Elokuun kuutamo hopeoi vitkaan polveilevan, leveän Väinäjoen pintaa ja
pani sen varsilla tuleentuneiden viljavainioiden avarat keltakentät
salaperäisesti hohtamaan. Kaukana vainioiden rajalla kohoitti suuri
liiviläiskorpi mustaa sahareunaansa ilmoille, ja keltahohteisen
peltoalan vastakkaisella puolella piirsi tumma Ykskylän linna vankkoja
ääriviivojaan himmeävaloiselle yötaivaalle.
Linnan asujamet olivat jo kaikki menneet levolle, paitsi vahdit, jotka
unisina ja hitaasti kulkivat edestakaisin muureilla, silloin tällöin
luoden katseen ympäristöön ja varsinkin liiviläiskorpeen päin,
nähdäkseen hiipivätkö pakanat sen synkistä varjoista esille yölliselle
hyökkäysretkelle.
-- Voisimme hyvin panna maata ja nukkua yhtä makeasti kuin
kalparitarit, sanoi vanha linnasoturi Herman nuoremmalle
vartijatoverilleen.
-- Hukka meidät perisi, jos pakanat maatessamme hyökkäisivät esille,
huomautti nuorempi vartija Friedolf.
-- Siitä ei ole vaaraa, väitti Herman, turvallisen näköisenä. Hän
lisäsi:
-- Onhan nyt pian elonleikkuun aika käsissä, ja liiviläiset varmaankin
pysyvät levollisina, voidakseen rauhassa korjata elonsa.
Tämän sanottuaan hän haki itselleen istumapaikan muurin komerosta,
johon asettui mukavasti torkkumaan.
Friedolf sitävastoin päätti rohkeasti taistella unta vastaan ja odottaa
seuraavaan vahdinvaihetukseen. Sanoi vanha Herman mitä sanoi, niin ei
koskaan voinut olla aivan turvissa kostonhimoisilta liiviläisiltä.
Ja Friedolf alkoi taas astua edestakaisin pitkin leveän muurin
yläreunaa. Hänen säännöllisten askeleidensa vahva kaiku levisi yli
avaran linnapihan ja aina yläpuutarhan perimpään sopukkaan. Siinä oli
osaksi muuriin rakennettuna, osaksi ulkonevana puutarhaan päin maja,
johon nuori liiviläinen Atso oli teljettynä sisään.
Hän kuuli selvästi muurinvartijan Friedolfin kaikuvat askeleet, itsekin
hän kulki edestakaisin kopissaan, kun ei saanut rauhaa eikä unta. Hän
oli siis taas vangittu; ja mitä pahaa hän oli tehnyt! Ei muuta kuin
kieltäytynyt linnakappelissa syömästä noita pieniä leipiä ja juomasta
viiniä. Miksi hän ei muuten olisi voinut siihen suostua, ellei niin
syvästi olisi kammonnut tuota uutta taikaa, varsinkin kun linnan
voimakas ja ilkeännäköinen ylipappi Westhard tuota salaperäistä ateriaa
tarjosi. Tunsihan hän, Atso, jo tarpeeksi taikaa ruumiissaan, aina
siitäperin kuin olivat hänet kastaneet. Tuo kristittyjen taika tuntui
monasti vallan kuin polttavan hänen ruumistaan ja suoniaan, ja öisin,
kun hän oli yksin, tuo poltto tuntui kahta vaikeammalta. Kunhan hän
vaan olisi saanut sen verran vapautta, että olisi Väinäjoen viileissä
aalloissa voinut huuhdella pois taian ruumiistaan! Silloin olisi ollut
helpompi kestää vankinaolon raskasta taakkaa.
Pienestä muurin ristikkoikkunasta kuu siivilöitsi sisään vaalean leveän
juovan, joka laskeutui poikittain suuriliuskaiselle permannolle ja
olkivuoteelle. Atso katsoi ulos ikkunasta, ja kun hän näki edessään
tutun ja rakkaan maiseman: Väinäjoen hopeapinnan, vainiot ja
liiviläiskorven, alkoi kumean ja katkeran kaihon oas kalvaa hänen
sisimpäänsä.
Vuoden hän jo siis oli ollut poissa kotimetsistään, mutta hänestä
tuntui kuin hänen kahteenkymmeneen kesäänsä olisi karttunut toiset
kaksikymmentä lisää. Sillä paljon outoa oli maailma hänelle täällä
ulkopuolella kotikorpea näyttänyt, ja ylen kipeästi oli ikävä mieltä
kalvanut.
Oliko isä sortunut siihen taisteluun, missä hän itse vangiksi joutui?
Vai oliko hän ainoastaan haavoittunut ja haavoistaan tointunut?
Kaukaa Väinäjoen rannalta kuului kahlaajalinnun huiluääni.
Atso muisti silloin selvästi miten ennen tuhoavaa taistelua oli Ervin
kanssa istunut joen rannalla, korven turvallisessa lymypaikassa, miten
oli silittänyt Ervin pehmeätä ruskeata tukkaa, katsonut hänen tummiin
yönsyviin silmiinsä ja sanonut: Yhtä pysyvästi kuin Väinäjoen vesi
mereen virtaa, yhtä hellästi kuin pyhä kuu öisin meille kumoittaa,
tahdon sinua rakastaa. Ja jos jumalat suovat minun taistelusta palata,
tarjoan isällesi kihlat.
Vieläkö Ervi Atsoa muisteli, oliko hänenkin lempensä vahva, vai oliko
hän lahjoittanut lempensä toiselle, luullen Atson sotaan suistuneen?
Ja hänet valtasi äkkiä raju tarve päästä vapaaksi, syöksyä alas
linnanmuurilta ja rientää kotimetsän synkeikköön. Levottomana hän
mitteli kivipermantoa kuin jalo metsänotus, joka on ylipääsemättömään
aitaukseen suljettu, ja joka kuitenkin lakkaamatta harhailee aitamasta
toiseen löytääkseen läven, mistä voisi pujahtaa ulos vapauteen.
Viimein Atso väsyneenä istui olkivuoteen laidalle. Kuu loi
ristikkoikkunasta valoaan hänen vaaleille hiuksilleen ja alakuloisille
kasvoilleen. Hänen uskolliset sinisilmänsä tähystelivät kirkkaina yön
hiljaista valaisijaa, hän ojensi voimakkaat käsivartensa sitä kohti ja
rukoili:
-- Armas, pyhä kuu, kumoita hänelle, hyväile hänen hiuksiansa ja
kuiskaa hänelle terveiseni.
Vasta kun iltaruskon vaalennut juova yhtyi itäisen taivaan punoittavaan
hohteeseen, Atso uupui olkivuoteelleen.