Alobrand jäi siihen yksin ajatuksiinsa. Hänen äskeinen keskustelunsa
palautti taas selvästi lähtötuumat hänen mieleensä. Mitä toimitti
täällä kauempaa viipyä! Sitäkö varten, että ylipappi Westhard
voitonriemuisena linnankappelissa juhlallisesti oli julistava hänen
kirkonkirouksensa? Alobrand kuvitteli elävästi kuinka tuo yhä suurempaa
mahtivaltaa tavoitteleva mies oli ivallisesti hymyilevä, miten hän oli
käyttävä tilaisuutta hyväkseen puhuakseen suuresta tehtävästään
puhdistaa kirkko vääräuskoisista. Ja hän kuvitteli lisäksi läsnäolijain
pyhän paheksumisen ja kammon katseita. Turhaa oli kaikkea tuota
odottaa. Niin pian kuin suinkin oli hän ottava matkasauvansa ja hiipivä
pois.
Atson hän aikoi ottaa mukaansa. Jo tarpeeksi kauan oli tämä
liiviläisnuorukainen saanut kantaa vangin kovaa taakkaa. Tämä
pakollinen taivuttaminen kristinuskoon ei voinut tuottaa hyviä
hedelmiä, sen oli vuoden kokemus osoittanut! Mitä ankarammin Atsoa oli
koetettu totuttaa kirkon menoihin ja sakramentteihin, sitä kauemmas
hänet niistä oli vieroitettu. Ja Alobrand saattoi itselleen tunnustaa
olleensa ainoa, joka lempeällä kohtelulla ja järkevällä ohjauksellaan
oli valistanut ja rauhoittanut nuoren liiviläisen mieltä. Hän tiesi
että Atso häntä ymmärsi -- ymmärsi, kun hän puhui suuresta hyvyyden
hengestä, joka hymyilee meille riemuisassa ja elvyttävässä
auringonpaisteessa, joka puhuu meille hellää, rohkaisevaa kieltänsä
hyvien ihmisten teoista, ja joka panee mielemme kauneudesta
haaveilemaan, kun luonto luo meihin ihanan suvikatseensa. -- Silloin
kun Atso oli sotavankina tuotu linnaan, kun häntä oli kovuudella
kohdeltu ja ruoskittu, oli Alobrand puhunut hänelle lempeästi, oli
hoitanut hänen haavojaan ja lieventänyt hänen vankeuttaan. Ja hän oli
vähitellen avannut hänen luonnonraikkaan sydämensä tiedoille ja hyvän
tuntemukselle. Näin oli hän täydelleen voittanut Atson nuoren mielen,
sen hän tiesi. Kun muut Atsoa lähestyivät, hän pysyi vaiteliaana, ja
Westhardin puhuessa hänelle uskonasioista, hän vallan mykistyi.
Alobrandin puhuessa taas hänen uskolliset siniset silmänsä loistivat
ilosta. Silloin hän oli haastelijas, jopa joskus rupesi laulelemaan
heimonsa lauluja. Ja Alobrand tiesi että hänen kiintymyksensä oli yhtä
pettämätön kuin uskollisen, jalorotuisen koiran, jota ei mikään saa
luopumaan isännästään.
Alobrand arvasi että tämä luonnonlapsi, huolimatta varhaisesta
aamuhetkestä jo oli hereillä, ja kulki hänen vankikopilleen. Ovi oli
ulkoa teljetty salvalla. Alobrand poisti salvan, aukaisi oven ja näki
edessään Atson, joka istui vuoteensa laidalla ja katsoi ulos
ristikkoikkunasta. Hän ei hämmästynyt Alobrandin aikaista tuloa, sillä
myöhään illoin ja varhain aamuin oli hänellä tapana tulla turvattinsa
luo. Mutta ilonvälke hohti liiviläisnuorukaisen silmissä, kun hän nousi
hyväntekijäänsä tervehtimään.
-- Aamu on selkeä ja kaunis, sanoi Alobrand. Unhoittaa vallan elävänsä
keskellä sodan synkeyttä, kun aamun valoa katselee.
Hän astui sisälle ja istui kuluneelle matalalle rahille.
-- Aamu on kirkas ja hyvä, yhtä hyvä kuin sinun tulosi, opettaja!
Atso oli harvasanainen, mutta hänen kasvonsa olivat täynnä ilmettä ja
hänen lapsellisen rehelliset silmänsä tuntuivat lisäävän sen, minkä
niukat sanat jättivät lausumatta.
-- Tulen luoksesi tällä kertaa puhumaan asiasta, joka sinulle lie yhtä
mieluinen kuin minulle. Minussa liikkuvat pakoajatukset. Aion paeta
täältä ja toverikseni ottaa sinut.
Nämä sanat iskivät Atsoon kuin salama. Hän kavahti seisoalleen ja
osoitti mitä vilkkaimpia ilonmerkkejä. Vähällä hän oli ääneensä
huudahtaa riemusta. Mutta Alobrand teki varoittavan kädenliikkeen.
Atso istui tottelevaisena takaisin vuoteensa laidalle. Hän kysyi
hiljaa:
-- Milloin aiot minut vapauttaa?
-- Kun sopiva hetki tarjoutuu. Siihen asti ole kärsivällinen ja odota.
Ja lohduta itseäsi sillä toivolla, että ehkä piankin saat jälleen nähdä
kotikorpesi ja heimosi.
Oli luonnollista, että Atso tyyntyi ja alistui kärsivällisesti
odottamaan sitä vapautuksen hetkeä, jota Alobrand hänelle ennusti.
Olihan hän heti linnaan tultuaan tottunut pitämään Alobrandia jonakin
yliluonnollisena olentona, jonakin suojelushenkenä, jonka katseista,
sanoista ja olennosta virtasi selittämätön, lämmittävä taikatenho.
Ensin hän oli tuota salaperäistä vaikutusta pelännyt, kuten melkein
kaikkea, minkä linnassa näki, mutta sitten hän pian oli tullut
huomaamaan että, oli tuo mies henki tai taikuri, hän oli suopea ja
hyvä.
Hetken vaiettuaan Atso virkkoi:
-- Jos minut täältä pelastat, palvelen sinua nöyrästi koko ikäni.
-- Olet ystäväni, enkä sinulta vaadi mitään palkkaa ja palvelusta.
Mutta heimoasi palvellos, kun sen luo palaat. Opeta sitä tuntemaan
hyvyyden henkeä ja luopumaan epäjumalanpalveluksesta ja kauheista
ihmisuhreista.
-- Luulen että se suuri ja hyvä henki, jota palvelet, on kaikista
voimakkain, kun se on minua näin kauan suojellut täällä vihollisteni
vallassa.
Alobrand huomasi nyt, kuten ennenkin, että Atsossa vielä piili
pakanallista katsantokantaa, eikä hän tahtonut häneltä äkkiä riistää
kaikkia hänen entisiä käsitteitään, vaan aikoi vähitellen kasvattaa
hänen ajatusmaailmaansa vapaaksi ja sopusuhtaiseksi.
Hän virkkoi siis vaan:
-- Se suosii ja suojelee kaikkia, jotka eivät sorra ihmisveljiään ja
jotka tekevät hyvää.
Nyt Alobrand poistui Atson luota, välttääkseen kohtaamasta ruokaa
tuovaa vartijaa. Mennessään hän vielä kehoitti Atsoa olemaan toivokas.
Suljettuaan oven salvalla hän palasi puutarhan kautta linnan pihalle.
Aamu oli jo niin edistynyt, että linnakappelin kello alkoi kutsua
aamumessuun. Linnapihalla kohtasi Alobrand ylipapin Westhardin, jonka
puhtaaksi ajettu päälaen kalju täplä päivänpaisteessa loisti kuin
norsunluu. Westhard kulki halveksivasti Alobrandin ohi, pitäen häntä
miehenä, joka ei tervehdystä ansaitse. Huomatessaan Alobrandin
napinlävessä ruusun, hän väänsi leveän, aistillisen suunsa ivalliseen
hymyyn.
Väkeä alkoi linnan eri rakennuksista virrata kappeliin. Esiin tuli
joukottain kalparitareita, hartioilla valkeat viitat punaisine risti-
ja miekkakuvineen. Siinä tuli linnan päällikkö, Konrad von
Meindorf, tyttärensä Gertrudin kera. Puutarhasta toi vartija
Atsonkin aamumessuun. Westhard oli määrännyt että hänen joka
jumalanpalveluksessa piti olla läsnä, jotta hän lopulta tottuisi
rakastamaan ja omistamaan kirkon pyhiä menoja.
Atso seisoi lähellä oven suuta olevaa pilaria ja tuijoitti alttarilla
palavia ohuita ja pitkiä vahakynttilöitä ja alttaripöydän yläpuolella
riippuvaa ristiinnaulitunkuvaa. Ja kun hän sakastista päin kuuli
kellojen kilinää ja näki miten Westhard, puettuna komeaan kullalla
kirjailtuun valkeaan kaapuun, kulki ylös ja alas alttarin portaita,
tuon tuostakin polvistuen ja taas nopeasti nousten ylös -- kun päälle
päätteeksi vihkiveden pirskoittajat rupesivat kiertämään ympäri kirkkoa
-- silloin Atsosta tämä kaikki tuntui kammottavalta taialta, jota hän
olisi tahtonut paeta, rientääkseen Väinäjoen aalloissa huuhtelemaan
pois kaiken saastan, mikä täällä oli hänen ruumiiseensa tartutettu.
Alobrand oli niinikään liittynyt muuhun kirkkoseuraan ja istuutunut
hämäräiseen soppeen. Joskohta nämä ulkonaiset menot hänelle jo aikoja
sitten olivat käyneet vastenmielisiksi, tuli hän messuun laulun ja
soiton vuoksi. Ja kun hän nyt kuuli parvelta pienten urkujen
värähtelevät äänet, muisti hän kevättä, kukkivaa tuomea ja sen
ympärillä hyörivien mehiläisten urkuhuminaa. Hänen mielensä muuttui
keväiseksi ja toivorikkaaksi. Hän ajatteli miten hän tuomien kukkiessa
ensi suvena oli kulkeva liiviläiskorvessa, hengittäen vapaata ilmaa ja
kylväen valistusta luonnonvirkeisiin ja vastaanottaviin mieliin.