Täysikuun juhla oli koonnut liiviläisheimon korven syvyydessä olevaan
vanhaan tammikkoon. Keskellä tammikkoa oli avoin paikka, joka ulottui
aina Väinäjoen rantaan asti. Kookkaimman tammen juurella oleva
sammakonkasvoinen puujumala, jonka paksua kaulaa koristivat kalliit
kultavitjat, tuijoitti suurine lasista tehtyine silmineen kirjavaan
liiviläisjoukkoon. Se näytti yliluonnollisen mahtavalta tammien väliin
viritettyjen tulien valossa.
Jumalankuvan jalkojen juuressa istui punaisen huopamaton peittämällä
pölkyllä Nunnus, liiviläisten noita ja uhrimenojen ohjaaja. Hänellä oli
laihoissa suonikkaissa käsissään käyräpäinen johtajasauva. Hänen päänsä
oli melkein kokonaan kalju, ainoastaan niskasta ja ohimoilta riippui
valkeita hiustöyhtöjä. Avara valkea viitta verhosi hänen luisevia
jäseniään.
Vastapäätä häntä, suuren tammen juurella, niinikään punaisen verhon
peittämällä pölkyllä istui heimon vanha päällikkö, Vietso. Hänen
hopeanharmaa tukkansa valui pitkänä hartioille. Hänellä oli yllä
tummansininen kultaheloilla koristettu viitta. Suuren lautakilpensä hän
oli laskenut jalkojensa juureen. Vallan hänen vieressään istui hänen
kaunis tyttärensä Ervi. Noidan ja heimopäällikön ympärille olivat muut
liiviläiset ryhmittyneet, ja heidän moniin satoihin nouseva kirjavan
juhlapukuinen joukkonsa levisi kauas yltympäri korven avaraan
pilarimajaan. Soturien lautakilvet lepäsivät tammien juurella
osoitteeksi, että tässä vallitsi rauhanhetki.
Mutta täysikuun juhlasta huolimatta vaati ankara sota-aika yhteistä
neuvoittelua.
Dabrel, heimon vaikutusvaltaisimpia miehiä, puhui:
-- Sotaonni on kääntynyt; tuho uhkaa heimoamme, ellei voitto meitä pian
suosi. Mihin tuumaan on ryhtyminen, heimon miehet?
-- Tuumaan on jo ryhdytty -- huomautti Vietso. -- Eilisiltana sytytimme
korvessa leimuavan rovion muka lähdön merkiksi. Nyt on meidän
odottaminen kunnes vihollinen lähtee linnasta ja etenee kauemmaksi
tasangolle tai korpeen asti. Silloin vasta on sopiva hetki karata hänen
kimppuunsa.
Samassa saapui paikalle Ylo, huima ja voimakas mies, jota yleisesti
katsottiin tulevaksi heimonpäälliköksi. Hän oli muutamien asekumppanien
seurassa ollut metsällä juhla-ateriaksi otusta kaatamassa.
Hän huudahti, heittäen jousensa tammen juurelle:
-- Jalo saalis on kaadettuna: suuri haarasarvinen hirvi loikoo tuolla
metsässä. Siinä päällikön pöytäkunnalle juhlaruokaa!
Joukosta huudettiin:
-- Terve saaliinkaatajamme, terve Ylo sankarimme!
Ylo jatkoi:
-- Kuulkaa mitä näin kiertäessäni korven laitaa kotia päin!
-- Kerro, kerro! kehoittivat kaikki.
-- Suurella ruispellollamme niittävät kristityt viljaa. Sirppien
asemesta käyttävät miekkojaan.
Kansa murisi ja huusi:
-- Manalan jumalat heidät kirotkoot!
Tähän virkkoi Ylo:
-- Nuo koirat hätyyttävät meitä omilla asuinsijoillamme ja tahtovat
pakoittaa meitä jumalistamme luopumaan. Nyt he pimeän tultua hiipivät
vainioillemme ja varastavat viljamme.
-- He varastavat hikemme ja vaivamme hedelmät, sanoi Dabrel.
-- Jo viime yönä he varmaankin ovat niittämisensä alkaneet, sillä avara
peltoala on jo sänkenä. Ylös siis koko heimon väki, aseet käteen ja
taistelemaan tätä hornan väkeä vastaan, huusi Ylo.
Nuoret soturit, jotka ihailivat Yloa ja jotka jo melkein pitivät häntä
päällikkönä, tempasivat lautakilpensä ja aseensa ja kokoontuivat Ylon
ympärille.
Mutta vanha Vietso nousi silloin arvokkaana istuimeltaan:
-- Kenellä täällä on sodan ja rauhan johto? Aseet pois, sanon minä.
Varomatonta ja mieletöntä olisi näin valmistamatta antautua taisteluun
voimakkaan vihollisen kanssa.
-- Odottaessamme he ryöstävät meiltä viljamme, huomautti äkäisenä
Dabrel.
-- Otamme heiltä viljamme takaisin, kun annamme heidän pahaa
aavistamatta lähestyä korpea ja sitten äkkiä karkaamme heidän
kimppuunsa.
Gerveder, sävyisän näköinen soturi, virkkoi:
-- Heimopäällikkö on oikeassa; nyt ei ole sopiva hyökkäyshetki.
Täysikuunjuhla on rauhanjuhla.
Ylo oli puoliääneen keskustellut nuorten soturien kanssa. Nämä
rupesivat murisemaan ja nostamaan melua.
Silloin Nunnus karkasi pystyyn ja ärjäisi:
-- Vaiti! Ken rohkenee nostaa riitaa jumalankuvan edessä? Heretkäätte
mylläkästänne, kautta manalan jumalien!
Taikauskoinen pelko ja kunnioitus kuvastui liiviläisten silmissä noidan
puhuttua. Melu taukosi, ja soturit hellittivät aseensa.
Joen rannalta kuului torventoitotus, joka kutsui pilven takaa
kohonnutta täysikuuta rukoilemaan. Nunnus löi sauvallaan kolmasti
noitarumpuun, ja koko koollaoleva heimo kumartui maahan asti tammien
lomitse pilkoittavaa kuuta rukoilemaan.
Kun kuuta oli tervehditty, asettuivat liiviläiset entisille
paikoilleen. Simanlaskija Ontroppi, makean juoman lihoittama vanhus,
rupesi suuresta tynnyristä kaatamaan simaa haarikkoihin. Ensimäinen
haarikka ojennettiin Vietsolle, ja sitten alkoivat haarikat kulkea
kädestä käteen. Nuoret lauloivat:
Mettiäisen karvasäären
Kukkakentiltä kokoomat
Makeaiset tuoksuavat
Simatulvat läikkyväiset
Suonissamme syöksähtävät,
Joka jänteen jännittävät
Mielet intoihin ylentäin,
Kehoittaen karkelohon,
Limoitellen lemmenleikkiin.
Laulun tauottua Dabrel kääntyi Nunnuksen puoleen kysyen:
-- Mikä on sinun ajatuksesi sotahankkeistamme? Mitä sinä neuvot,
tietäjä?
-- Neuvon vasta sitten, kun olen tiedustellut enne-eläinten
viittauksia.
Syvä hiljaisuus vallitsi nyt. Täynnä pyhää pelkoa katselivat kaikki
noitaa.
-- Mene siis ennekäärmeiltä merkkejä saamaan, kehoitti Dabrel.
Nunnus löi taas kolmasti noitarumpuunsa ja lähti juhlallisen näköisenä
astumaan asunnolleen synkeikköön.
Hänen lähdettyään alkoivat nuoret miehet nylkeä hirveä ja leikellä sen
lihoja vartaaseen pantaviksi. Simahaarikat kiertelivät vielä, mutta
niitä ei maisteltu yhtä ahkerasti kuin äsken. Jännityksellä kaikki
odottivat Nunnuksen paluuta.