Liiviläiset olivat siirtyneet lähemmäksi kylää juhla-ateriaa syömään.
Kaikki olivat poistuneet, niin ettei Alobrandille ja Atsolle edes oltu
jätetty vartijaa. Se olisikin ollut turhaa, sillä olivathan he
rautavitjoin kiinnikahlehditut tammen runkoihin.
Atso tunsi nyt vasta täydesti kipeän haikeutensa. Tänne heimonsa luo
hän oli vuoden ajan halannut, ja nyt kun hän viimein oli päässyt
kotitienoille, hänet otettiin tylysti vastaan ja vangittiin puuhun. Isä
oli kuollut... Ervi toisen omana... ehkä hän oli Atson unhoittanut...
ehkei ollut Atsoa koskaan rakastanut...
Kumean kalvava suru painoi hänen mieltänsä ja hän tunsi saaneensa
poveen syvän haavan. Mutta hän ei vaikeroinut eikä valittanut. Hänen
päänsä vaipui rinnalle ja hän oli raukea ja masentunut.
Alobrand huomasi hänen masennuksensa ja puhutteli häntä:
-- Teimme varomattomasti kun tulimme juhlaan. Parempi olisi ollut jäädä
Gervederin taloon ja siellä pysyä jonkun aikaa piiloittuneena.
-- Emme olisi kuitenkaan voineet kauan pysyä piilossa. Meidät olisi
huomattu ja meitä olisi ehkä epäilty vielä enemmän.
Alobrand ihmetteli Atson tyytyvää ja alistuvaa mieltä. Hän oli
odottanut että hänen tunteensa olisivat olleet kapinalliset ja että hän
ehkä pakollisesti olisi kieltäytynyt opastamasta liiviläisiä linnan
salaovelle. Mutta nyt hän huomasikin miten maltillinen, miten tyyni
Atso oli. Hän sanoi:
-- Äskeinen uskollisuutesi minua liikuttaa. Teit hyvän teon.
-- Sinua en voi pettää. Hoidit haavojani ja puolustit minua
vankilassani. Vapautit minut tyrmästä. Olisin huono mies, jos olisin
sinulle uskoton. Ennemmin annan henkeni, kuin sinut petän.
Hänen järkähtämätön kiitollisuutensa ja uskollisuutensa sai Alobrandin
heltymään. Hän tuli avomieliseksi ja tunsi tarvetta puhua itsestään ja
menneisyydestään:
-- Kun onnettomuus minua kohtaa, ajattelen aina mikä voi kiinnittää
minua elämään ja antaa sille arvoa silloinkin, kun kaikki tuntuu
raukeavan. Ja huomaan että se on luonnon ihanuus ja elämässä kohtaamani
hyvät sydämet.
-- Oletko kohdannut monta hyvää sydäntä elämän polulla?
-- En varsin monta. Useat ovat olleet laimeita, toiset häijyjä. --
Kuule mitä kerron. -- Nuorena rakastin naista. Hänellä oli herttaisen
hyvä sydän. Hän lahjoitti minulle pojan, jonka syntymä riisti häneltä
itseltään hengen. Tämä poika kasvoi ja kukoisti. Hän oli nuori ja
kaunis kuin sinä. Hänkin oli nuorukaisena hyvä, mutta myöhemmin hän
joutui maailmalle, vajosi sen turmelukseen ja hylkäsi isänsä. Surin
häntä kauan, kaihosin häntä kauan, kunnes elämä lopulta puudutti
suruni. Nyt on elämä lahjoittanut minulle toisen pojan, hyvän ja
uskollisen. Siitä tunnen puhdasta iloa.
-- Atso on alhaisarvoinen sinun rinnallasi.
-- Sydämesi hyvyys ja uskollisuus on minulle kultaa kalliimpi.
Uskollisuutta en ennen ole maailmassa kohdannut. Sinun luonnonraikas
sydämesi on saanut minut siihen uskomaan.
Sinervä hohde verhosi tammikon. Etäällä välkkyi joenpinta. Heinäsirkat
soittivat syyssoittoaan, ja rannalta kuului kahlaajalinnun hieno
huiluääni.
Yö oli jo myöhäiseen kulunut, juhlaräyhinä oli vaiennut. Äkkiä kuului
metsästä hiljaista risahdusta. Ervi tuli vankeja tervehtimään. Hän toi
heille virkistävää simajuomaa ja leipää.
-- Olette uupuneet ja iltaruuatta. Ei kukaan ole teitä ajatellut.
-- Syöksyt vaaraan tulemalla luoksemme ja tuomalla meille ruokaa,
virkkoi Alobrand.
-- Tahdon auttaa teitä ja koetan teidät pelastaa. Ylo on
juhlajuomingeissa. Hän ei ole poistumistani huomannut. Teitä uhkaa
paljon suurempi vaara. He ovat päättäneet uhrata teidät manalan
jumalille. Nunnus heitti arpaa ja Ylo kiihoitti mieliä.
Ervi oli hengästynyt ja hän vallan pelästyi, että oli näin pian saanut
tämän kauhean sanotuksi. Mutta hänen suuri tuskansa ja kiireensä oli
hänet siihen pakoittanut.
Alobrand oli aavistanut etteivät liiviläiset hyvää tarkoittaneet
sitomalla heidät puihin. Mutta näin pitkälle hän ei ollut odottanut
heidän raivonsa menevän. Hän ei voinut sitä oikein uskoa:
-- He ehkä meitä vaan peloittavat toivoen pakoittavansa meitä
ilmaisemaan linnan salaisuuksia.
-- He tarkoittavat täyttä totta. Jo huomisiltana he aikovat teidät
roviolla polttaa. He iloitsevat siitä, ettei tarvitse uhrata ketään
heimon nuorista sotureista, ja luulevat uhria kahta tehoisammaksi, kun
kristitty pappi samalla uhrataan. Näin he luulevat manalan jumalien
täydelleen leppyvän. -- Mutta minä en lepää, koetan teidät pelastaa.
Annan Nunnukselle lahjoja, jotta hän muuttaisi uhrimääräyksen. Annan
hänelle vaikka kaikki kultakoristeeni ja helmeni, jos hän suostuu.
-- Nunnukselta ei ole suuria toivomista, virkkoi Alobrand. Hän on
armoton, eikä oman maineensa vuoksi ole peruuttava uhrimääräystä.
Ainoa, jolta voisi saada apua, olisi Gertrud, linnanneiti. Hän ehkä
voisi taivuttaa isänsä, linnanpäällikön, tuomaan sotajoukkonsa tänne
meitä vapauttamaan. Mutta sekin on turha toivo. Olemmehan paenneet
linnasta, eikä linnanpäällikkö pidä meitä sen arvoisina, että tahtoisi
meitä pelastaa.
-- Hyvin teet, kun koetat meitä auttaa... sanoi Atso. Hän olisi
tahtonut sanoa vielä enemmän, mutta sanat takertuivat kulkkuun.
-- Nyt jääkää hyvästi, joka hetki on kallis, minun täytyy rientää...
-- Hyvästi Ervi, siunatkoot sinua elämän hyvät voimat... lausui
Alobrand hänen jälkeensä.
Ervi oli jo vetänyt huntunsa kasvoille ja aikoi poistua, mutta palasi
vielä Atson luo ja kuiskasi:
-- Mieleni ja sydämeni ovat pysyneet sinulle uskollisina. Mutta heimo
pakoitti minut menemään vaimoksi Ylolle. Hänet aiotaan valita
heimopäälliköksi isän jälkeen. Sanottiin että sinä olit sortunut
sotaan, mutta minä en sitä uskonut, kun en löytänyt ruumistasi
taistotantereelta. Isäsi ruumis löydettiin, ja hänen hautansa täytin
kukkasilla. -- Sinun muistoasi olen säilyttänyt pyhänä. Juhlina olen
sinua ajatellen koristanut majani kauneimmilla kukilla. -- Mutta nyt
kannan Ylon lasta sydämeni alla. Maailma pakoitti minut lemmettömään
avioon ja kylmän uskollisuuden pauloihin.
Itku tukahutti hänen äänensä, hän verhosi kasvonsa ja poistui.
Atso oli saanut lieventävää voidetta kirvelevään sydänhaavaansa.
Rauhallisempi tunne laskeusi hänen mieleensä. Ervi oli häntä
uskollisesti rakastanut...
Oudot tunteet kuohuivat Alobrandin sisällä. Huomisiltana heidät siis
roviolla poltettaisiin. Selittämätön heikkous valtasi hänet ensin,
hänen tätä ajatellessaan. Odottava suunnaton ruumiillinen tuska tuntui
hänestä luonnottomalta ja järjettömältä. Miten saattoikaan ihminen
toista näin kiduttaa? Kuinka luonto, kätkien niin paljon vienoa ja
kaunista, saattoi ajattelevassa ja tuntevassa olennossa kasvattaa näin
petomaista julmuutta ja säälimättömyyttä ihmisveljeä kohtaan ja oman
sydämensä julmuuden siirtää tuntemattomiin jumaliinsakin?
Ja hänen mielessään sukelsi taas esiin kysymys, kuinka ihmissydämestä
voisi poistaa tuon yliluonnollisuuden kummittelevan ja harhaan vievän
taikauskon, joka vääristää ja rääkkää elämää... Miten ihmismieliä voisi
valistaa ja miten sydämet saada paremmiksi?
Lopulta hän tunsi voimiensa uupuvan ja ajatuksensa väsyvän. Hänet
valtasi avuttomuuden ja kaikkien ponnistusten turhuuden tieto. Hän
tunsi välttämättömyyden rautakouran, hän luopui selittämästä
selittämätöntä. Hän ei enää ajatellut huomisillan kauheata kidutuksen
hetkeä. Eihän sitä voinut kestää kauan. Ja sitten oli selviävä elämän
häälyvä ja houkutteleva arvoitus, tai oli sen selvitys vajoava ijäiseen
yöhön. Silloin loppuivat turhat pyrkimykset, silloin oli raukeava
järjetön kärsimys...
Alobrand katsahti Atsoon. Väsymys ja uni olivat hänet vallanneet.
Aamuyön tähdet kirkastivat hänen kasvonsa, jotka säteilivät rauhaa.
Tämän luonnonlapsen hiljainen, valitukseton mukautuminen kohtaloonsa
ylensi Alobrandin mieltä, ja hän tunsi itse olevansa tyyni ja päätti
koettaa horjumatta alistua välttämättömyyteen.