Suljettuaan jälkeensä linnan sala-oven ja kiivettyään varovasti alas,
nojaten muurin halkeamiin ja esiin törröttäviin kiviin, riensivät
Alobrand ja Atso linnakummun rinnettä alaspäin ja pyrkivät mitä
joutuisimmin lähellä olevaan metsikköön. Nyt oli pahin vaara ohi.
Linnasta päin ei näkynyt takaa-ajajia. Heidän pakoaan ei siis vielä
oltu huomattu. Ja oltuaan suuren jännityksen alaisina ja juostuaan
nopeasti he tunsivat tarvetta hetken aikaa levähtää, ennenkuin
jatkoivat pakoretkeään.
Atso tahtoi riisua päältään munkkikaapun, jonka Alobrand oli hänelle
antanut valepuvuksi, ennenkuin hän oli poistunut puutarhamajasta. Mutta
Alobrand sanoi:
-- Älä vielä riisu kaapua. Sillä valkea takkisi loistaa kuutamossa ja
voisi opastaa takaa-ajajia luoksemme, jos pakomme linnassa huomataan.
Kauan he eivät malttaneet viipyä metsikössä, vaan kun pahin hengästys
oli ohi, he läksivät pakoretkeään jatkamaan. He kulkivat kumarassa ja
pysähtyivät joskus puun juurelle tai kiven taa kuuntelemaan. Ei mitään
askeleita kuulunut. He rupesivat jo hengittämään tyynemmin.
Kaukaa kuului sirpin hiontaa. Niittäjät eivät siis voineet olla aivan
etäällä. Sentähden oli varovaisinta tehdä polvi Väinäjoen rannalle ja
sitä tietä kiertää liiviläiskorpeen.
Saavuttuaan joenrannalle saattoivat he jo hiljentää kiireensä. Ja nyt
vasta oli heillä molemmilla aikaa ajatella vapautuksen iloa.
Näkörajalla haamoitti Ykskylän linnan tumma möhkälekuva -- nuo synkät
muurit, jotka niin kauan olivat vanginneet heitä molempia. Vieressä
juoksi Väinäjoen viileä vesi, ja edessä kohosi syvä korpi, joka huokui
yön rauhaa ja kuiski tulevaisuuden lupauksia.
Oli jo puoliyö kun he saapuivat liiviläiskorpeen. He eivät kuitenkaan
heti pysähtyneet korven laidalle, vaan seurasivat joen rantaa
kauemmaksi synkeikköön. Viimein aukeni heidän eteensä rantanurmikko,
jota tiheät pensaat ja korkeat hongat ympäröivät. Korpi kohosi
ympärillä pimeänä seinänä, estäen kuun valaisemasta. Ainoastaan
aukealle nurmikolle lankesi sen hohde, ja tämä valaistu paikka tuntui
ikäänkuin kehoittavan pakolaisia lepäämään vihreille ruohopatjoille.
Siihen he laskeutuivatkin istumaan. Paikka tuntui olevan sopiva ja
turvallinen yönviettoa varten.
-- Tässä lepäämme yömme -- sanoi Alobrand. Vasta päiväsaikaan lähdemme
heimosi asuinsijoja etsimään.
-- Tähän aikaan ovat suuret kuunrukoilujuhlat -- huomautti Atso.
Tapaamme heimoni jumalankuvien luona vanhojen tammien juurella. Mutta
sinne on melkein päivä astumista.
Atso oli jo hetken aikaa katsellut kirkasta jokiveden virtausta. Äkkiä
hän riisui vaatteensa ja syöksyi uimaan. Hän ui siihen joen kohtaan,
missä virta oli vuolain ja missä pyörteet kiehuivat, tansittaen
kimaltelevia kehiään. Näytti siltä kuin nämä pyörteet olisivat
tahtoneet temmata Atson syvyyteen; toiste taas virta uhkasi viedä hänet
mukaansa. Mutta voimakkaan nuoren miehen jäntevät käsivarret mursivat
itselleen varman vaon pyörrepintoihin, ja tuossa hän jo pitkin
uimaottein palasi rantaan. Rannalla hän vielä moneen kertaan valeli
itseään vedellä. Terveyttä uhkuen hänen pitkän solakka vartalonsa
kohosi nurmelle. Pukeutuessaan hän virkkoi:
-- Sainpa viimein huuhdelluksi pois linnan taiat.
Alobrand oli huomannut kuinka suuri sisäinen tarve oli pakoittanut
Atson tähän puhdistuskylpyyn, miten virkistävä se hänelle oli ja kuinka
tyytyväiseltä hän nyt näytti. Hän ei ruvennut selittämään hänen
harhaluuloaan, vaan sanoi:
-- Olet huuhdellut pois menneisyyden synkeyden. Nyt olet vapaa ja
virkeä tulevaisuuden työhön.
Atso oli jo monasti ennen kuullut Alobrandin puhuvan siitä, että hänen
heimonsa hyväksi oli tehtävä paljon työtä, että liiviläiset oli saatava
luopumaan jumalankuvistaan ja verisistä uhreistaan.
Hän kysyi:
-- Aiotko hävittää tammikon jumalat?
-- Toivon heimolaistesi lopulta niin valistuvan, että itse hävittävät
ne.
-- Rakennatko sitten niiden sijaan hyvyyden hengen kuvan?
-- Hyvyyden henki ei kaipaa mitään puukuvia. Sen kuva ilmenee ihmisten
kauneissa teoissa ja luonnon jaloissa antimissa.
-- Tuota en tajua niin tarkoin kuin sinä. Mutta sinä olet Atsoa
viisaampi. Sinä sen ymmärrät. Atso näkee silmistäsi että puhut totta.
-- Sitä kuvaa en minäkään aina näe, enkä täysin tajua. Luonnon
riudutusvoimat sen usein upottavat elämän hyökyaaltoihin. Ja sydänten
pahat voimat ja ihmismielen järjettömyys sitä himmentävät.
He asettuivat nyt lepäämään pehmeälle nurmikolle. Kiireisen paon
jälkeen he olivatkin levon tarpeessa.
Virta keinutti vitkaan kaislikkoa ja valkeita lummekukkia. Metsä huokui
rauhallista yöhengitystään, ja sitä kuunnellessaan Alobrand tunsi
itsessään häiritsemätöntä sopusointua, tunsi syvää rakkautta suureen,
vapaaseen ja puhdistavaan luontoon.