Alobrand istui pienessä munkkikopissaan, jonka toinen ikkuna aukeni
Väinäjoelle, viljavainioille ja liiviläiskorvelle päin, toinen linnan
avaralle pihalle. Aamuauringon varhainen hohde oli tervehtinyt häntä
hänen työpöytänsä ääressä, missä hän vuoteeltaan noustuaan pärmälle
piirsi mietteitään. Aina kun hän näin häiritsemättä sai koota
ajatuksensa ja panna kirjaan mitä syvimmässä sydämessään tunsi, silloin
hän löysi viihdytystä yksinäiselle mielelleen. Ja soveliain aika
tällaiseen mielen kokoamiseen oli varhainen aamuhetki, jolloin linnan
elämä vielä lepäsi, jolloin eivät mitkään askeleet ja äänet
keskeyttäneet ajatusten tasaista solumista.
Katseltuaan hetken päivänpaistetta, joka hymyillen kultasi hänen
yksinkertaista huonettaan ja joka kimmelteli pihan pehmeässä, kasteen
virkistämässä nurmikossa, hän tarttui jälleen piirtimeen ja kirjoitti
edessään leviävälle pärmälle:
"Tätä mietin ja punnitsen, miten ihmissydän voitaisiin tehdä paremmaksi
ja jalommaksi ja miten maailman hyvät sydämet voisivat liittyä
viisaaksi ja vahvaksi liitoksi. Riemuisa on se ajatus, kuinka tuo
hyvien viisas liitto levittäisi elämään yhtä elvyttävän valon kuin
aurinko avaruuksista luo maan päälle..."
Sen pitemmälle hän ei ehtinyt, kun kuuli pihalta keveitä askelia.
Katsottuaan ulos hän näki linnanpäällikön tyttären, Gertrud neiden,
astuvan pihan poikki yläpuutarhaa kohti.
Sinitaivas kaareutui iloisena linnan yli, ja tuuheat vaahterat
levittivät tummanvihreitä oksiaan muurille.
Puutarhaportille pysähtyi Gertrud, ja hänen notkea vartalonsa kuvastui,
uhkuen nuoruutta ja aamunraikkautta, sineä ja auringonpaistetta
hohtavaan taustaan. Hän seisoi siinä ikäänkuin odotellen ja noukki
muurin juurelta kukkia.
Alobrand oli huomannut entisen rippilapsensa odottavan katseen. Hän
lähestyi piha-ikkunaa, kuitenkaan katsomatta ulos; hän näet pelkäsi
näyttävänsä uteliaalta. Mielensä olisi kuitenkin tehnyt tervehtää
Gertrudia, jota hän erotettuna rippi-isäntoimestaan nyt enää harvoin
tapasi.
Mutta Gertrud oli jo huomannut hänen harmahtavan päänsä, nyökäytti
hänelle aamutervehdyksen ja viittasi hänelle kädellään tulemaan
puutarhaan. Samassa Gertrud katosi portista.
Alobrand pani kääröön pöydällä olevan käsikirjoituksensa ja sulki sen
kirstuun, missä säilytti kopioita muinaisajattelijain teoksista. Hän
lukitsi tämän aarreaittansa ja läksi huoneesta. Pihalla hän katseli
ympärilleen, oliko joku muu jo hereillä ja liikkeellä. Omasta
puolestaan hän ei pelännyt vieraitamiehiä. Olihan hänen epäsuosionsa
varma. Mutta Gertrudilta hän tahtoi säästää ikävyyksiä.
Pihamaa oli ihmisistä tyhjä, uutimet olivat ikkunoissa, joten hän
katseiden häiritsemättä saattoi pujahtaa puutarhaan. Gertrud oli
istuutunut seljapensasmajaan, jossa levottomana odotti entistä
rippi-isäänsä. Alobrand näki linnaneiden vaalean aamupuvun pilkoittavan
seljapensaiden lomitse, riensi sinne, kätteli häntä ja istuutui
vastapäätä olevalle rahille.
-- Häiritsin teitä keskellä työtänne, sanoi Gertrud. -- Mutta en ole
saanut rauhaa viime yönä enkä enää kestä kauempaa, ellen voi puhua
kanssanne, isä.
-- Minulla on paljo aikaa, lapseni. Liian paljo aikaa. Sinun
kohtaamisesi on minulle mieluinen pysähdys päiväni pitkällä ja
yksinäisellä taipaleella. Ja jos voin sinua neuvoa, olen iloinen.
-- Omatuntoni on ahdistuksessa eikä se kevennyt eilisestä ripistä
Westhardin luona. Miksi riistivät minulta teidät? Teille tunnustettuani
sydämeni salaiset ajatukset sain aina suurta huojennusta.
-- He pitävät minua vääräuskoisena. He eivät enää katso minua
senarvoiseksi, että sinä minulle sisäistä elämääsi tunnustaisit. Mutta
jos sydämesi vaatii, olen edelleen valmis sinua kuulemaan.
-- He ovat tehneet pahoin teitä kohtaan; he ovat väärin tuominneet
hyvän sydämenne.
-- Lapsi, älkäämme puhuko minusta, vaan puhukaamme sinusta. Hetket
kuluvat, aurinko kohoaa ylemmäksi ja yhdessäolomme aika on pian ohitse.
-- Sanokaa siis minulle, onko suuri ja anteeksiantamaton synti, jos ei
rippi-isälleen tunnusta kaikkea, mitä on sydämellä.
-- Minun käsitykseni tästä on toinen kuin Rooman kirkolla. Tiedät ehkä,
että sisimmät vakaumukseni jo aikoja sitten ovat eronneet sen ahtaasta
opinjärjestelmästä. Lienenkö siis sovelias tässä suhteessa
mielipidettäni lausumaan?
-- Ei ole minun ratkaistavanani erehdyttekö siinä, että poikkeatte
kirkosta. Minä turvaan ainoastaan hyvään sydämeenne ja viisauteenne.
Minun on mahdoton luulla, että te tahtoisitte minua pettää.
-- Se uskosi olkoon järkähtämätön. Petos on mielestäni ihmisten
pahimpia rikoksia. Kun luonto jo sokeudessaan tuottaa meille niin
paljon kärsimystä ja tuskaa, kun hämärässä hapuilemme totuudenjanoisina
eteenpäin, lopulta hoiperrellaksemme hautaan, miksi tämän hämäräisen
vaelluksemme aikana vielä toisiamme sorramme ja petämme? Se on
järjetöntä! Minussa voit löytää inhimillistä heikkoutta ja
puutteellisuutta; tahallista vilppiä minussa ei ole.
Gertrud katsoi Alobrandiin lapsellisen nöyränä ja täynnä sitä ihailua,
jota hänen sanansa hänessä aina herättivät.
-- Westhardiin en voi luottaa, isä. Hänen katseissaan on jotakin, jota
pelkään ja joka tuottaa minulle ahdistusta. Minusta tuntuu kuin ne
tunkisivat sieluni pohjaan ja lukisivat siitä senkin, jonka tahdon
niiltä salata. Ja silloin pelkään että taivas minulle vihastuu, kun
rippini ei ole täydellinen.
-- Tunnusta siis salaisuutesi suoraan taivaalle, lapsi! Usko huolesi
taivaan voimille. En huomaa miksi tuollainen tunnustus vaatisi
välittäjää.
Tämän sanottuaan Alobrand loi Gertrudiin syvän katseensa. Se oli niin
vilpitön ja hehkuvan vakuuttava, ettei Gertrud tuntenut vähintäkään
epäilystä. Täynnä varmuutta hän huudahti:
-- Kun te sen sanotte, sen uskon. Ja minusta tuntuu, kuin mieleni jo
kevenisi taakastaan. -- Saanko toistekin tulla luoksenne mieltäni
keventämään?
-- Saat kernaasti, niin kauan kuin viivyn täällä.
-- Aiotteko hylätä meidät, aiotteko lähteä Ykskylästä?
-- Westhardin tilaama kirkonkirous voi saapua milloin tahansa, ja kun
se on minulle julistettu, olen täällä kaikkien halveksima, eikä minulla
enää ole mitään toiminta-alaa.
-- Mutta täytyyhän kalparitarien kuitenkin kunnioittaa viisauttanne ja
hyviä aikeitanne.
-- Maailma pitää kiinni puustavi-opista, lapseni. Ja ihmiset
arvostelevat yleensä sen puheen mukaan, joka koreana pulppuilee
huulilta. Harvat katsovat tekoja ja sydäntä.
-- Minne aiotte lähteä?
-- Minua on sanottu "liiviläisapostoliksi". Westhard käyttää sitä
pilkkanimenä. Minä pidän sitä kunnianimenäni. Aion lähteä
liiviläiskorpeen.
-- Mutta monet vaarat teitä siellä uhkaavat.
-- Minulla on siellä jo muutamia hyviä ystäviä. Ja ehkä saavutan uusia.
Heidän sydämensä ovat monasti raa'at. Mutta ne ovat luonnon raikkauden
ravitsemia, ja jos niissä hyvyyden ja järkevyyden sanat pääsevät
itämään, voivat ne kantaa kauniita hedelmiä.
Gertrud olisi vielä tahtonut paljon puhua, hän olisi tahtonut kehoittaa
Alobrandia jäämään. Mutta hän tunsi samalla, että tuollainen kehoitus
olisi ollut itsekäs. Hän nousi rahilta, poistui seljapensas-majasta ja
taittoi läheisestä ruusupensaasta vaaleanpunaisen ruusun, jonka pisti
Alobrandin kaapun napinläpeen.
-- Kiitos, isä, jospa pian taas saisin teidät tavata!
-- Hyvästi lapsi! Elä rauhassa omantuntosi kanssa, äläkä anna ihmisten
järjettömyydellään tuota rauhaa häiritä.
Hän tarttui molemmin käsin Gertrudin oikeaan käteen ja painoi sitä
isällisesti. Gertrudin silmässä välkkyi kyynel. Se tunnustus, jonka hän
oli aikonut Alobrandille tehdä, oli kuollut hänen huulilleen.
Seuraavassa tuokiossa hän joustavin askelin riensi pois puutarhasta.