä Ervi näki
suurelle laakealle kivelle asetetut ennekäärmeiden ristikkohäkit.
Ervi pysähtyi matkan päähän majasta ja epäröi pitikö hänen mennä
kolkuttamaan ovelle, vai ei. Hänen sydämensä tykytti niin rajusti,
ettei tietänyt saisiko sanaakaan sanotuksi. Hän astui kuitenkin
muutaman askeleen lähemmäksi ja huomasi silloin että joku istui
torkkuen oven vieressä olevalla turvepenkillä. Ken oli tuo torkkuja? Se
ei näyttänyt Nunnukselta. Nunnus oli pitempi ja laihempi. Ervin
lähestyvien askelten risahduksesta kavahti istuja pystyyn. Se oli
Piesko, Nunnuksen nuori orja.
Tunnettuaan Ervin hän virkkoi:
-- Terve, heimopäällikön tytär!
Piesko oli lyhytvartinen ja tanakka. Hänen äänensä oli pehmeä ja
ystävällinen, ja hänen pienet pirteät silmänsä kiiluivat luottamusta
herättäen.
Ervi uskoi hänelle asiansa, pyysi häneltä apua ja neuvoa ja sanoi
tuoneensa koristeensa lunnaiksi Nunnukselle.
-- Nunnuksen mieltä et taivuta millään, sanoi Piesko. -- Hänen
sydämensä on musta ja häijy, häijympi kuin hornan hengillä. Nämä vielä
voivat leppyä uhrista ja antimista, mutta Nunnus antimista vaan yltyy
entistään ahneemmaksi. Eikä hän vielä ole tullut kotia. Tiesi häntä,
tuleeko ollenkaan tänä yönä.
-- Auta siis sinä minua. Lähde minua opastamaan linnaan. Linnanneideltä
aion anoa apua sorretuille.
Ervi otti poveltaan paksut kultavitjat ja antoi ne Pieskolle:
-- Tässä saat palkinnon vaivastasi, kun autat minua.
Piesko katseli kuutamossa hohtavia vitjoja. Ei hän koskaan ollut
uneksinutkaan saavansa tällaista aarretta.
Hän huudahti riemastuneena:
-- Kovin kalliin aarteen olet minulle lahjoittanut, heimopäällikön
tytär! Jo tästä sinua kannattaa ikänsä palvella. Varsin mielelläni
pakenen Nunnuksen luota, vaikka sitten joutuisinkin kristittyjen
orjaksi. Eivät he minua toki niin kovasti ruoskine kuin häijy Nunnus.
Ervi ihmetteli hänen alttiuttaan ja sanoi epäröiden:
-- Etkö pelkää Nunnuksen taioillaan sinua vainoavan, jos hänen luotaan
pakenet?
-- Enpä hänen taikojaan pahasti pelkää. Luulenpa häntä taioissa tuiki
taitamattomaksi. Eivät ne koskaan ole tepsineet, eivät hänen
ennustuksensa toteutuneet. Ilkeys ja peloitus ovat hänen ainoat
taikansa.
-- Rientäkäämme siis linnaan!
-- Heti sinua seuraan. Mutta ensin tahdon kostaa kokemani monet
ruoskaniskut ja nälänhetket, tahdon kostaa heimoni kidutukset.
Tämän sanottuaan Piesko kantoi yhden kyykäärme-häkeistä Nunnuksen
majaan, avasi häkin oven ja riensi ulos majasta, sulkien sen oven
jälkeensä. Laakealla kivellä olevan kahden käärme-häkin ovet hän
niinikään avasi.
-- Matakoon nyt kyidensä seassa kun palaa kotia, hän virkkoi
mennessään.
Sitten he alkoivat astua metsää päästäkseen huomaamatta vainioiden
ulkolaidalle, sieltä jatkaakseen kulkuansa linnaan.
-- Milloin luulet meidän saapuvan perille? kysyi Ervi.
-- Aurinko kallistunee lounaaseen, kun saavumme linnaan. Emme voi
kulkea suorinta tietä.
Ervi hengitti jo vapaammin, kun Nunnuksen kamala asunto oli matkan
päässä.
Pieskon mieli tuntui tavattoman kevyeltä. Jo monasti hän oli aikonut
paeta Nunnuksen luota ruoskaa ja nälkää kärsimästä. Mutta uuden
toimeentulon puute -- ken olisi huolinut Noidan orjasta -- ja
epävarmuus minne suunnata kulkunsa olivat yhä lykänneet tuonnemmaksi
tämän aikeen toteuttamisen. Jos orjanolo kerran oli hänen kohtalonsa,
niin saattoipa hän muualla maailmassa löytää parempaakin orjantyötä
kuin kyykäärmeiden syöttäminen ja vartioiminen ja Nunnuksen saastaisten
paitojen huuhtominen -- moinen toimi soveltui korkeintaan ikäkululle
akalle, eikä nuorelle miehelle!
Ja ehkeivät kristityt häntä vangitseisikaan, kun hän tuli heidän
luokseen heimopäällikön tyttären oppaana ja suojelijana.
Näin iloinen ei Piesko muistanut lapsuudesta saakka olleensa. Hänen
teki mielensä leikata itselleen pajupilli ja soitella ilonsa ilmoille.
Mutta hän muisti ettei nyt sopinut soittaen kulkea. Hän lykkäsi siis
ilonpurkauksensa toistaiseksi ja riensi vaieten Ervin kanssa eteenpäin.
Aamu alkoi jo valjeta, ja kiiltomatojen hohde himmeni.