Gertrudin rientäessä ruokakammiosta yläpuutarhaan, hänen sydämensä
sykki rajusti ja hän oli kovin hengästynyt. Ohimot polttivat entistään
kuumempina. Yläpuutarhaan saavuttuaan hän teki polven puutarhan ympäri
mutkailevaa polkua pitkin. Kun hän epäröivin askelin lähestyi Atson
majaa, näki hän hämmästyen, että sen ovi oli auki. Ja kuun valossa
saattoi hän selvästi huomata että majan asukas oli poissa. Miten
selittää tämä? Illalla ei ollut lupa päästää Atsoa ulos majasta. --
Oliko siis Westhard käyttänyt tilaisuutta hyväkseen linnaväen
poissaollessa kiduttaakseen Atsoa ja pakoittaakseen häntä sakramentteja
nauttimaan, ja oliko hän sitten sulkenut hänet kosteaan
kellarivankilaan?
Kauhea levottomuus ja samalla inhonsekainen viha valtasi hänet. Hänen
täytyi, maksoi mitä maksoi, ehkäistä tuo katala teko. Mutta kenen
puoleen kääntyä, nyt kun isäkin oli poissa, kenet saada auttajaksi?
Hädässään hän muisti nähneensä että vanha Herman oli jäänyt kotia, ja
hän alkoi juosta pihalle päin voidakseen edes Hermanin kanssa asiasta
neuvoitella. Mutta hän ei ollut ehtinyt monta askelta, kun hänen
eteensä pensaston takaa ilmaantui mustan kaapun peittämä olento. Se oli
Westhard. Gertrud piiloitti vaistomaisesti vaippansa laskoksiin
vehnäleivät, ja hänen teki mieli heittää mesiruukku kädestään, niin hän
pelästyi tätä yllätystä.
Westhard huomasi hänen hämmästyksensä ja näki hänen piiloittavan
liikkeensä. Nopeasti älyten hän arvasi millä toimilla Gertrud liikkui
puutarhassa, mutta hän muutti äänensä makeaksi, kuitenkaan voimatta
peittää ivaansa ja kiukkuansa:
-- Hoitelet liiviläisvankia, lapseni; ihmisystävällistä tekoasi
kiittäisin, ellei tuo liiviläinen olisi paatumisestaan ankaran
rangaistuksen ja katumustilan alainen.
Silloin Gertrud tunsi kaiken katkeruutensa, kaihonsa ja
tyydyttämättömän rakkautensa samalla kertaa niin voimakkaasti täyttävän
mielensä, ettei hän voinut hillitä itseään, eikä tunteitaan peittää.
Hän huudahti mielenliikutuksesta ja paheksumisesta vavahtavalla
äänellä:
-- Teette väärin näin pakoittamalla ja kiduttamalla toista ihmistä.
Jumala on teitä siitä rankaiseva. Linnanpäällikön tyttärenä vaadin
teitä päästämään hänet vapaaksi tyrmästä.
-- Rauhoitu, rauhoitu, lapseni -- kuiskasi Westhard. -- Istukaamme ja
jutelkaamme tyynesti.
Hän tarttui Gertrudin käteen ja veti hänet vieressä olevaan
seljapensas-majaan. Siellä hän pakoitti hänet istumaan viereensä. Hän
oli vähällä panna käsivartensa Gertrudin vyötäryksen ympäri, mutta kun
Gertrud teki epätoivoisen väistävän liikkeen, hän tyytyi puristamaan
hänen rannettaan ja toisella kädellään taputtamaan häntä olalle. Silmät
kiiluen rajusta intohimosta hän sanoi:
-- Sinulta, armas lapsi, en kuitenkaan voi kieltää mitään. Mutta et saa
olla niin ujo ja kylmä, ymmärrätkö, sinulla pitää olla minua kohtaan
enemmän luottamusta....
Hän lähensi päänsä melkein kiinni Gertrudin päähän ja näytti tahtovan
suudella Gertrudin hienohipiäistä poskea, joka kuolonkalpeana kuun
hohteessa oli vastustamattoman houkutteleva.
Mutta Gertrud kokosi kaikki voimansa ja sai sanotuksi kähisevällä
äänellä:
-- Jos ette päästä minua irti, huudan linnaväelle, että minua
rääkkäätte, kuuletteko?
Ja kun Westhard hänen epätoivoisesta äänenpainostaan ja vääntelevistä
liikkeistään huomasi että hän todella aikoi panna uhkauksensa
täytäntöön, hän hellitti hänen kätensä, virkkaen:
-- Teet väärin, lapseni, kun olet noin ujo rippi-isällesi... tahdoinhan
vaan puhua kanssasi sielunasioista...
Gertrud ei häntä kuunnellut, vaan pakeni lehtimajasta niin rajusti,
että hänen vieressään penkillä oleva simaruukku kaatui ja läikytti
melkoisen osan sisällystään Westhardin kauhtanalle. Ylipappi mutisi
itsekseen kirouksen ja rupesi kuivaamaan makean liiviläisjuoman
kastelemia kaapunhelmojaan.
Linnanpäällikön tytär oli sillävälin juosten kiiruhtanut pois
puutarhasta. Pihalla hän kohtasi vanhan Hermanin, joka tuli hänen
luokseen, vallan kuin olisi häntä odottanut. Hän pisti salaa Gertrudin
käteen kirjeen, kuiskaten:
-- Alobrand lähetti teille terveisensä ja käski minun antaa teille
tämän kirjeen.
Gertrud piiloitti kirjeen ja sanoi:
-- Satuloikaa hevoseni, Herman. Aion lähteä isäni luo vainiolle.
Odottaessaan hevosta hän meni sisälle, aukaisi kirjeen ja luki:
Alobrand Gertrud von Meindorfille.
Olen kirjoittanut tämän jäähyväiseni sinulle, rakas lapsi, sen
varalta, ettei minulla ennen lähtöäni olisi tilaisuutta sinua
tavata. Sinä olet ainoa ihminen, joka saattaa minua kaihoamaan
pakenemaani olopaikkaa. Sinua olen aina kaihomielin muisteleva.
Lähden nyt uutta vaikutusalaa etsimään. Atson otan toverikseni.
Hänen vankeutensa ja pakotilansa on luonnoton ja järjetön. Se
ei voi kantaa hyviä hedelmiä. Omin lupineni vapauttamalla hänet
en tee mitään väärää tekoa, vaan estän muita vääryyttä
harjoittamasta. Luulen hänestä saavani paljon apua työssäni
liiviläisten parissa. Hän on minulle uskollinen ja avunantoon
altis. Onhan hän heidän heimoaan ja voi siis hyvin olla
välittäjänämme. Mieleni on täynnä toiveita tulevan tehtäväni
onnistumisesta, vaikka kylläkin saatan erehtyä ja uneksia
liian kaunista, mikä ei koskaan toteudu. Mutta koska todellisuus
on niin ruma, tahdon nähdä kaunista unta, unissa samoilla
kaukaisille tuoksuville kukkakentille ja nousta huimaavan
korkeille ylängöille, joskin keskellä unikulkuani korkeuksilla
voin herätä ja syöksyä alas.
Saanko koskaan jälleen nähdä sinut -- siihen voi ainoastaan
tulevaisuus vastata. Sanon sinulle hyvästi ja toivon sinulle
sydämen rauhaa ja kaikkea hyvää.
Luettuaan tämän kirjeen Gertrud tunsi mielensä oudon raskaaksi ja
samalla tyyneeksi. Linna tuntui tyhjältä, yhtä tyhjältä kuin silloin,
kun äiti oli kannettu kappelin holviin. Rauhoittava oli kuitenkin se
ajatus, että Atso oli vapaa, oli päässyt Westhardin käsistä ja että hän
oli hyvässä seurassa.
Gertrud hillitsi esille pyrkivät kyynelensä, nousi ratsun selkään ja
läksi vainiolle, missä elonleikkaajat jo olivat täydessä työssä. He
niittivät ruista uutteran joutuisasti, mitkä sirpeillä, mitkä taas
miekanterillä. Toiset sitoivat niitetyt korret lyhteiksi, joita selässä
kantaen tai pitkiin seipäihin kiinnitettyinä kuljettivat rattaille ja
ratsujen selkiin. Linnanpäällikön tytär katseli kuutamossa välkkyviä
lyhteitä ja miekanteriä, mutta hänen mielensä samoili toisaalla.
Yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne hiipi häneen, ja hän antoi yhden
niittäjistä opastaa itsensä isänsä luo.
Huomattuaan Gertrudin paenneen, Westhard tunsi raivokkaan vihan
kuohahtavan sisällään ja nostavan veren päähän. Gertrud oli selvää
inhoa osottaen työntänyt luotaan hänen hyväilynsä. Hyvä. Hän oli osaava
kostaa. Atso oli ruoskittava nyt heti, linnanpihalla, ja Gertrudin
aikoi Westhard kutsua katsojaksi. Atso oli ruoskittava verille ja
pyörryksiin ja sitten oli hän suljettava kosteaan kellarityrmään ja
siellä herättyään uudelleen kidutettava.
Westhard meni vahtitupaan rääkkääjiä noutamaan. Ja kun hän heidän
seurassaan saapui Atson vankilamajan ovelle ja huomasi sen olevan auki
sekä vangin poissa, selvisi hänelle mikä oli tapahtunut. Hän kirosi
varomattomuuttaan jättää tuo ovi lukitsematta ja riensi alapuutarhan
muurissa olevalle salaovelle. Sen lukko oli rauta-aseella murrettu
rikki. Tätä ei kukaan muu kuin Alobrand ollut voinut tehdä.
Kaksi lintua oli siis päässyt lehahtamaan ulos häkistään. Ken olisi
ollut niin mieletön, että yöllä olisi lähtenyt niitä jälleen kiinni
pyytämään!