Illan suussa istuivat linnanpäällikkö Konrad von Meindorf ja ylipappi
Westhard linnan alapuutarhassa. Westhard oli ollut päällikön
päivällisvieraana, ja päivällisen jälkeen olivat isäntä ja vieras
siirtyneet puutarhaan juomaan.
-- Viini on sentään jaloa juomaa! Syödessä se kotitekoinen olut vielä
menettää, mutta juomingeissa viini on välttämätön. Maljanne, Westhard!
Linnanpäällikkö tarttui korkeaan hopeapikariinsa ja kilisytti sitä
vieraansa pikariin.
-- En moiti oluttannekaan. Onpa se voimakasta ja hyvänmakuista, ja kun
tyttärenne Gertrudin valkeat ja kauniit kädet sitä haarikkaan kaatavat,
se maistuu kahta paremmalta.
-- Kas vaan, olette monipuolinen. Olen huomannut teidät lujaksi Herran
mieheksi ja taitavaksi sotajuonten keksijäksi. Tänään näin että
mestarillisesti osaatte seurustella kauniimman sukupuolen kanssa.
-- Munkkikaapu ei sulkene pois kohteliaisuutta, ritari von Meindorf.
Minä varsinkin koetan teidän kodissanne seurustella rippilapseni
kanssa tuttavallisesti, jotta hän vapautuisi ujoudestaan ja
pelokkaisuudestaan.
-- Ei ole kumma, että hän on hieman ujo, onhan hän vielä niin nuori ja
niin vähän aikaa käynyt luonanne rippitunnustuksella.
-- Olette oikeassa, ritari. Mutta tuntuu siltä kuin hän ei olisi
aivan avomielinen rippi-isälleen. Ja ymmärrätte ettei mitään
peitteleväisyyttä ja jäykkyyttä saa olla meidän välillämme.
Juomatoverukset ottivat taas pikareistaan aimo siemauksen, ja heidän
punoittavat kasvonsa todistivat että he jo olivat ahkerasti niiden
sisällystä viljelleet.
-- Voitte muuten olla varma siitä, että tyttärenne ajoissa joutui pois
Alobrandin käsistä. Sillä tuo mies on täynnä vääräoppisuutta ja harhaan
vieviä haaveiluja, ja villitsee kaikki, joita pääsee opettamaan.
-- Luulen että häntä liian ankarasti tuomitsette. Hänellä tosin kuuluu
olevan omituiset mielipiteensä, mutta mies on muuten lempeä ja sävyisä.
Westhard kiivastui:
-- Tuon näennäisen sävyisyyden alla piilee kavala piru. Silloin kun
vielä puhuin hänen kanssaan uskonasioista, huomasin että hän on
vaarallinen kirkon vihollinen. Päällepäätteeksi hän puolustaa
liiviläisiä, kehoittaa lempeyteen heitä kohtaan. Ja kuitenkin on
päivänselvää, että ainoastaan verinen ankaruus voi pehmittää nuo
paatuneet pakanat. Ei, uskokaa minua ritari, emme edisty suurissa
valloitus- ja käännytyspuuhissamme, ellemme syrjäytä kaikki eri lailla
ajattelevat.
Konrad von Meindorf oli tottunut taipumaan Westhardin voimakkaan tahdon
alle. Taistelussa hän oli häikäilemätön, mutta ennen hyökkäystä hän
aina kuunteli viekkaan Westhardin neuvoa. Sitäpaitsi hän häntä pelkäsi,
Westhard kun oli varsin hyvissä kirjoissa piispan tykönä, jonka kautta
oli yhteydessä paavinkin kanssa. Välejä tällaiseen mieheen ei sopinut
hevin rikkoa. Päällikkö peräytyi siis ja virkkoi:
-- Olette oikeassa. Tehtävämme vaatii yksimielisyyttä ja ankaruutta.
Hän katsoi tätä sanoessaan arasti Westhardiin, tietäen kuka oli
ankaruuden oikea edustaja.
Tällävälin oli ilta ruvennut hämärtämään, ja kuu nosti punertavan
kehänsä linnanmuurin laidalle. Palvelijat toivat soihtuja ja istuttivat
ne isäntänsä läheisyyteen. Tämä täytti pikarit viinillä, Westhard
tarttui pikariinsa ja huudahti:
-- Juokaamme tulevan hyökkäyksemme malja!
Heidän juotuaan hän jatkoi:
-- Odotan jännityksellä piispan vastausta seikkaperäiseen selontekooni
viime kahakasta. Epäilemättä kirkon johtavien henkilöiden huomio on
kääntyvä meihin tämän suuren voittomme johdosta...
Hänen puheensa keskeytyi siitä, että puutarhaan syöksyi muurinvartija;
tämä kertoi, että liiviläiskorven yläpuolelta näkyi punainen hohde.
Westhard kavahti pystyyn ja riensi linnanpäällikön seuraamana pihalle
ja siitä muurille. Taivaan reuna yläpuolella korpea punoitti todella.
Hohde oli vahva ja leimuava kuin suuren tulipalon heijastus. Westhardin
kasvojen ilme oli käynyt jänteväksi ja punnitsevaksi.
Hän kääntyi linnanpäällikön puoleen:
-- On hyvin mahdollista että pakanat pelkäävät uutta hyökkäystä meidän
puoleltamme ja että siirtyvät kauemmaksi, ennen lähtöään polttaen
majansa. Mutta on yhtä mahdollista, että tämä on pelkkä juoni, jonka
tarkoitus on pettää meitä ja houkutella meitä vähin joukoin ja asein
ulos linnasta.
-- Meidän tulee olla varuillamme.
-- Niin tulee. Ja lisäksi on meidän käyttäminen hyväksemme tätä yötä
niittääksemme pakanain viljaa. Pian ehkä vakavammat toimet meidät siitä
estävät. Toisten niittäessä, toiset tähystelevät korpeen päin, aseet
kädessä, ja torjuvat, jos tarpeellista on, vihollisten hyökkäyksen.
-- Epäilemättä olette oikeassa siinä, ettei enää sovi lykätä
tuonnemmaksi elonleikkuuta. Tänä iltana se on alkuun pantava, ja jos
pakanat pysyvät korvessa, huomisiltana jatkettava. Kuu valaisee
vainiota ja helpoittaa niittäjien työtä.
He antoivat paikalle saapuneille vartijoille ja sotureille käskyjään.
Hetken kuluttua alkoi kappelin kello soida. Westhard ja linnanpäällikkö
olivat asettuneet ylös päällikön asuntoon johtaville leveille
kiviportaille, heitä ympäröi loimuavia soihtuja kantava
palvelijajoukko, ja he odottivat kunnes piha oli täynnä sotureja ja
kalparitareja.
Nyt kuulutti Westhard kaikuvalla äänellä:
-- Herran palvelijat, ritarit ja soturit! Äsken olette voitokkaasti
taistelleet pakanoita vastaan ja olette näin hankkineet itsellenne
lisäansion kirkon suhteen ja lievennyksen kiirastulen paahtavasta
kuumuudesta. Mutta meidän viheliäisten ja syntisten ihmisten ei koskaan
pidä ajatella, että olemme liiaksi taikka edes tarpeeksi tehneet pyhän
kirkon hyväksi ja sen vallan levittämiseksi. Kun luulemme ylen paljon
tehneemme ja suuriakin ansioita koonneemme, on tämä vaan mitättömän
vähän, on se vaan pisara valtameressä. Niin paljon on meillä vielä
tekemättä. Kohta vaaditaan meiltä uutta tarmoa, uutta uskonintoa, kun
teemme ensi hyökkäyksemme liiviläisiä vastaan. Nämä paatuneet pakanat
ovat näet joko kirkon uskoon taivutettavat tai Herran miekalla
sukupuuttoon kukistettavat. -- Tänä iltana vaaditaan teiltä
rauhantyötä. Aittamme ovat elosta melkein tyhjät, eivätkä omat
vainiomme riitä niitä täyttämään. Ensi syksy ja talvi voi olla meille
kova taistelujen ja piirityksen aika. Silloin on runsas viljamäärä
meille tarpeen. Rientäkää siis pakanain avaroille vainioille ja
niittäkää täyteläitä lyhteitä. Muistakaa että täten palvelette kirkkoa,
että kokoatte leipää Herran sotureille. Älköön siis intonne olko
laimea, älköönkä uutteruutenne väsykö...
Joukosta huomautettiin että linnassa oli ainoastaan rajoitettu määrä
sirppejä, niistäkin monet tylsiä ja ruostuneita.
-- Niitettäköön siis miekkojen terillä, neuvoi Westhard. -- Samat
miekat, jotka raivaavat uutta alaa Herran sanalle, taittakoot myös
meille täyteläitä tähkäpäitä.
Vanha Herman, joka seisoi pihan laidalla toverinsa Friedolfin vieressä,
tuuppasi tätä kylkeen ja virkkoi:
-- Tuo paukuttelee yhtä pontevasti pihalla kuin kirkon puutynnyrissä.
Pian kai siitä tehdään linnanpäällikkö, ja tämä nykyinen pannaan
viralta.
-- Kyllä se pääsee, minne vaan pyrkii, huomautti Friedolf.
Piispanhiippaa se kai kuitenkin kaikkein halukkaimmin tavoittelee. --
Kappelin ovet aukenevat. Urut pauhaavat, ja papit tuovat esiin
vihkivesimaljoja ja pirskoittavat vettä soturijoukkoon. Toiset papit
kantavat pyhäinkuvia ja kulkuelippuja ja asettuvat portille jonoa
johtamaan. Odotetaan ainoastaan linnanpäällikköä, joka on pukeutumassa
sota-asuunsa. Kun hän ilmestyy kiviportaille ja nousee ratsunsa
selkään, alkavat papit ja kuoripojat kirkon ovella veisata,
kuvainkantajat kulkevat hitaasti ulos portista, ja heidän jälkeensä
alkaa solua alas pitkin linnakummun rinnettä kalparitarien pitkä,
valkeaviittainen jono.
Westhardin kiiluvat silmät tähystelevät hetken korven yläpuolella
punoittavaa taivaanrantaa ja poistuvaa ritarien jonoa. Sitten hän
kääntyy ja katoaa linnan päärakennukseen.