Gertrud oli ikkunasta katsellut elonleikkaajien lähtöä. Yhteen kotvaan
oli hän tuntenut halua ratsain lähteä niittäjien mukaan. Mutta sitten
oli yksinäisyyden kaipuu vienyt häneltä tämän halun, ja hän jäi kotia
omien tunteidensa seuraan.
Linnanpäällikön avarat huoneet olivat nyt aivan hiljaiset. Seuraneiti
oli Gertrudin pyynnöstä poistunut. Gertrud katseli himmeän lampun
valaisemassa salissa äitivainajansa öljykuvaa. Jos hän vielä olisi
voinut painaa päänsä äidin povelle ja siinä itkeä kaiken kaihonsa! Äiti
olisi ehkä häntä ymmärtänyt, olisi häntä neuvonut ja tukenut.
Mutta äidin silmät katsoivat häneen liikkumattomina ja avuttomina, ja
pian muut öljykuvat tuntuivat Gertrudista vaikenevalta joukolta, joka
kylmänä tuijoitti häneen linnansalin synkiltä seiniltä.
Olo salissa kävi Gertrudista kolkoksi. Kevein askelin hän sieltä
poistui, mutta hänen askeltensa kaiku kumisi vahvana ja vastasi
moninkertaisena avaran huoneen muureista. Hän meni omaan huoneeseensa
ja asettui paksujen muurien muodostamaan ikkunakammioon, mistä näköala
aukeni liiviläiskorven vastakkaiselle puolelle. Siinä hän usein
ennenkin oli vaipunut katselemaan avaraa maisemaa: Väinäjoen viljavaa
laaksoa ja syvien metsien reunustamaa taivaanrantaa. Joen vesi kiilsi
kuutamossa, puiden varjot olivat mustat, ja etäisyys näytti
läpitunkemattoman pimeältä ja salaperäiseltä.
Gertrudin ohimot vavahtelivat kuumina, ja hän painoi otsaansa kylmää
kiviseinää vastaan. Jo kauan oli hän mielessään kantanut tuota suurta
ja voimakasta tunnetta, kantanut sitä salaa ja lohduttomasti. Ensin,
kun se oli herännyt, hän ei sitä ollut ymmärtänyt; hän oli sitä
pelännyt ja karttanut. Hän oli pitänyt sitä mielettömänä ja oli
itsekseen sitä hävennytkin. Mutta se oli juurtunut yhä syvemmälle, se
oli kasvamistaan kasvanut, ja nyt se jo täytti koko tunne- ja
ajatuselämän. Yksinäisyys isänkodissa oli sitä ravinnut ja mielikuvitus
oli sille antanut väkevät lentimet. Ja nyt se oli hänen edessään
entistään selvempänä tuo oudon kietova ja hurmaava kuva: Solakan pitkä
ja jäntevä vartalo, vaalea tukka ja uskolliset sinisilmät, kirkkaat
kuin lapsella. Ne silmät -- mikä runo, mikä luonnontenho! -- Gertrud
oli kerran ratsuretkellään korvessa nähnyt purovettä juovan
metsäkauriin, sirojäsenisen, hohtosilmäisen. Huomattuaan oudon vieraan
se oli siihen katsahtanut puoleksi pelokkaana, puoleksi ihmetellen, ja
sitten se oli rientänyt pois korven syvyyteen. -- Atson katseessa oli
tuota samaa ihmettelevää, tuota suuren korven salaperäistä raikkautta,
joka oli heijastunut Gertrudin sieluun, sitä suloisesti vilvoittaen,
mutta jäljestäpäin polttaen.
Kappelissa oli Gertrud Atsoa katsellut; hän oli unhoittanut messun ja
rukoukset. Usein oli hänen jumalanpalveluksen loputtua tehnyt mieli
puhua Atson kanssa, sanoa hänelle että hän soi hänelle hyvää ja että
paheksui sitä pakkotilaa, jossa häntä pidettiin. Mutta kainous ja
huomionherättämisen pelko oli hänet tästä aikeesta pidättänyt. Nyt hän
ei enää kauempaa voinut olla Atsoa kohtaamatta ja puhuttelematta. Nyt
hän oli voittava ylpeytensä ja kaikki arvelunsa ja oli lähtevä Atson
vankimajalle hänen kanssaan puhumaan, näkemään hänen silmiänsä ja
kuulemaan hänen äänensä pehmeätä, mutta miehekästä kaikua. Ja hän oli
sanova että aikoi rukoilla isäänsä päästämään Atson tyrmäpakosta ja
omantunnon kahleista. Näin hän oli ilmaiseva, etteivät kaikki linnassa
olleet välinpitämättömät Atson kohtalosta.
Mutta miten ensin puhutella liiviläistä, miten asettaa sanansa ja
peittää äänensä värähtävää liikutusta? Miten selittää että hän näin
iltahetkenä hiipi yläpuutarhan vankilamajalle, yksin, hän, linnanneiti,
päällikön tytär? -- Selitykset saisivat jäädä antamatta, ääni saisi
värähdellä. Eihän silmä kuitenkaan voisi valehdella, se ei voisi
peittää, että Gertrud rakasti -- hehkuvasti ja mielettömästi, niin
sokean luottavasti, että olisi voinut hylätä isänkodin ja seurata Atsoa
ulos maailmaan, liiviläiskorpeen ja keskelle hurjia pakanalaumoja.
Ulos maailmaan! Mitähän, jos hän nyt iltavarjojen levitessä ja linnan
ollessa melkein autiona, olisi päästänyt Atson vapauteen! Mitähän, jos
olisi seurannut häntä minne hän tahtoi hänet viedä! Mitähän, jos hän
olisi hylännyt isänkodin, vakautuneet olot, ja paennut liiviläisten
pariin viettämään luonnonkansan rauhatonta elämää!
Ei, ei. Sitä hän ei ainakaan nyt voinut tehdä. Saattoihan Atso työntää
hänet luotaan, kammoten paeta voittajansa ja vihollisensa tytärtä.
Nyt heräsi hänessä jalomielinen ajatus avata Atson vankila ja
alapuutarhan muurissa olevasta salaportista päästää hänet vapauteen.
Kuinka kiitollinen Atso siitä olisi, kuinka selvästi hän silloin
huomaisi, että Gertrud häntä suosi, lahjoittaessa hänelle arvokkaimman
lahjan: vapauden! Mutta sitten Gertrud taas tunsi itsensä liian
heikoksi täten luopumaan hänestä ja ehkä ainaiseksi menettämään hänet
silmistään.
Atson luo siis nyt! Nyt oli sopiva hetki. Toiste ehkei tilaisuutta
tarjoutuisikaan. Ja kuitenkin, miten löytää käynnilleen luonnollinen
aihe?
Hän mietti hetken, nousi nopeasti ja näytti saaneen sopivan tuuman. Hän
otti pitkäkaulaisen polttosaviastian ja riensi kellariin. Siellä hän
täytti saviastian simalla siitä suuresta simatynnyristä, joka viime
taislelussa oli liiviläisiltä ryöstetty. Sehän oli Atson oman heimon
juomaa ja oli siis oleva hänelle kuin kotitervehdys. Ruokakammiosta
Gertrud otti pari nisukakkua. Nyt hän oli keksinyt luontevan tekosyyn:
Muiden lähdettyä elonkorjuuseen, he luultavasti olivat unhoittaneet
viedä Atsolle iltaruokaa, ja sentähden hän, Gertrud, tuli sitä tuomaan.
Nyt oli hänellä aihetta kolkuttaa ovelle ja puhutella Atsoa oven
ruokalävestä.